Kirkas, hämärä, kirkas

Kirkas, hämärä, kirkas kokoaa yhteen Eeva-Liisa Mannerin runotuotannon ja tuo harvinaisemmatkin teokset taas lukijan saataville. Kuusisataa sivua täyttä runoa, arvioi Juho Hakkarainen.

”Runo on kaiku joka kuullaan, kun elämä on mykkää”, kirjoittaa Eeva-Liisa Manner (1925–1995), ehkä merkittävin Suomen sodanjälkeisistä lyyrikoista. Manner oli kirjoittamisen moniottelija, mutta ominaislaadultaan hän oli runoilija. Hänen tärkein perintönsä on laaja ja monitahoinen runotuotanto. Niinpä uusintapainos Mannerin kootuista runoista oli tervetullut uutinen. Alun perin Kirkas, hämärä, kirkas ilmestyi vuonna 1999, ja teoksen on toimittanut ja esipuheen kirjoittanut Manner-asiantuntija Tuula Hökkä.

Manner oli erakko – hän oli modernisti kuulumatta kuitenkaan ryhmään. Hän ei osallistunut Ekbergin kahvilan keskusteluihin, vaan kirjoitti Tampereella Ojakadun ullakolla tai Mäntykadun kellarissa, muukalaisena Espanjassa, Havisevan sähköttömässä mökissä tai Oriveden liiterissä. Runous on yksinäisiä varten, mykän elämän lohduttava kaiku, kuten Manner itse hahmotteli. Yksinäisyys on myös Mannerin koko runotuotannon läpäisevä aihepiiri.

Kirkas, hämärä, kirkas sisältää Eeva-Liisa Mannerin runotuotannon kokonaisuudessaan. Yhdentoista runokokoelman lisäksi siinä on mukana osasto runoja kokoelmien ulkopuolelta. Teos pohjaa kokoelmien ensipainoksiin, joten nyt voimme tutustua Mannerin 1950-luvun modernismiin sen alkuperäisessä asussaan. Ennen Koottuja runoja tämä on ollut vaikeaa, koska etenkin varhaistuotannon ensipainoksista on tullut harvinaisuuksia ja myöhempiin painoksiin kirjailija muokkasi kokoelmia rajusti.

Manner oli omien runojensa ankara kriitikko ja editori; runo ei ollut julkaistunakaan valmis vaan saattoi vaatia runoilijan mielestä radikaaliakin päivitystä, usein myös hylkäämistä. Erityisen mielenkiintoiseksi Kirkas, hämärä, kirkas -teoksen tekee se, että siihen on jätetty näkyviin runoihin tehdyt muutokset. Ensipainosversioiden lisäksi on luettavissa myös runojen myöhemmät muotoilut. Pienet muutokset on merkitty petiitillä runon loppuun, suurempien muutosten kohdalla runosta on painettu useampi versio.

Muutosten esittämistapa on selkeä ja helppolukuinen, ja lukija voi halutessaan jättää muutokset huomioimatta ja nauttia runojen alkuperäisversioista. Toisaalta Hökän mainion toimitustyön ansiosta lukijalla on mahdollisuus verrata eri runoversioita keskenään.

Matka modernistiksi

Mannerin Esikoisteos Mustaa ja punaista (1944) käsittelee sodan tuntoja vielä kovin vanhahtavaan, paatokselliseen tyyliin. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Kuin tuuli tai pilvi on jo omaperäisempi teos. Molemmista kokoelmista voi havaita runoilijan olleen oraalla. Esikoiskokoelman runot syntyivät koti-ikävästä, ja tällaiset vierauden ja muukalaisuuden tunnot jäivät pysyviksi teemoiksi Mannerin runouteen. Toisessa kokoelmassa on havaittavissa muodon uudistumista, omintakeista kielenkäyttöä ja vanhan parodiointia, mikä enteilee siirtymistä uudelle aikakaudelle:

”Elokuun kuutamo. / Penkki ja puisto. / Penkillä petetyt: / minä ja muisto. // Turhaan ah, napisen. / Aika mataa. / Itkenkö? En toki. / Taitaa sataa. // Vilu on. Vapisen. / Lähteä pitää. / sateessa kuulle nyt / sarvet itää.”

Vuonna 1956 kahden ensimmäisen kokoelman asettamat odotukset palkittiin ja ilmestyi Tämä matka. Manner itse katsoi aloittaneensa runoilijana vasta tästä teoksesta; hän ei sisällyttänyt kahta ensimmäistä kokoelmaansa vuoden 1980 koottuihin runoihin. Tämä matka on sekä runoilijan että koko suomalaisen modernin runon läpimurtoteos, joka on kestänyt erinomaisesti aikaa: yhä se tuntuu tuoreelta. Se nosti 31-vuotiaan runoilijan hetkessä suomalaisen modernismin kärkikaartiin. Kokoelma oli kriitikoiden kilpaa ylistämä myyntimenestys.

