Filosofia ankarana tieteenä

Viimeiset pari sataa vuotta ovat olleet kiistatta luonnontieteiden voittokulun aikaa. Luonnontieteiden teoreettisesta kehityksestä on tehnyt kouriintuntuvaa lukemattomat käytännön sovellukset. Jokaiselta löytyy taskusta GPS-navigointiin kykenevä laite, joka hyödyntää suhteellisuusteoriaa. Modernin lääketieteen saavutukset koskettavat kaikkia. Seuraavaksi odotetaan kvanttimekaniikan sovellusten muuttavan arkea.

Luonnontieteiden menestyksen rinnalla ihmistieteiden ja muiden tutkimusten alojen merkitys ja arvo joutuvat usein arvioinnin alle. Saksalaisfilosofi Edmund Husserl oli huolissaan jo yli vuosisata sitten filosofian asemasta. Jo tuolloin oli selkeästi näkyvillä luonnontieteellisen tutkimuksen teoreettinen ja käytännöllinen kehitys, jonka rinnalla filosofian – tieteiden äidin – asema herätti kysymyksiä. Mitä tavoitteita filosofialle pitäisi asettaa? Millaisilla menetelmillä filosofian tulisi tavoitteisiinsa pyrkiä? Mikä merkitys filosofialla ylipäätään on inhimillisen ajattelun ja toiminnan muotona?

Mikä merkitys filosofialla ylipäätään on inhimillisen ajattelun ja toiminnan muotona?

Husserl luonnostelee teoksessaan Filosofia ankarana tieteenä suuntaviivoja filosofisen tutkimuksen perusteille ja päämäärille. Filosofia huolestuttaa kirjassa parikin asiaa. Ensinnäkin häntä askarruttaa juuri filosofian asema luonnontieteiden rinnalla. Hän haluaa säilyttää filosofian vakavasti otettava toimintana, joka kykenee tuottamaan uutta tietoa ja johon ihmisten kannattaa suunnata älyllisiä voimavarojaan. Tämän vuoksi hän toiseksi tekee rajanvetoa objektiiviseen tietoon pyrkivän, tieteellisen filosofian ja erilaisten subjektiivisten elämänfilosofioiden välillä.

Filosofia ankarana tieteenä on julkaistu alun perin artikkelina Logos-lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1911. Se ei ole varsinaisesti filosofinen tutkimus, vaan ohjelmanjulistuksen kaltainen lyhyehkö teksti. Husserl vertailee siinä filosofiaa luonnontieteisiin ja psykologiaan sekä miettii, miten filosofisen tutkimuksen perusteet ja päämäärät tulisi niihin verrattuna asettaa.

Tyyliltään teos on paikoitellen esseemäinen. Lukija osallistuu ajatusten kehkeytymiseen. Husserlin teksti voi tuntua ensilukemalta raskaahkolta, mutta filosofisen tekstin käsitteellisyys ei sinällään ole yllätys. Artikkeli on kirjoitettu yli sata vuotta sitten eikä tekstin tyyli täysin vastaa filosofisen kirjoittamisen nykyihanteita. Teoksen on suomentanut Niin & Näin -lehden päätoimittajanakin toiminut Antti Salminen yhdessä Johan L. Piin kanssa. Johdannossa Salminen avaa teoksen taustoja tarpeellisesti. Suomentamisesta mainitaan sen verran, että jonkin verran virkerakenteita on yksinkertaistettu saksalaisesta alkutekstistä. Suomalainen lukija kiittää tästä.

Naturalismin kritiikki

Luonnontieteet perustuvat materiaalisen ja fysikaalisen luonnon kohteiden havainnointiin. Husserl myöntää tekstissä luonnontieteiden ansiot kiistattomiksi. Luonnontieteiden tutkimusmenetelmät toimivat omalla alueellaan hyvin. Ongelmia kuitenkin syntyy, jos luonnontieteelle ominainen maailmankuva ja sen tutkimusmenetelmät ulotetaan koskemaan kaikkia mahdollisia tiedon alueita.

Aluksi on syytä tehdä pientä käsitemäärittelyä. Husserlia voidaan perustellusti pitää naturalismin kriitikkona. Naturalismia on käytännössä montaa muotoa. Husserl kohdistaa kritiikkinsä sekä ontologista että metodologista naturalismia vastaan.

Ontologiassa on kyse siitä, millainen maailma on perimmäiseltään luonteeltaan. Ontologisen naturalismin mukaan maailma koostuu vain ja ainoastaan materiaalisista tai fysikaalisista objekteista. Metodologisella naturalismilla tarkoitetaan puolestaan näkemystä, jonka mukaan luonnontieteiden empiiriset menetelmät ovat paras tuottaa tietoa näistä objekteista.

