Kesä autiomaassa

”Ihmiset tulevat ja menevät, kaupungit kasvavat ja kuolevat, kokonaiset sivilisaatiot nousevat ja tuhoutuvat – maa pysyy, joskin hiukan muuttuneena. Maa pysyy, ja sydäntä särkevä kauneus siellä missä ei ole sydämiä särjettäviksi. Joskus käännän Platonin ja Hegelin päälaelleen ja ajattelen, epäilemättä aivan nurinkurisesti, että ihminen on uni, ajatus harhaa, ja että vain kivi on todellinen. Kivi ja aurinko.”

Edward Abbeyn vuonna 1968 ilmestynyt teos Kesä autiomaassa (Desert Solitaire. A Season in the Wilderness) on ympäristöliikkeen klassikko ja vimmainen hätähuuto alkuperäisen luonnon ja etenkin autiomaiden puolesta. Abbeyn viettämät kolme kesää Utahin kansallispuiston puistonvartijana yhdistyvät teoksessa luonnon kuvauksen, filosofoinnin, kehityksen kritisoinnin ja viihdyttävien tarinoiden vyyhdiksi.

Samalla kun lukija tempaistaan laskemaan kumiveneellä alas Coloradojokea, kiipeämään vuoristoon ja laskeutumaan kanjonien sokkeloihin, heittää Abbey eteen myös toisenlaisen haasteen: vastakohtaisuuden. Lempeä filosofi ja luonnonrakastaja voi äkkiä olla purevan kriittinen ihmiskunnan halveksija ja seuraavassa käänteessä jo itseironinen humoristi. Kesä autiomaassa on todellakin teos ”heille, jotka kulkevat omia polkujaan”: mieltä avartava, hengästyttävä lukuelämys, jonka luettuaan voi maistaa autiomaan punaisen tomun hampaissaan ja ymmärtää sen merkityksen.

Vastakohtien mies vastakohtaisuuksien maassa

Etenkin Abbeyn tavassa kuvata yksityiskohtaisesti kanjoniseudun ympäristöä ilmenee hänen rakkautensa luontoon. Biologina nostan hattua kasvilajiston tarkalle kuvaukselle ja Abbeyn taidolle maalata autiomaan maisema lukijan silmien eteen. Toisaalta Abbey – ristiriitaiselle tyylilleen uskollisena – pohdiskelee eri eläinlajien käyttäytymistä ennemminkin filosofian kuin biologian perusteiden kannalta, eikä antroposentrisiltä näkemyksiltä vältytä. Abbeyn sulatusuunissa yhdistyvätkin huolettomasti tiede, hellyydellä tehdyt havainnot ja ilmiöiden merkitysten pohdinta, joka välillä yltyy suoranaisiksi itsensä kanssa suoritetuiksi väittelyiksi.

Yhtä äkkinäisesti kuin autiomaa kesäkaudella kuivuu sateen jälkeen, vaihtaa Abbey tyylinsä filosofisesta leijunnasta kivenkovaan realismiin. Abbeyn sarkastinen, antisosiaalinen ja osittain anarkistinenkin näkökulma yhteiskunnan kehitykseen tuo mieleen Henry David Thoreaun ja ajoittain jopa Pentti Linkolan. On uskomatonta huomata, että kritiikki ei ole päivääkään vanhentunutta. Autojen ja asfaltin maailma uhkaa alkuperäisluontoa ja sen ihmisiä samalla tavoin nykyään kuin 1960-luvullakin.

Abbey ravistelee, mutta ei kutistu paasaajaksi, vaan säilyy itse moniulotteisena hahmona läpi kirjan. Ihmiskunta on jotakin, johon Abbey myöntää kuuluvansa ja josta hän jopa nauttii. Auringonlaskua on sallittua tarkkailla jääkaapin kylmentämän drinkkilasin takaa, talvet on hyvä viettää kaupungissa. Abbeyn sanoma, huoli koskemattoman luonnon säilymisestä, ei kertaakaan kärsi tästä ristiriitaisuudesta.

Kesä autiomaassa sisältää myös lukuisia nuotioiltojen tarinoita, leppoisia cowboy-kertomuksia kanjoniseudun historiasta ja Abbeyn omista seikkailuista. Abbey on oiva humoristi: kuiva ironia ja itseironia seuraavat lukijaa läpi kirjan, maustettuna hupaisilla sattumuksilla ja sanaleikeillä. Välillä tuntuu, että Abbeyn tarinat ovat jotenkin irrallisia muuten filosofisessa ja vakavassa teoksessa, mutta toisaalta tarinat ovat vankka osa lännenkirjallisuuden tyyliä, johon Kesä autiomaassa omalta osaltaan kuuluu. Ihmisen selviytyminen, miten pientä ja mitätöntä luonnonvoimien keskellä tahansa, on silti oleellinen osa maisemaa.

Abbeyn vastakohtaisuus ylläpitää voimakkaan tunnelatauksen läpi kirjan. Tässä on huomioitava myös suomentajan erinomainen saavutus: kirjailijan karhea, persoonallinen ääni kuuluu selkeänä suomennoksessakin. Kesä autiomaassa onkin lähes päiväkirjamaisen intiimi matka Abbeyn pään sisälle, katsomaan kanjonien maata ja toisaalta sitä ympäröiviä kaupunkeja hänen silmiensä kautta. Vain vuodenaikojen kulkua noudatteleva järjestys pitää tarinoita ja polveilevia pohdintoja löyhästi kehyksissä.

Sanoma elää

Kesä autiomaassa on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1968. Aluksi etsinkin tekstistä ajan kulumisen merkkejä ja vanhentuneita ilmauksia. Lopulta julkaisuvuodella ei kuitenkaan ole merkitystä: Abbeyn sanoma on ajankohtaisempi kuin aikoihin ja kirjallinen tyyli suorastaan nerokasta. Ei olekaan ihme, että Abbey nousi tällä teoksella eräänlaisen kulttikirjailijan asemaan. Abbeyn vilpitön, yksinäinen rakkaustarina autiomaahan ja sen luontoon liikauttaa syvältä:

”Tässä loistavan tyhjyyden häikäisevässä valossa, tässä puhtaan kuumuuden kuivassa intensiteetissä, oudon yksinäisyyden sydämessä, suuressa hiljaisuudessa ja suurenmoisessa autiudessa kaikki asiat pakenevat huimaaviin etäisyyksiin, jotka heijastavat valoa mutta joita on mahdoton koskettaa, jotka hajottavat kaikki ajatukset ja kaiken ihmistekoisen hiekanpyörteeksi tuulessa, kaukana kultaisella aavikolla.”

Kesä autiomaassa on siis paljon enemmän kuin luovaa tietokirjallisuutta tai luontokirjallisuutta. Se on sukellus ristiriitaisten tunteiden ilotulitukseen, filosofiseen pohdiskeluun, tarinoiden kirjomaan kanjonien maahan. Kirjan voi lukea sanomana ympäristöliikkeen puolesta, tutkimusmatkana Utahin maisemiin tai vain taitavana kirjallisena elämyksenä. Tai miksei kaikkina näinä. Kysymykseen, joka voi koskea luonnon olemusta, Edward Abbeyta itseään tai Kesä autiomaassa -kirjaa Abbey antaa vastauksen:

”Ei ole mitään mysteeriä, on vain paradoksi, vastakohtaisten totuuksien vastaansanomaton yhtäaikaisuus.”