Dino Buzzati (1906–1972) oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija, sarjakuvantekijä ja milanolaisen Corriere della Sera -lehden monikymmenvuotinen toimittaja. Italiassa hän on yksi viime vuosisadan tärkeistä prosaisteista. Buzzatin Suomen-valloitus on kuitenkin edennyt hitaanmoisesti. 1960-luvulla Marja-Leena Mikkola suomensi hänen kohua herättäneen ja Gianni Vernuccion tuoreeltaan filmaaman romaaninsa Un amorenimellä Muuan rakkaus. 1980-luvulla oli vuorossa Buzzatin pääteos, jo toisen maailmansodan aikaan ilmestynyt romaani Il deserto dei Tartari, Ulla-Kaarina Jokisen suomennoksena Tataariaro. Nyt ilmestyneeseen Noiduttuun takkiinkirjailija ja suomentaja Leena Rantanen on valinnut Buzzatin satojen novellien tai kertomusten joukosta kaksikymmentäviisi.

Valinnan varaa on siis ollut, mutta päätellen siitä miten yhtenäiseksi Buzzatin kirjailijaääni kertomusten mittaan muodostuu, Rantasen osumatarkkuus on hyvä. Kirjailijalla on kokonaisnäkemys tai käsiala, alati muunteleva mutta tunnistettava. Suomennosjälki on erinomaista.

Kronologisesti järjestetyistä kertomuksista vanhin on 40-luvun alusta, tuorein 70-luvun alusta: väliin mahtuu kolme vuosikymmentä, mutta aikajänne tuntuu pidemmältä. Tavallaan Noidutun takin sivuilla piirtyy Italian 1900-luvun historia. Hieman uskalletusti voisi väittää, että koko Länsi-Euroopan 1900-luvun historia. Alussa on sota läsnä, ja ensimmäisen maailmansodan muistoihin palataan pariinkin kertaan. Köyhien ja rikkaiden, maaseudun ja kaupungin sekä yksilön ja yhteisön väliset vastakkainasettelut kertovat moderniin kapitalismiin siirtyvästä yhteiskunnasta. 1960-luvun sodan ja rauhan kysymykset sekä urbaanin maailman nuorisoliikehdintä ovat jättäneet jälkensä myös Buzzatin maailmaan. Erään novellinsa nimeksi hän on valinnut 60-luvun muotikäsitteen, ”vieraantumisen” (l´alienazione).

Jälkisanoissaan Rantanen toteaa, että toimittajana Buzzati kirjoitti kaikesta muusta paitsi politiikasta ja taloudesta. Ehkä juuri sen takia hän kaunokirjailijana tulee sanoneeksi paljon myös niistä.

Kertomuksessa veri lentää, mutta asiat eivät tietenkään jää tähän – tuntuu siltä, että Buzzatilla mikään ei milloinkaan jää ”tähän”.

Kuoleman karnevaali

Buzzati on myös kirjailijana ennen kaikkea toimittaja. Rantasen mukaan suurin osa kertomuksista ilmestyi ensin sanomalehdessä, nimenomaan Corriere della Serassa, sen kolmannella sivulla. Tästä syystä Noiduttuun takkiinkin valitut tekstit ovat viimeistä, ”Koiran mietteitä”, lukuun ottamatta tasapituisia. Buzzati oli eräänlainen sanomalehden tavaramerkki – hänen jutuissaan on aina reportaasin sävy ja niiden ns. ”ratkaisu” on ikään kuin jo ladattu lähtötilanteeseen. Tilallisia metaforia käyttäen: Buzzatin maailma ei laajene pituus- tai leveyssuuntaan, se syvenee. Jos tuossa maailmassa vallitsee rauha tai staattisuus, ne osoittautuvat pian näennäisiksi.

Joka puolella vain murskataan, kidutetaan, tapetaan. Miekat rikkovat kalloja, torahampaat särkevät leukoja ja tonkivat sisälmyksiä, irrottavat kilpiä, piikit porautuvat, hampaat jauhavat, neulat pistävät myrkkyä ja puuduttavat, verkot vangitsevat, happamat nesteet syövyttävät vielä eläviä heikompia olentoja […] Ja sama toistuu koko maapallolla, kaikkialla; tuskin on yö laskeutunut kun alkaa surmaaminen, tappaminen ja verilöyly. (s. 120 – 121)

Jutun nimi on ”Suloinen yö” (”Dolce notte”), ja se kertoo juuri siitä, hyönteisten elämästä puutarhan yössä. Kertomuksen äärelle tekee mieli pysähtyä – se on mielestäni kokoelman keskeisimpiä ja muistuttaa välähdysenomaisesti eräästä passuksesta Thomas Mannin Tohtori Faustuksessa (1947).