Husserl kuvaa luonnontieteet lähtökohdiltaan naiiveiksi. Tämä naiivius ilmenee sekä ontologisella että metodisella tasolla. Ontologisella tasolla luonnontieteiden naiivius tarkoittaa sitä, että luonnontiede perustuu arkiseen kokemukseemme olemassa olevista asioista. On selvää, että reaalisessa maailmassa on jotakin olemassa: ”On sanomattakin selvää, että asioita on, että ne ovat levossa tai liikkeessä, muutoksessa rajattomassa tilassa ja ajallisia olioita rajattomassa ajassa.” Luonnontieteen tehtäväksi jää lisätä tietoamme näistä itsestään selvästi olemassa olevista asioista mahdollisimman tarkasti.

Luonnontieteiden naiivius tarkoittaa, että se perustuu arkiseen kokemukseemme olemassa olevista asioista.

Husserl luonnehtii luonnontieteen maailmankuvaa – eli ontologista naturalismia – jopa järjettömäksi. Luonnontieteilijä ajautuu Husserlin mukaan sisäiseen ristiriitaan, jos hän väittää maailman koostuvan pelkistä materiaalisista tosiasioista. Tämä on filosofin mukaan idealistinen väite, joka ei ole johdettavissa suoraan empiirisistä tosiseikoista. Ja idealismia tiukka empiristi ei voi hyväksyä tieteellisyyden lähtökohdaksi.

Luonnontieteen metodista tekee puolestaan naiivin inhimillisen tietoisuuden sivuuttaminen. Kaikki havainnot ilmenevät ensin tietoisuudelle, eikä sen merkitystä tiedon hankkimisessa pidä unohtaa. Vaikka luonnontieteellinen, empiirinen metodi toimii omalla alueellaan, se on kuitenkin filosofialle liian kapea näkökulma. Juuri inhimillisen tietoisuuden roolin unohtaminen on Husserlin metodologisen naturalismin kritiikin ytimessä.

Yleisesti ottaen Husserl pyrkii varaamaan filosofialle oman tontin luonnontieteiden puristuksessa. Tämä tapahtuu korostamalla tietoisuuden merkitystä. Inhimillinen tietoisuus on omalakinen ilmiönsä, joka pakenee luonnontieteiden naturalistisia selityksiä. Filosofia pystyy kuitenkin Husserlin mukaan tuottamaan tietoa tietoisuuden toiminnasta.

Korostaessaan tietoisuuden merkitystä Husserl kytkeytyy saksalaisen filosofian kentässä ainakin Immanuel Kantiin, joka tutki inhimillisen kokemuksen ehtoja. Kant yhdisti niin sanotussa transsendentaalisessa idealismissaan rationalismin ja empirismin uudella tavalla. Hän nosti esille sen, miten tietoisuus muokkaa niitä perustavia ehtoja, joilla kokemukset ulkomaailmasta ylipäätään ovat mahdollisia. Kant ei ole kuitenkaan ainut lähde, josta Husserl ammentaa. Myös Franz Brentanon käsitys tajunnan suuntautuneisuudesta tai intentionaalisuudesta on tärkeä Husserlin omalle teorialle, jota hän tunnetusti kutsuu fenomenologiaksi.

Eräs mahdollinen tapa kritisoida Husserlin ajatuksia on tarkastella sitä, minkälaisen kuvan filosofia luonnontieteistä maalaa. Teos on kirjoitettu kuusi vuotta Einsteinin erityisen suhteellisuusteorian (1905) jälkeen ja neljä vuotta ennen yleistä suhteellisuusteoriaa (1915). Vaikuttaa, että tässä vaiheessa Husserlille ei ole vielä tuttua suhteellisuusteorian arkikokemukselle vieraat ideat. Myöhäiskauden pääteoksessaan Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia (1936) Einstein jo mainitaan.

Mieli ennen ruumista

Husserl siis nostaa tietoisuuden tutkimuksen lähtökohdaksi. Tieteellisen filosofian eli fenomenologian tulisi ottaa kohteekseen tietoisuudessa ilmenevät, ideaaliset olemukset. Tietoisuudelle ilmenevät olemukset eivät ole samassa mielessä varsinaisesti olemassa olevia kuin materiaaliset objektit. Toisin sanoen tietoisuuden olemukset ja reaaliset objektit ovat ontologisesti eri tasolla.

Olemusten lähde voi olla olemassa olevissa luonnollisissa kohteissa, mutta ei välttämättä. Voimme esimerkiksi kuvitella erilaisia asioita, jotka eivät ole milloinkaan olleet varsinaisesti olemassa. Tästä huolimatta nämä kuvitelmat voivat olla tietoisuuden kohteena.

