Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta

Eila Kostamon kertomustrilogia Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta kiertyy Ruut-nimisen naisen elämäntarinan ympärille, Ruutin kirjaksi. Nimikertomuksessa ”Kadonnut sulhanen” Ruutin kasvutarinalle luodaan pohja Oulun seudulla sotavuosina ja sodan jälkeen 50-luvulla.

Miten on mahdollista olla rehellinen itselleen ja kyetä silti kantamaan valintojensa ja tekojensa seuraukset?

Ruut kuvataan tarmokkaaksi ja älykkääksi nuoreksi naiseksi, joka rakastuu saksalaiseen upseeriin, Rudolfiin. Mutta sota erottaa rakastavaiset, ja Ruut hakee lohtua Lassista, jonka kanssa hän menee naimisiin ja saa lapsia. Toisessa kertomuksessa ”Ruut kohtaa Ruutin” tarina jatkuu 60-luvulla Lassin kanssa, Rudolfia kaivaten. Kokoelman päätöstarinassa ”Kirjurisisaret” kuvataan Ruutin kypsää ikää. Lassi on kuollut, ja Ruut on löytänyt sieluntovereita Kirjurisisariksi kutsutusta kirjallisuudentutkijoiden ryhmästä.

Elämäntapana kaipuu

Kirjan ainekset ovat tutut: sota-aika, kielletty rakkaus, kaipuu, tyytyminen toiseen – mutta heppoisasta viihderomaanista ei ole kyse. Ei sellainen kuulu Eila Kostamon tyyliinkään, pitkän tuotannon kirjoittaneen kirjailijan, joka viihtyy eurooppalaisen kulttuurihistorian syvissä merkityskerroksissa. Ruut ei muutenkaan ole kaikkein tavanomaisin hahmo suomalaisessa proosassa: onhan hän saksalaista kulttuuria, Schubertia ja Rilkeä, itsetutkiskelua ja kirjeenvaihtoa viljelevä pohjoissuomalainen lotta.

Teoksen kerronnassa on myös Kostamon tuotannosta tuttua filosofista eetosta, jonkinlaista elämisen taidon etsintää: pyrkimystä tutkia romaanimuodossa yksilön valinnan ehtoja ja mahdollisuuksia. Teos kysyy, miten on mahdollista olla autenttinen, rehellinen itselleen ja kyetä silti kantamaan valintojensa ja tekojensa seuraukset:
”Tämän miehen hän oli valinnut.
Eikö hän nyt kestänyt valintaansa?” (s.78.)

Ja kun kertojan ote on tyvenen oloinen, ovat juoniratkaisut vastaavasti maltillisia, dialogisia ja sovittelevia, henkilöhahmon luonteen särmiä tasoittelevia. Pikaisia ratkaisuja ja yllätyksiä ei Ruutin elämässä tapahdu. Kaikki vaiheet valmistellaan huolella; asiat kehittyvät, muotoutuvat ja kypsyvät.

Näin tapahtuu myös Ruutin avioero, ehkä lopulta kriisin ja voimattomuuden vuosien jälkeisenä hyppynä. Syntyy vaikutelma, että Ruutin kasvutarinan viimeinen kukoistusvaihe saattaa olla tulosta terapeuttisista keskusteluista, joihin tämä osasi turvautua vaikeassa elämänvaiheessa.

Kertomuksen kokonaissävy on totinen, tumma – ei kuitenkaan katkeruuden sävyttämä.

Kertomuksen kokonaissävy on kuitenkin totinen, tumma – ei kuitenkaan katkeruuden sävyttämä, vaan enemmänkin jonkinlaisen kaipuun tai kaukokaipuun, Fernsuchtin kannattelemaa. Mutta mitä Ruut lopulta kaipaa? Rakkautta? Ymmärrystä? Ehkä ennen kaikkea itsenä ja autenttisena elämisen tilan löytämistä – toisten ihmisten kautta?

Tutkimuskohteena pari, kaksikko, kaksinaisuus, ambivalenssi

Eila Kostamon kirjallisuudessa vaikuttaa vallitsevan lähes aina sama perusasetelma: naisen ja miehen muodostama pari. Olipa kyse fiktiivisistä romaaneista tai kirjallisista esseeteoksista Kostamo tutkii paria, kaksikkoa. Kyse ei ole kuitenkaan seksuaalisesta rakkausparista, vaan enemmänkin kahdesta, lähtökohdiltaan erilaisesta oliosta ja heidän suhteestaan – sen rajoista ja mahdollisuuksista.

Kadonneessa sulhasessa näitä pareja on vähintäänkin kaksi: Ruut ja Rudolf, ja sen rinnalla toinen pari, Ruut ja Lassi. Heidät erottaa aika, mutta on heidän välillään muunkinlaisia läheisyyttä ja vaalinheimolaisuutta tai päinvastoin etäisyyttä luovia tekijöitä. Rudolfia tarkastellaan rakastettuna upseerina, mutta myös muista näkökulmasta: aseveljenä, miehittäjänä, petturina, sillanpolttajana. Lopulta hänestä jää voimaan kuva Ruutin sieluntoverina. Suhde aviomieheen, Lassiin, sen sijaan viilenee ja etääntyy vähitellen peruuttamattomasti.

