Ajattelevan ihmisen vastuu

Edward Saidin vuonna 1993 BBC:ssa pitämien Reith-luentojen julkaiseminen suomeksi ansaitsee suuren kiitoksen, joka kuuluu Matti Savolaiselle ja Loki-Kirjoille. Vaikeampi asia on saada Suomen keski-ikäinen ja hyvässä asemassa oleva niin sanottu lukeneisto (johon itsekin kuulun) lukemaan tämä kirja, joka hengittää 1960- ja 1970-lukujen kansainvälisen kulttuuriradikalismin ilmaa. Nykyisen suvaitsemattomuuden ja äänekkään ehdottomuuden aikakaudella, kuten Said (s. 137) aikaamme luonnehtii, on muodikasta tulkita lähimenneisyys ainoastaan tunkkaiseksi ja rajoittavaksi. Vaihtoehtoliikkeitä symppaavat nuoret eivät ehkä innostu Saidin klassisen kuivakkaasta ja älyllisestä tyylistä, vaikka hän tarjoaa viimeisessä luennossa lukuohjeeksi myös itseironian näkökulman.

Saidin perusluonnehdinta ajattelevasta ihmisestä ei ole uusi. Ehkä juuri siksi se tarvitsee aktiivista esillä pitämistä – sen seikan tähdentämistä, että intellektuellin esiintymistä ei voi ennustaa, häntä ei voi etukäteen lokeroida, eikä häneltä voi tilata täsmäräätälöityä mielipidettä asiansa ajamiseen. Intellektuellin poliittisuus on vapauden politiikkaa. Vapaudestaan huolimatta intellektuelli ei ole sitoutumaton vaan heikkojen ja alistettujen ihmisten puolella vaikkakaan ei julistamassa, kiihkoilemassa tai mobilisoimassa vaan kyseenalaistamassa valtajärjestelmien ruhjovia puolia. Saidin intellektuellit eivät ole ylimielinen besserwisser-etujoukko vaan yhteiskuntakriittinen humanistinen sivistyneistö, joka kykenee tekemään tarkkoja aikalaishavaintoja ja tulkitsemaan niitä historiallisessa viitekehyksessä.

Saidin luennoista näkyy hänen vahva teoreettinen ja käytännöllinen taustansa toiseuden, muukalaisuuden, kokijana ja käsitteellistäjänä. Hän on ottanut toiseuden vahvuutena ja mahdollisuutena vapautua kiihkonationalistisista ennakkoluuloista. Said kirjoittaa, miten muukalaisuus tuo näkyviin ihmisen ainutlaatuisuuden ja yksilöllisyyden samalla, kun se osoittaa, miten oleellista on tunnistaa se asema, miltä yksilö nousee historian junaan. Asema ei ole yksilöllisesti valittavissa. Said palestiinalaisena pakolaisena tietää sen kokemuksesta.

Mielestäni raikkainta Saidin puheenvuorossa on hänen tapansa puolustaa laajaa yleissivistystä. Hän pitää erikoistumista jopa laiskuutena. On todellakin henkistä velttoutta antautua sovinnaisten ajattelutapojen ja menetelmien noidankehään ja ajautua suppeaan teknokraattiseen umpioon. Kulttuurissamme kuitenkin arvostetaan tarkkarajaista erikoistumista, mikä näkyy useimpien alojen asiantuntijoiden yhteiskunnallisessa asemassa. Aikamme, joka toisaalta edellyttäisi mm. monipuolisia kansainvälisen kommunikoinnin taitoja, ei yllättäen suosikaan monitaitoisuutta. Said puolustaa amatöörejä, harrastelijoita, jotka uurastavat useampien asioiden kimpussa uurastuksestaan liiemmin hyötymättä. He oppivat näkemään asioiden viitekehyksiä, ja he huomaavat eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, joita asiantuntijat eivät välttämättä havaitse. Intellektuellin tulee kyseenalaistaa erikoistuneita rutiineja, jotka uhkaavat inhimillisyyttä.

Saidia on kritisoitu mm. siitä, että hän ei arvosta naisia. Nyt julkaistuissa luennoissa hän osoittaa ansaitsevansa tuon arvostelun: hänen intellektuellinsa ovat miehiä. Kun hän viittaa Virginia Woolfin teokseen (s. 67), hän ei anna alaviitettä teoksen alkuperäisestä nimestä, eikä kääntäjäkään ole sitä lisännyt kuten useimmista muista kirjoista. Ajatteleva ihminen ei Saidin mukaan näköjään voi olla kotipiirissä inhimillisen hyvinvoinnin puolesta työskentelevä nainen, joka arkielämässään toteuttaa inhimillistä vastuuta ja toisia hoivatessaan jatkuvasti kyseenalaistaa erikoistuneita rutiineja. Saidin intellektuelli on mies tai miehisesti toimiva nainen, jonka ajattelun jalostamiseen hoivavastuun tunnistaminen ei mahdu. Tämän jatkuvasti harmittavan näkökulman kapeuden vuoksi kirjaa ei kuitenkaan kannata jättää lukematta.