Hän joka näkee

Eeva-Kaarina Arosen (s. 1948) toinen romaani Hän joka näkee on erilaisten tekstityyppien kudelma. Muistojen ja päiväkirjanauhoitusten vuorotteluun limittyy otteita runoista, kirjeistä ja lauluista. Kokonaisuutta kirjovat myös Raamatun jakeet, kuunnelman vuorosanat ynnä muut kirjalliset sitaatit. Koko komeuden luojaksi esittäytyy romaanin keskushenkilö Hagar Edith Wikström.

Kirjallisista hankkeistaan Wikström puhuu avoimesti, mutta itsensä hän kertoo vähitellen avautuvaksi arvoitukseksi. Pitkäaikainen oleskelu Neuvostoliitossa on päättynyt veriseen avioselkkaukseen, ja Wikström on asettunut lapsuutensa maisemiin Kaanaanmaan puutaloalueelle, kovasti Helsingin Toukolaa muistuttavaan paikkaan.

Nykyisellään kaupunginosa ei vastaa Wikströmin kultareunaisia muistoja. Perinteiselle työläisalueelle on alkanut tulvia vaurasta keskiluokkaa, mutta menneisyys elää hiljaista varjoelämäänsä rapistuneissa taloissa ja vanhojen kaanaalaisten mielissä. Utelias Wikström tirkistelee naapureittensa elämää ja tekee ohjelmaa Neuvostoliittoon matkanneesta Martta-tädistä, joka havitteli kommunistiseen puolue-eliittiin mutta kuoli Siperiassa poliittisena vankina. Elämän järistyksiä Wikström on kokenut itsekin, ja asetelmat enteilevät niitä lisää, sillä naapurissa asuva tutkija vaikuttaa huolestuttavasti Stalinilta.

Miten kuvailisin näitä ihmisiä?

Hagar Edith Wikström on romaanin keskiössä alusta saakka, mutta Raamatulla ja runolla lastatun nimensä hän paljastaa vasta sivulla 142. Raamatullinen Hagar on ulkopuolinen, Jumalan nähnyt nainen. Runollinen Hagar on tunnettu lyyrikko ja toisen tunnetun suomenruotsalaisen lyyrikon ystävä. Wikström tietää kuuluneensa kielelle ja kirjallisuudelle ristimishetkestään saakka. Hän on kouluttautunut tulkiksi ja hurahtanut Anna Ahmatovan tuotantoon. Wikströmin tietä paljon näkeväksi ulkopuoliseksi ja kirjailijaksi edeltävät lady Macbethin roolin kuuluvat sovituksen ja unohduksen pohdiskelut. Niiden lomassa hän tekee Kootut tauot -nimistä radio-ohjelmaa, joka luottaa vaikenemisen puhuttavaan voimaan. Nimensä ohjelma on saanut Böllin novellista.

Romaanin keskushenkilönä kirjallisuuden läpitunkema Wikström luo mainiot puitteet todellisuuden tarinallisuuden ja siihen limittyvän kuvitteellisen käsittelyyn. Kirjallinen leimaa Wikströmiä tyypiksi saakka, ja tyyppejä hän luo itsekin. Wikströmin käsittelyssä monet kanssakaanaalaiset saavat uudet nimet, jotka viittaavat kantajiensa hallitseviin piirteisiin tai rooleihin. Kuollut miesystävä on Hauta, uskoton näyttelijä Casanova ja putkitöitä tekevä tuttava Pannuhuonemies, perimmäisen tiedon haltija. Poliittisen historian tutkija ja entinen uusstalinisti Ilkka Kärkkäinen on Wikströmille Koba.

Silmäpuoli ja puolikuuro Wikström elää yksin vanhemmilta perityssä puutalossa ja taistelee osaavista remonttimiehistä. Suurista rakkauksistaan hän on joutunut luopumaan kuin kirjaston kirjoista laina-ajan päätyttyä.

Silti romaani luotaa monia parisuhteita. Wikströmin utelias katse näet tavoittaa naapurien avioelämän monet säröt. Kestävän parisuhteen erikoisimpana teoreetikkona esiintyy kuitenkin nostalgiabisnestä pyörittävä rouva Kärkkäinen, joka ei tiedä bergmanilaista lumoa perhehelvetin synonyymiksi. Hänen luottamuksensa vaimon valmistaman kotiruoan ja miehen riippuvuussuhteeseen osoittautuu vääräksi, ja niin Kärkkäiset liittyvät Kaanaanmaan toiseen avioeroaaltoon, joka on imaissut mukaansa myös tasa-arvo- ja onnellisuustutkijan sekä Knookaloiden konsulttiparin. Tasa-arvo ja onni eivät viihdy yhdessä, eivätkä kaikki tosiaankaan tarvitse konsulttia.

