Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Mannerin näytelmä Poltettu oranssi on suomalaisten teattereiden pienten näyttämöiden vakio-ohjelmistoa. Näytelmässä on viisi henkilöä: isä ja äiti, tytär ja terapeutti, terapeutin apulainen. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun porvariskotiin ja terapeutin vastaanotolle.

Sekä ohjaajat että yleisö ovat tavanneet nähdä Poltetun oranssin ajankohtaisten tuntojen tulkiksi. Euroopan hullusta vuodesta 1968 alkaen nuorten ihmisten ahdistus on muuttunut ajattomaksi teemaksi.

Sosiaalinen tai psykologinen tendenssinäytelmä ei kuitenkaan ole ollut Mannerin tarkoitus. Näytelmä käsittelee tuttuja ja tunnistettavia perhetilanteita, mutta antaa niille monimielisen ilmaisun. Se, mikä näyttäytyy hulluutena, on totta ja mystistä, lyyristä ihmisluonteen liioittelua.

Näytelmä julkaistiin kovakantisena kirjana jo ensi-iltavuonna. Lasipalatsin tuoreena pokkaripainoksena teksti toimii edelleen erinomaisena lukudraamana.

Kieleen alistetut ihmiset

Kirjailijat Helvi Juvonen ja Eeva-Liisa Manner tulivat kirjalliselle kentälle samoihin aikoihin. Molemmat käsittelivät kirjoissaan ihmisen yksinäisyyttä ja saivat kyseenalaistakin mainetta erakkoina. Olennaista heidän kirjailijakuviensa aikalaisuudelle on rationaalisen ja mystisen yhdistely. Maagisen järjestyksen edustajina Mannerilla ovat lapsuus ja luonto. Loogista epäjärjestystä edustavat kulttuuri ja tekniikka.

Mannerin tuotannossa toistuu tarve pohtia henkisen väkivallan ja alistamisen teemoja. Alistaminen tapahtuu kielellisesti, ulkopuolelta asetettuina rajoina sille, mikä yksilön sisäisestä maailmasta on ilmaistavissa rationaalisesti. Terapeutti ja terapoitava löytävät yhteisen, valtapelistä vapaan ilmaisutavan ainoastaan jatsahtavassa lapsenkielessä (räbätsi fiilu räbätsi fefo escola franimui slaavibuffo garafang.

Näytelmän erikoinen nimi tulee symboleiksi nostetuista vastavoimista, punaisen elämänhaluisista sävyistä ja rationaalisen sinisen yrityksistä rauhoittaa punaista.

Näytelmän keskushenkilö Marina Klein on elämännäkemykseltään ”ärtyneen punainen”. Siniseksi luonnehdittu tohtori edustaa puolestaan kliinistä ja kategorisoivaa elämännäkemystä. Sininen uhkaa tunkeutua punaisen alueelle, tuoda sinne järjestyksen ja tuhota tytön sisäisen elämän.

Sisäistä vapautta edustaa tytön unien hevonen, jonka nimi on Poltettu oranssi. Hevonen sisäisyyden ja etenkin kätketyn eroottisen vertauskuvana on yleistä unikirjakuvastoa. Mannerilla hevonen ei kuitenkaan saa yhtä ainoaa merkitystä, kuten toisessa tunnetussa psykodraamassa, Peter Shafferin näytelmässä Equus(1973).

Shafferin teoksessa terapeutti on kuin salapoliisi, joka yrittää selvittää teini-ikäisen pojan rikosta ja saada tämän luottamuksen. Mannerin näytelmä on raivoisampi ja toivottomampi. Sen läjtökohtana ei ole yksittäisen ihmisen sairaus vaan yhteiskunnan yritys normittaa terve käytös.

Manner on suhtautunut ironisesti sekä psykologian että runouden kykyyn käyttää alitajunnan symboleita: Hevonen, tuo minun arkkityyppini, on aistillisen ja metafyysisen todellisuuden välimaastossa, siis kahden elementin olento.

Kleinin porvarisperheen voi nähdä pienoismalliksi ensimmäistä maailmansotaa edeltävästä saksalaisesta yhteiskunnasta. Alaotsikko ”balladi sanan ja veren ansoista” antaa suoran ohjeen lukea draamaa lorcamaisen runonäytelmän tyylilajissa. Rakkaus on kohtalokkaasti tuhoon tuomittu: tyttären ainoa mahdollisuus ksavaa ulos perheestään on luottamus ulkopuoliseen ihmiseen.

Tyttö ja terapeutti toimivat molemmat omalla tavallaan loogisesti, joten toisen on pakko tuhoutua. Mannerin näkökulma on hulluksi tehdyn tytön puolella.

Sairaskertomus sisältä nähtynä

Manner on sanonut näytelmällään tutkineensa syvyyspsykologian totuuksia. Tutkimisen lopputuloksista hän ei ole ollut ilmeisesti itsekään varma. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet (1969) Manner arvelee, että näytelmässä hän on isontanut absurdin aukkoa. Ei siis ihme, jos lukijakin tuntee itsensä epävarmaksi siitä, missä määrin näytelmä pyrkii kuvaamaan vuosisadan alkua ja missä määrin olemaan ajaton kommentaari perhesuhteista.

Ohjeet vertauskuvallisten värien käytölle Manner on kirjoittanut parenteesiin. Lisäksi värisymboliikka käy esiin tytön puheessa. Ulkoisesti pelkistetty, mutta draaman tekstissä ambivalentti värisymboliikka tarjonnee teatterintekijöille poikkeuksellisen paljon yhteistä tulkittavaa.

Terapian ja estetiikan rinnastaminen

Terapeutilla on näytelmässä katsojaa edustavan esitulkitsijan rooli. Terapeutti yrittää ymmärtää tytön sisäistä maailmaa niin kuin taiteentulkitsija paneutuu taiteilijan maailmaan ja tulkitsee tämän töitä yksilöllisen ilmaisun ja yhteisen kielen kohtaamisena.

Tohtorin nimettömäksi jäävällä apulaisella on pieni rooli terapeutin omana uskottuna. Sen jälkeen kun Marina on suljettu sairaalaan, tietoa tytön ajatuksista välittää ainoastaan apulainen. Tämän kanssa tohtori voi puhua Marinasta neutraalisti ja tapauksena, jossa paljastuu hänen tutkimustyönsä turhuus.

Terapian ja estetiikan rinnastaminen huipentuu jo toisen näytöksen lopussa terapeutin simuloidessa ns. Szondin testiä. Potilaan on valittava historiallisten henkilöiden muotokuvista, kenestä hän pitää eniten ja kenestä vähiten.

Kohtauksessa terapeutti saadaan näyttämään uskonsa menettäneeltä runoilijalta, joka potilaiden avulla voi hetkeksi palauttaa esteettisen palonsa. Myöhemmin tohtori kertookin apulaiselleen, että hän on kadottanut taiteilijalle ominaisen näkemyksellisyyden ja hänestä on tullut psykologi, joka aina menettää etsimänsä.

Kolmannessa näytöksessä, jossa vastuu Marinasta siirretään täysin perheeltä psykologialle, nousee esiin tohtori Kleinin idealismi. Tohtorin repliikeissä kajahtaa kirjailijan omia kommentteja sekä modernista perheestä että psykologisoidusta ihmiskuvasta: Kuitenkin minua masentaa juuri kaikkien asioiden kausaalisuus, kaikki pitäisi palauttaa menneisyyteen, lapsuuteen ja vielä sitäkin taaemmaksi, se tekee tämän työn niin vaikeaksi.