Havainnollistavana esimerkkinä Husserl käyttää psykologiaa, joka tuntuu häntä oppialana erityisesti kiehtovan. Psykologiaa yhdistää fenomenologiaan sama tutkimuskohde eli ihmisen tajunta. Psykologia on kuitenkin yksi luonnontiede, ja se käyttää luonnontieteen metodeja tutkiessaan tietoisuutta. Tällöin mieli naturalisoidaan ja sen omalakisuus ohitetaan.

Ruumiin ja mielen välinen suhde sinällään on klassinen filosofinen ongelma.

Tietoisuutta ei voi Husserlin mukaan ymmärtää fysiikasta käsin kuin rajoitetussa mielessä, fysikaalisena objektina. Tietoisuuden kokemuksellisuutta ei voi ymmärtää fysiikasta käsin.

Ruumiin ja mielen välinen suhde sinällään on klassinen filosofinen ongelma. Husserl ei ota esimerkiksi ongelmakseen selittää, miten tietoisuus on mahdollinen tai miten ruumis tuottaa mielen, kuten esimerkiksi eräät mielen filosofiasta kirjoittavat nykyfilosofit. Hän pitää kuitenkin itsestään selvänä, että tietoisuuden kohteet – olemukset – ovat ontologisesti eri tasolla kuin empiirisen havainnon kohteet, ja suuntaa huomionsa siihen, miten tieto näistä olemuksista on mahdollinen. Husserlille siis mieli tulee ennen ruumista, vaikka ruumis mahdollistaisikin mielen.

Husserl uskoo, että tietoisuudesta ilmenevistä olemuksista on mahdollista saada tieteellistä tietoa. Se on saavutettavissa ankaralla ja systemaattisella fenomenologisella metodilla. Myöhemmässä tuotannossa Husserl kehittelee teoriaansa tarkemmin. Tässä teoksessa vasta piirretään alustavat suuntaviivat tämänkaltaiselle, tieteelliselle filosofialle. Tarkemmin Husserlin tietoisuusanalyysiin pystyy tutustumaan esimerkiksi suomennoksesta Fenomenologian idea.

Olemustiedon mahdollisuus?

Husserl antaa tunnustusta eksaktien luonnontieteiden käyttämille täsmällisille käsitteille. Tiedon objektiivisuuden takaa viime kädessä se, että tutkimuskohteet ovat reaalisesti olemassa. Useat havainnoijat tekevät havaintoja samoista kohteista. Yksittäinen havainto ei ole vielä tieteellinen, mutta tutkijayhteisön yhteinen työ mahdollistaa luonnontieteiden objektiivisuuden.

Koska fenomenologian tutkimuskohteet ovat luonteeltaan toisen tyyppisiä, niillä ei ole etunaan objektiivisuuden takaavaa reaalista olemassaoloa. Tieteellisyyden ongelmaksi muodostuu se, miten ylitetään tajunnassa ilmeneviin olemuksiin liittyvä väistämätön subjektiivisuus. Miten saada subjektiiviset tietoisuudentilat yhteisesti arvioitavaksi?

Husserl hyödyntää Leibniziltä tuttua monadin käsitettä lähestyessään tätä ongelmaa. Leibnizin metafysiikassa maailma koostuu lukemattomasta määrästä substansseja, jotka ovat ikkunattomia eli keskenään vuorovaikutuksettomia. Menemättä tämän enempää Leibnizin ajatteluun, Husserlin mukaan vuorovaikutus ”monadien” – eli tässä tapauksessa mielien – välillä on mahdollinen. Esimerkiksi eläytymisen avulla avautuu ikkunoita toisten mielien monadiseen ykseyteen.

Husserl vakuuttaa, että tietoisuudessa ilmenevistä olemuksista on mahdollista saada objektiivista tietoa.

Husserl vakuuttaa luottamustaan, että tietoisuudessa ilmenevistä olemuksista on mahdollista saada objektiivista ja yksilön näkökulman ylittävää tietoa. Tässä kohden hän turvautuu retoriikkaan: ”Jokaiselle ennakkoluulottomalle ihmiselle on sanomattakin selvää, että olemusnäkemyksessä käsitetyt ’olemukset’ voidaan kiinnittää vakain käsittein – ja sen myötä voidaan mahdollistaa vakaat, omassa lajissaan objektiiviset ja absoluuttisesti pätevät väittämät.” Toisin sanoen hän vakuuttaa uskoaan luotettavan olemustietoon. Eri asia on, onko asia sanomattakin selvää.