Tohtori Faustuksen alussa koulupojat Adrian Leverkϋhn ja Serenus Zeitblom kuuntelevat Adrianin isän kertomuksia biologiasta ja kemiasta, saavat kurkistaa tämän mikroskooppiin ja seurata kokeita vaatimattomassa laboratoriossa. Kertoja-Serenuksen mielessä näyt aiheuttavat kuitenkin eräänlaista huonovointisuutta: ”Onhan luonto itsessään niin täynnä hämmentävästi taikuuden rajoilla leikitteleviä tuotteita, kaksimielisiä oikkuja, puolittain verhottuja ja eriskummallisella tavalla tuntemattomille alueille ohjaavia vihjeitä, että kurissa pysyttelevä hurskas ihminen kyllä olisi huomannut uhkarohkeasti ylittäneensä omat rajansa ryhtyessään peliin luonnon kanssa” (suom. Sinikka Kallio). Myöhemmin Tohtori Faustuksessa Zeitblomin asenne toistuu ja kertautuu suhteessa valtameren syvyyksiin ja avaruuden äärettömyyteen. Viime kädessä ongelmana on ihmisen mittasuhteiden rajallisuuden ja luonnon mittasuhteiden rajattomuuden välisen ristiriidan aiheuttama huimaus, josta epätoivo ei ole kaukana.

Buzzatin tapauksessa talossaan nukkuvan ihmisen näennäinen rauha on räikeässä ristiriidassa puutarhassa jatkuvan, kaikki olevaisen tasot läpikäyvän kuoleman karnevaalin kanssa. Tämä mittasuhteiden erilaisuus aiheuttaa huimausta ja pahoinvointia – ihmisen elämä luonnon varjossa on lähtökohtaisesti, ”aina-jo”, vieraantunutta. Eikä siinä kaikki: sama toistuu myös ihmisten yhteiskunnallisessa elämässä – surmaaminen, tappaminen ja verilöyly alkaa auringon noustessa –, mutta ei tällä kertaa luonnonlakina. Tuholla ja tappamisella on syynsä ja mekanisminsa, jotka Buzzati pyrkii näkemään, nekin jotenkin vinosti – vailla julistamista tai oikeiden aatteiden ajamista. Jos tuho ja kuolema on perusrakenne, sitten on myös jotain muuta: sattuma, taikatemppu tai ihme, joka vaikuttaa asioiden niin sanottuun luonnolliseen kulkuun. Jos sattuma usein onkin yksilön kannalta epäsuotuisa, ei missään ole sanottu, etteikö se voisi olla myös suotuisa.

Valinnan varaa on siis ollut, mutta päätellen siitä miten yhtenäiseksi Buzzatin kirjailijaääni kertomusten mittaan muodostuu, Rantasen osumatarkkuus on hyvä. Kirjailijalla on kokonaisnäkemys tai käsiala, alati muunteleva mutta tunnistettava. Suomennosjälki on erinomaista.

Koskettavimmillaan Buzzati on lapsikuvauksissaan, mutta ei oikein voi sanoa, että hän sijoittaisi lapsiin toivonsa. Ehkä hän päinvastoin sijoittaa heihin epätoivonsa. Yksi kokoelman keskeisistä teksteistä kertoo pienestä, kaltoinkohdellusta pojasta. Hänen sukunimensä on Hitler.

Huippunsa Buzzatin kuvaama järjestelmän väkivalta (tai väkivallan järjestelmä) saa kertomuksessa ”Vanhuksia jahtaamassa”: ”[…] oli muodostettu eräänlaisia kerhoja, seitsemän kaverin komppanioita, lahkoja joita hallitsi hillitön viha iäkkäitä kohtaan, aivan kuin nämä olisivat vastuussa nuorten tyytymättömyydestä, alakuloisuudesta, pettymyksistä, siitä etteivät nämä olleet onnellisia – mikä on ollut nuorille tyypillistä niin kauan kuin maapallo on ollut olemassa” (s. 190). Kertomuksessa veri lentää, mutta asiat eivät tietenkään jää tähän – tuntuu siltä, että Buzzatilla mikään ei milloinkaan jää ”tähän”.

