Epileptikko

Ranskalaisen David B:n eli Pierre-François Beauchardin (s. 1954) Epileptikko kuuluu omaelämäkerrallisen sarjakuvan merkkiteoksiin. L’Ascension du Haut Mal ilmestyi alun perin kuudessa osassa (L’Association, 1996–2003). Nyt julkaistun suomennosniteen ilmiasu on selvästi sarjakuvaromaanimaisemmaksi sorvattu. Liki 400-sivuinen teos on kuviensa osalta voimakkaan tummasävyistä, sisäisten todellisuuksien outoja olentoja vyöryttävää. Kerronta kuitenkin etenee tekstilähtöisesti.

Epileptikko kertoo tarinan perheestä, jonka poika Jean-Christophe kärsii pahoista epilepsiakohtauksista. Tarina kerrotaan pikkuveljen Pierre-François’n näkökulmasta, jossa ahdistavat asiat rönsyävät valtaviksi, taistelijoiden ja haamujen kansoittamiksi mielikuvituksen pyörteiksi.

Veljen vakava sairaus on ottanut valtaansa koko perheen, jonka äiti etsii epätoivoisesti lapselleen parannuskeinoa niin lääketieteestä, erilaisista vaihtoehto- ja uskomushoidoista ja huuhaa-yhteisöistä. Perhe kokeilee aivan kaikkea, makrobioottisesta ravinnosta aamukasteen keräämiseen. Lapsuudenkoti on varsin poikkeava, ja ulkopuoliset suhtautuvat epileptikkoon ennakkoluuloisesti.

Sairauden aiheuttamaan vierauteen sekoittuvat sotien arvet ja kaunat useiden sukupolvien ajalta. Ihmismielissä kytevä muukalaisen pelko kohdistuu epileptikkoon.

Pierre-François pakenee yhä absurdimmaksi ja pelottavammaksi kääntyvää perhetilannetta ja kuoleman alituista läsnäoloa taiteelliseen työhönsä. Hän kasvattaa itselleen haarniskan, toteuttaa kaiken pelon ja kauhun keskelläkin omaa intohimoaan ja kasvaa sarjakuvataiteilija David B:ksi. Epileptikko-teos kohtaa omaelämäkerrallisuuden haasteet luontevasti eikä tarina tunnu liian itsekeskeiseltä. Vastaavissa elämäntilanteissa olleille tarina on erityisen koskettava, mistä David B. on kertonut (esim. HS-haastattelussa 6.9.2013) saaneensa monilta palautetta.

”… minun oli pakko piirtää ja kirjoittaa lakkaamatta. Oli pakko pysyä kiireisenä, jottei veljeni sairaus saisi otetta minusta.” (s. 293).

Runojen keitaita

Epileptikko sisältää lukuisia kirjallisuusviittauksia ja -lainauksia. Paul Valéryn, Paul Éluardin ja Gérard de Nervalin runot ja Jean Rayn novellikokoelma Canterburyn viimeiset tarinat luovat seesteisiä hetkiä perheen yhä pelottavammaksi käyvään maailmaan. Myös Jules Vernen Tšaarin kuriiriin ja muutamiin muihin kirjoihin viitataan.

Sotahistoria on kirjassa voimakkaasti läsnä. Päähenkilö ihannoi lapsena Tšingis-kaania ja muita sotapäälliköitä ja piirtää verisiä suurtaisteluja. Vähitellen historiatietoisuus herää, ja toisen maailmansodan kauhut avautuvat hänelle isoisän sotakirjoista. Käpertynyt, laiha keskitysleiriläinen kuvataan samaan vääristyneeseen asentoon kuin epileptikkoveli.

Juuri ihmisyyden vääristyminen ja ihmisten äärimmäinen vieraus toisilleen onkin David B:n tematiikan keskiössä. ”Me emme koskaan lyö toisiamme, vaan heittelemme toisiamme kivillä hyvän matkan päästä”, kertoo lapsi-päähenkilö toisten lasten kohtaamisesta.

Käpertynyt, laiha keskitysleiriläinen kuvataan samaan vääristyneeseen asentoon kuin epileptikkoveli.

David B:llä kerronta alkaa tekstistä, yleensä tavallisista, proosamuotoisista toteamuslauseista, minkä jälkeen kuva usein nyrjäyttää kerronnan vielä uuteen asentoon. Näin tapahtuu esimerkiksi kauppakohtauksessa, jossa kaupan täti muuttuu kuva kuvalta rottamaisemmaksi. Eläinhahmoistuminen tapahtuu myös päähenkilön isoisälle, joka kuoltuaan muuttuu linnuksi, mutta pysyy siitä huolimatta tarinassa tunnistettavana isoisähahmona.

Epileptikko on tulvillaan mustanpuhuvia hahmoja, jotka seuraavat perheenjäseniä heidän arkisissa toimissaan, toisinaan pelottavina, toisinaan ystävällisinä pimeyden haamuina.