Mikä sitten tekee Tästä matkasta niin erityisen? Tuomas Anhava kirjoitti kokoelmasta esseen, jossa hän tuo esille kolme keskeisintä uudistusta Mannerin runoudessa: rytmin kiinteytymisen, vapautumisen aiemman runouden sovinnaisesta kuva-aineksesta ja kuvan itsenäistymisen.

Tämä matka rakentuu vahvoille, luettelomaisille kuville, jotka ovat tärkeä osa kokonaisuutta, runon ja runokokoelman kompositiota. Sanat ovat tehokkaita, ilmaisu tiivistä ja taloudellista. Tuntuu kuin runoilija haluaisi säilyttää todellisuuden kirjaamalla maanisesti kaiken ylös. Tulee mieleen toisen johtavan modernistin Paavo Haavikon runo: ”Teen täydellisen, niin, täydellisen luettelon kaikista tavaroista, / kaikesta. / Onko se jo hybristä. / On, ja olkoon, ja niin käy asia minulle vähitellen selväksi.”

Tämän matkan avausruno sopisi motoksi oikeastaan koko Mannerin tuotannolle: ”Kuin Odysseus, Utelias, olen tuntenut vaaralliseksi / tämän matkan, ja iloinnut siitä. / Olen tyhjä nyt, / on tyhjä veneeni väsynyt seikkailusta.” Kokoelma kokoelmalta Manner tyhjensi pelottomasti itseään runoihin. Koko tuotannon ymmärtämisen kannalta Tämä matka on avainteos.

Vastakohtien runoilija

Kootut runot on nimetty osuvasti: kirkas ja hämärä ovat tärkeä osa Mannerin runouden kuvastoa. Manner oli monella tapaa vastakohtien runoilija. Tässä matkassa runot etenevät lapsuuden ja aikuisuuden, nykyhetken ja menneisyyden, luonnontieteiden ja mystiikan rinnastuksilla ja kontrasteilla.

Myöhemmässä kokoelmassa Fahrenheit 151 (1968), jota on kutsuttu myös heideggerilaiseksi kokoelmaksi, Manner kirjoittaa tyhjyydestä ja ei-olevasta, koska vain siten hän voi kirjoittaa olevasta: vain kuoleman kautta elämä on mahdollista. Tyhjyyden ja nihilismin synkistä sävyistä syntyy kuin ihmeen kaupalla komea runokokoelma; runoilija antaa hahmon hahmottomalle, hämärästä hahmottuu kirkkautta. Tämän matkan pitkien sikermien ”Kambrin” ja ”Lapsuuden hämärästä” ohessa Fahrenheitin runoelma ”Kromaattiset tasot” on Mannerin runouden ehdotonta kärkeä.

Mannerin koko runoudessa toistuu luonnon ja ihmisen vastakkaisuus – ja toisaalta myös yhteensulautuminen. Eläimet ovat runoissa usein tärkeämmässä asemassa kuin ihmiset; runon minä käy keskustelua niiden, ei ihmisten, kanssa. Hän on yhtä luonnon kanssa, ja lääke yksinäisyyteen löytyy panteistisestä yhteydestä luontoon:

”[…] ja puun ja ruohon ja veden tuoksu on solminut liiton / eri aineiden kanssa, se on kolmisointu tutussa tuoksussa, // äänen kolmisointu: pääskysen karhea kimeä huuto / on solmittu pääskysen ilosta, jossa yhtyy keveys, kiihkeys / ja ilkkuva kutsu, // leikkivät innokkaat huudahdukset putoilevat taivaalta, valo on muuttunut ääneksi ja riemuksi […]”

Manner itse on kertonut ympäristön vaikutuksesta hänen runouteensa. Monet hänen kokoelmistaan ovat syntyneet eristyksissä metsän keskellä, ja kirjoitusympäristö näkyy vahvasti runoissa. Paras näyte tämänkaltaisesta runoudesta on kokoelma Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964), ylistyslaulu suomalaiselle luonnolle ja vuodenaikojen vaihtelulle. Runoilijan itsensä mukaan kokoelma on ohut, mutta siinä on eniten ”viileän puron vettä” – ja raikkaita kokoelman runot toden totta ovatkin.