Kovin tarkasti Husserl ei kuitenkaan kykene tässä teoksessa luonnehtimaan, miten käsitteellisesti tarkka, tieteellinen ja objektiivinen tieto tajunnassa ilmenevistä olemuksista on mahdollinen. Hän kuitenkin uskoo, että mikäli ei sorruta ”naturalismin lumoukseen” kuvattaessa psyykettä, tietoisuudessa havaittuja olemuksia voidaan kuvata vakailla ja tarkoilla käsitteillä, jotka ovat objektiivisia.

Fenomenologian merkitys

Teoksen loppupuolella Husserl käyttää tilaa selventääkseen eroa tieteellisen filosofian – eli fenomenologian – ja erilaisten ”maailmankatsomusfilosofioiden” välillä. Maailmankatsomusfilosofioilla hän tarkoittaa erilaisia elämänfilosofisia pyrkimyksiä ja tekstejä, jotka ilmentävät kirjoittajiensa subjektiivisia käsityksiä elämästä ja ihmisyydestä. ”Syvämietteisyys on viisauden asia, ja käsitteellinen selvyys ja ilmeisyys ovat ankaran teorian asioita”, Husserl selventää asiaa. Tieteellisen filosofian tulisi sen sijaan olla nimetöntä ja tutkijayhteisön eteenpäin viemää. Tänäkin päivänä akateemisen filosofia eroaa erilaisista syvämietteisyyteen pyrkivistä elämänfilosofisista teksteistä.

Fenomenologian Husserl toivoo täyttävän tieteellisyydelle asetetut kriteerit. Asia ei tule kuitenkaan tässä teoksessa todistetuksi. Filosofia ankarana tieteenä ei ole analyyttisyydessään varsinaisen tutkielman tasoinen eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Siksi siihen ei kovin seikkaperäistä sisällöllistä kritiikkiään ole tarkoituksenmukaista kohdistaa. Sinällään Husserlin fenomenologia kytkeytyy moniin klassisiin tietoteorian, mielenfilosofian ja metafysiikan ongelmiin, joita tieteellisen – toisin sanon akateemisen – filosofian parissa on työstetty ennen ja jälkeen Husserlin.

Husserl ja hänen tekstinsä ovat vaikuttaneet suuresti 1900-luvun mannereurooppalaisen filosofiaan. Esimerkiksi Martin Heidegger, Maurice Merleau-Ponty ja Jacques Derrida ovat ponnistaneet kukin tavallaan hänen ajattelunsa pohjalta, kriittisesti tosin. Fenomenologia on vaikuttanut myös esimerkiksi hermeneutiikkaan ja taiteiden tutkimukseen nostaessaan ihmisen tietoisuuden tai havainnointikyvyn tutkimuksen keskiöön.

Olisi edelleen liian kapeakatseista tarkastella maailmaa vain materialistisesta näkökulmasta.

Vaikka Husserlin fenomenologiasta ja hänen teoriansa positiivisesta annista ei koskaan ole muodostunut tutkijayhteisön yhteisesti hyväksymää ”tieteellistä” filosofiaa, on hänen naturalismin, materialismin ja fysikalismin kritiikkinsä edelleen huomion arvoista. Olisi edelleen liian kapeakatseista tarkastella maailmaa vain materialistisesta näkökulmasta. Eri asia sitten on, edustavatko luonnontieteet ja esimerkiksi nykyfysiikka Husserlin tässä teoksessa kuvaamaa tulkintaa luonnontieteestä.

Tietoisuus palautetaan kuitenkin edelleen helposti fyysiseen perustaansa, jolloin sen omalakisuus helposti sivuutetaan. Muutama vuosi keskustelua herätti esimerkiksi arvostetun amerikkalaisfilosofian Thomas Nagelin teos Mieli ja kosmos, jossa kritisoitiin erästä keskeistä luonnontieteellistä teoriaa eli Darwinin luonnonvalintateoriaa riittämättömänä ja liian materialistisena teoriana luonnonvalinnasta. Myös tietoisuudella on Nagelin mukaan rooli lajien eriytymisessä.  Toisin sanottuna tietoisuus ei ole siis fysikaalisen luonnon sivutuote, joka voitaisiin ohittaa luonnontieteissäkään.

Husserlin teksti ja teoria ei välttämättä ole aina kaikilta yksityiskohdiltaan vakuuttavaa, mutta silloinkin se on usein ajatuksia herättävää ja toisin ajattelemiseen haastavaa. Ja kritiikin kautta filosofiakin omalla tavallaan edistyy. Pyrkimykset perustaa filosofia jollekin yhdelle, varmalla ja pysyvälle pohjalle sen sijaan ovat yleensä osoittautuneet toiveajatteluksi.