Eksistentialismi on niin monesti ja monessa yhteydessä käytetty käsite, ettei se oikeastaan sano mitään. Buzzatin kohdalla käsitettä ei voine kuitenkaan välttää – olihan eräs hänen ranskantajistaan Albert Camus. Selvimmillään yhteys lienee Tataariaro-romaanissa, mutta eksistentiaalisiksi mielletyt teemat toistuvat myös lyhyissä kertomuksissa. Sanomalehden toimittaja lähtee tekemään juttua maanvyörymästä. Ainoa sortuma, jonka hän löytää, vie hänet itsensä. Merimies pakenee hirviökalaa. Hän ei ikinä tajua, että kala on tuomassa hänelle syvyyksien aarretta. Buzzatin maailmassa on usein liian myöhäistä. Hänen henkilönsä eivät piittaa John Donnen kuuluisasta varoituksesta. Kellot soivat juuri heille.

 

Vieraantuminen

Buzzatin maailmassa on usein liian myöhäistä, mutta harvoin liian synkkää. Ensinnäkin hän on tyylitaituri – kertomusten käänteet on ajoitettu millimetrintarkasti, ja jo nyt tiedän, etten milloinkaan unohda lausetta ”syksyn ensimmäiset taikurit jo laskeutuvat salaperäiset säkit olallaan” (s. 46). Toiseksi hänen erityisen sisäistynyt huumorinsa tarjoaa vapautusta juuri silloin, kun eksistentiaalisen ahdistuksen syvyydet alkavat pyörryttää liikaa.

Kenties Buzzatilla on myös jokin erityinen ”italialainen” muotokauneuden taju, joka kantaa kuilujen yli. Tätä miettiessäni tulen yhdistäneeksi hänet muihin saman aikakauden italialaisiin taiteilijoihin, joiden tematiikasta ja käsittelytavasta löytyy yhtäläisyyksiä. Kirjailijoista suurimman kuuluisuuden saavutti Alberto Moravia, elokuvan maailmasta mieleen tulevat Michelangelo Antonionin ja Elio Petrin vieraantuneisuuden ja purskahtavan väkivallan kuvaukset, sarjakuvan maailmasta niin ikään milanolainen Guido Crepax (varsinkin fantasia- ja scifi-elementtiensä osalta). Erityisesti sukulaissielulta vaikuttaa sarjakuvapiirtäjä Guido Buzzelli, jonka viime vuonna suomeksi julkaistun Trilogia-albumin (suom. Silja-Maaria Aronpuro, Täysi Käsi) käsikirjoitus voisi olla suoraan Buzzatilta.

Entä vieraantuminen? Eräänä aamuna kukaan ei enää tunne vanhaa sanomalehden toimittajaa, hänen paikkansa on ottanut toinen mies, samanniminen ja -näköinen, aluksi nuori, lopulta myös samanikäinen – kenties myös harmillisen hyvin kirjoittava. Vieraantuminen, Entfremdung, alienationalienazione… ”Se mikä koskee ihmisen suhdetta työhönsä, työnsä tuotteeseen ja itseensä, koskee ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen, sanoin toisen ihmisen työhön ja työn esineeseen, kohteeseen. Ylipäänsä väite, että ihminen on vieraantunut lajinolemuksestaan, merkitsee sitä, että yksi ihminen on vieraantunut toisesta ja samoin jokainen ihminen inhimillisestä olemuksesta”, opettaa Marx (Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, suom. Antero Tiusanen).

Käsitteellä on kuitenkin vanhemmat juuret, Lutherin raamatunkäännöksen kautta aina Paavaliin saakka: ”Heidän ajatuksensa ovat turhanpäiväisiä, heidän ymmärryksensä on hämärtynyt, ja se elämä, jonka Jumala heille antaa, on heille vieras […] (Ef. 4:17–18; korostus VMH).

”Italia oli syvästi katolinen maa eikä uskonto suosinut mielikuvitusta; aikuisten kirjallisuuteen ei ollut juurtunut fantasiaperinnettä eikä science fictionia”, kirjoittaa Leena Rantanen (s. 220) viitatessaan Buzzatin kirjallisuushistorialliseen asemaan. Päättely vaikuttaa vähän oudolta, mutta kirjalliset lähtökohtansa Buzzati joka tapauksessa sai kaukaa, esimerkiksi Jorge Luis Borgesilta ja Edgar Allan Poelta. Noidutun takin kertomuksissa esiintyy pari hassua pappia, mutta uskontoon Buzzati ei tiettävästi uskonut. Ei hän uskonut ihmeisiinkään, hän vain kirjoitti ne näkyviin.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Teos kustantamon sivuilla