Kuka on laulun arvoinen?

Uskollisuuden, luottamuksen ja petoksen kysymyksillä on romaanissa myös poliittista kaikupohjaa. Se leikittelee ajatuksella olemassa olevista mutta vaietuista papereista, jotka voisivat valaista suomalaiskommunistien kohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa. Sotia edeltäneet, omien tekaistuihin ilmiantoihin perustuneet poliittiset puhdistukset olivat SKP:lle arka asia vielä 1900-luvun uusvasemmistolaisilla vuosikymmenillä, mutta aika muuttaa asenteita. Voisivatko salat jo tulla julki? Ketkä olisivat puolesta, ketkä vastaan? Romaani nostaa esiin kolme erilaista kantaa. Kommunistisukulaisiaan häpeävät haluaisivat vaieta ja unohtaa mustat lampaansa, vasemmistolaiset työläissuvut haluaisivat muistaa ja puhua aatteen tiellä sortuneista omaisista, tutkija Kärkkäinen kannattaisi puhumista ja unohtamista.

Erinäisten käänteiden jälkeen Neuvostoliitossa tuhottujen suomalaiskommunistien nimilista päätyy Wikströmin soppakulhoon. Sattuman sormi puuttuu peliin kleptomaanin muodossa, ja loppujen lopuksi koko totuus palaa tulessa. Konsultti Knookalan kaltaiset eivät pitäne menetystä suurena. Onhan olemassa merkittävät yksilöt ja merkityksettömät massat, eivätkä kaikki tosiaankaan ole laulun arvoisia. Pannuhuonemies taas on kasvatettu siihen, ettei oman klaanin vainajia unohdeta. Wikströmin mielestä muistaminen on ylellisyyttä, ja muistojen haihtuminen jättää jälkeensä vain tuulen käsittämätöntä huminaa.

Muistamisen ja unohtamisen, yksilöllisen ja kollektiivisen sekä menneen ja nykyisen jännitteet kuuluvat romaanin keskeisiin teemoihin. Menneisyyttä koskevan hiljaisuuden selättämisessä Wikström onnistuu ainakin osittain, sillä eräs Koottujen taukojen jakso keskittyy Martta Pimiän kirjeeseen, joka on kulkeutunut Siperiasta kotikulmille. ”Me elämme elämäämme eteenpäin, mutta ymmärrämme sitä taaksepäin”, asettaa Wikström filosofin viisaita sanoja Martan suuhun.

Wikstöm kaivaa Martan esiin unohduksesta Kaanaanmaan valmistautuessa juhlimaan 80-vuotista taivaltaan. Erämaajuhlan nimellä tunnettuun tapahtumaan kuuluu pantomiimiparaati, jossa esitellään seudun vaiheita ja väestöä sekä siellä kannatettuja aatteita. Paljon on tapahtunut ja muuttunut Kaanaanmaalla sen jälkeen, kun Martta Pimiää kuljettanut pirtuvene käänsi keulansa kohti Neuvostoliittoa.

Kohtalo osaa käyttäytyä

Wikström pitää hallitsemisesta. Varsinaiseksi kohtalon sormeksi hän äityy alkaessaan lähetellä naapurille postikortteja, joissa nimimerkki ”Hän joka näkee” siteeraa Jesajan ennustuksia tulevasta tuhosta. Kortit vaativat pientä peukalointia, sillä alun perin ne ovat tulleet Wikströmille. Viekas temppu paljastuu, ja vastaanottaja palauttaa henkilökohtaisesti kortit, joiden äärellä Wikström on niin hartaasti pohdiskellut rikosta, rangaistusta ja sovitusta. Episodi on romaanin tiheätunnelmaisin.

Wikström ei välitä peitellä omaa panostaan lukijankaan pompottelussa. Hänen matkassaan on kuitenkin mukava olla, sillä kerronta etenee sujuvasti ja säilyttää maltillisen tyylinsä kiperissäkin tilanteissa ja yllättävien paljastusten hetkellä. Wikström hallitsee myös itseironian.

Ajoittain Arosen yhden kesän romaani rönsyilee kauas kaanaalaismiljööstään kuin ihmismieli tästä ja nyt Hyryn novelleissa, mutta hajoamatta ja otteessaan pitäen. Arosen suositeltavassa teoksessa on kiintoisia ajatuksia ja yllättäviä yhdistelmiä Porvoon mitalla.