Suomalaisen luonnon lisäksi lähtemättömän jäljen Mannerin runouteen jätti Espanja. 1960-luvun alussa runoilija ihastui Churrianaan, Málagan esikaupunkiin, joka vertautui hänen mielessään lapsuuden Viipuriin. Mannerin vieraiden oli joskus vaikea käsittää, mitä niin hohdokasta oli ränsistyneessä pikkukaupungissa, mutta se avasi Mannerin sielunsisäisiä maisemia. Espanjan vaikutukset näkyvät etenkin 1960-luvun lopun kokoelmissa Kirjoitettu kivi ja Fahrenheit 151.

Mannerin tuotannosta viimeiseksi jäänyt kokoelma Kuolleet vedet (1977) perustuu kaikkein näkyvimmin vastakohdille. Se pelaa taitavasti valon ja pimeän vastakkaisuudella. Se on komea päätös, niin harkittu kokoelma että se soi, mikä olikin Mannerin ihanne. Siinä ei ole mitään turhaa tai puolivalmista ja kuitenkin siinä on kaikki tarvittava. Kokoelman kieli on äärimmilleen pelkistettyä, mutta kuitenkin samalla moni-ilmeistä, hengittävää.

Runot ovat monella tapaa täysin vastakkaisia edellisvuonna ilmestyneen Kamalan kissan leikitteleville ja humoristisille kissarunoille, joita voidaan monelta osin pitää nonsensenä, modernismin ylityksenä. Tällä poikkeavalla kokoelmalla ironiantajuinen Manner kenties irvaili haudanvakavalle modernismille, jonka ahtaaseen karsinaan hän ei aina sopinut.

Runobarrikadit

Manner myös osallistui runouden keinoin. Runous oli hänelle paitsi tapa kartoittaa oman mielen ja maailman rajoja myös osallistua ja reagoida ajankohtaisiin tapahtumiin. Ensimmäinen näyte tästä on Tähän matkaan sisältyvä Ruth Ellisin teloitusta käsittelevä sikermä ”Oikeusjuttu”, joka johti aikanaan kustantamon vaihtoon: WSOY ei suostunut julkaisemaan kokoelmaa, joka sisälsi tuohon aikaan esillä olleen kuolemaantuomitun naismurhaajan tapausta käsittelevän runoelman. Näin Manner päätyi Tammelle, jossa kirja hyväksyttiin oikopäätä.

Myöhemmin Manner jatkoi osallistumista esimerkiksi Jos suru savuasi -kokoelmallaan, jolla hän reagoi Prahan vuoden 1968 tapahtumiin. Manner kirjoitti myös Espanjan diktatuurista, Puolan tapahtumista 1980-luvun alussa ja Auschwitz-kokemuksista siellä vierailtuaan. Myös ydinsodan pelon tunteita Manner ruotii Orfisiin lauluihin sisältyvässä runoelmassa ”Strontium”:

”Ja radioaktiiviset perheet ilmanpaineen kääntämät / huojuvat, tyhjät luut, / paisunut ruumis ui kanavassa / jalat merelle päin, / taistelukala on tuonut kypärään puolison / ja viettää häitä kyljet loistaen”

Lauletut laulut

”Minä en ole väsynyt, olen välinpitämätön: Tyhjä. / There is no more music in me.”, kirjoitti Manner vuonna 1968 Fahrenheit 151 -kokoelman ”Kromaattisten tasojen” lopussa. Mutta tätä musiikkia riitti vielä useamman kokoelman verran. Vuoden 1977 Kuolleiden vesien jälkeen Manner suunnitteli uutta kokoelmaa, jonka nimeksi oli määrä tulla Aurinko, ja muut kylmät tähdet.

Elokuussa 1990 Mannerin kustantaja Jarl Hellemann kävi tapaamassa yksinäistä runoilijaa Havisevanjärven yksinäisessä mökissä. He puhuivat kokoelmasta, johon oli kyllä materiaalia, valmiita runojakin, mutta ei riittävästi. Hellemann kannusti parhaansa mukaan runoilijaa, mutta molemmat tiesivät totuuden. ”Minun laulut on laulettu”, totesi väsynyt runoilija lopulta, eikä kokoelma koskaan valmistunut.

Hellemannin muistiinpanojen avulla Tuula Hökkä on yrittänyt koota keskeneräisen Aurinko, ja muut kylmät tähdet -kokoelman alun. Tästä suuri kiitos kirjan toimittajalle. Runoja lukemalla voi arvailla, mihin runoilijan matka olisi jatkunut. Mutta se on vain arvailua, todellisuutta ovat upeat runot, jotka runoilija ehti kirjoittaa arvokkaalla matkallaan. Kirkas, hämärä, kirkas on erinomainen teos runouden ystäville sopivina annoksina nautittuna. Lähes 600-sivuinen melankoliapaketti voi uuvuttaa yliannosteltuna, mutta täyttä runoa se on miltei kannesta kanteen.