Kostamon 1970–1980-luvulla kirjoittamissa romaaneissa on muuten paljon Lassin kaltaisia katastelijoita ja vätyksiä, jähmeitä ja liikkumattomia miehiä, jotka herättävät päähenkilönaisissa vähintäänkin ihmettelyä. Miksi Ruut tuli itse valinneeksi – ikään kuin omaa perusluontoaan vastaan – aviomiehen, joka ei herätä hänessä sellaista rakkautta ja sieluntoveruuden tuntoa kuin nuoruudessa kohdattu Rudolf?

Ja kuten sanottu, myös muussa tuotannossaan Eila Kostamo on tutkinut paria, kaksikkoa – ja heidän kauttaan yhdessä elämisen, olemisen, luomisen ja rakastamisen mahdollisuuksia. Flaubertille ja George Sandille kirjeenvaihto muodosti tavan olla yhteydessä poissa olevaan sieluntoveriin ja saada sitä kautta tukea ja ymmärrystä itselleen ja joillekin itsen unohdetuille puolille. Samalla tavalla Abelard ja Heloise viljelivät parempaa itseään toisilleen kirjoittamissa kirjeissä. Ja samaan tapaan kirjeenvaihto sieluntoverin Rudolfin kanssa kannattelee Ruutia silloin kun hänellä on vaikeuksia kestää miestään ja itseäänkin – ja omia valintojaan.

Naisen mahdollisuudet

Kertomustrilogia johdattaa lukijan sodanaikaiseen ja sodan jälkeiseen naisen maailmaan romaanin suomalla tavalla: yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti. Ruutin maailma on kulttuuri-ihmisen maailma. Erityisesti hän on kiinnostunut saksalaisesta kulttuurista, jonka aineksia Pohjoiseen elämänpiiriin on välittynyt myös siellä komennuksella olevien saksalaissotilaiden ansiosta. Näin Ruut syventää tuttavuuttaan Brahmsin, Schubertin, Rilken ja Heinen kanssa. Mikään fasisti hän ei kuitenkaan ole niin kuin ei Rudolfkaan.

Kostamon kirjoittamissa romaaneissa on paljon katastelijoita ja vätyksiä, jähmeitä ja liikkumattomia miehiä.

Ruut ei voi välttyä myöskään arkiaskareilta, esimerkiksi pyykin pesulta, jota Kostamon kertoja kuvaa pitkään ja hartaasti – eletyn ja koetun tuntuisesti: ”Ruut jynssäsi pöksyjä, aluspaitoja, esiliinoja ja isän työpaitoja pesusoikkoon upotetun lasisen pyykkilaudan särmiä vasten, yökkäili tunkkaisille hajuille, jotka veteen liukeneva mäntysuopa vähitellen peitti.” (s. 13.) Pyykinpesun lisäksi Ruutin elämään nivelletään muutakin arkista elämää – esimerkiksi lääkkeiden ja salvojen valmistamista lääkintävarikolla.

Oman lukunsa muodostaa Ruutin äitiys – kolmen pojan äitinä oleminen ja heidän kasvattamisensa. Yksi poika kuolee pienenä, ja toisen pojan Ruut menettää alkoholille. Hänen tarinansa ”Tarina pojasta” muodostaa sivukertomuksen Ruutin kirjassa.

Kirjurikertojat ja kirjurisisaret

Suurinta ja kestävintä iloa Ruutin elämään tuo kuitenkin kulttuuri, hengen viljely – runous, kirjat, musiikki, kirjoittaminen ja luovuus, taide, unien symboliset kuvat. Nämä elementit kuuluvat myös kertomusten kokoajahahmon, Terhin, maailmaan – kiinnittäähän hän erityisen paljon huomiota luomiseen ja sen edellytyksiin Ruutin maailmassa: innostuksen tilan, keskittymisen voiman tärkeyteen ja läsnä olevan kuuntelemisen tilan, josta ”tuntui avautuvan tie toisenlaiseen tapaan kohdata todellisuus” (s. 33).

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tapoja viljellä ystävyyden ja solidaarisuuden säiettä omassa itsessä.

Jonkin verran minua häiritsee kuitenkin Kadonneessa sulhasessa kerronta-asetelma, joka paljastetaan kirjan lopussa. Yhtäkkiä lukija saa tietää, että kertoja onkin Ruutin sisarentytär Terhi Rusko. Hänen kerrotaan koonneen Ruutin jälkeenjääneet paperit ja muistiinpanot ja kirjeet, editoineen tämän tekstit ja täydentäneen niitä kuvitelmansa pohjalta. Miksi hän näyttäytyy kunnolla vasta kolmannessa kertomuksessa? Olisi ollut lukijaa kohtaan reilumpaa, jos hän olisi astunut estradille heti alussa. Toki silloin kerrontaan olisi tullut toinen juonne ja toinen ääni hallittavaksi. Kostamon kaltaiselle dialogisen kerronnan taitajalle se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Valitun kerrontaratkaisun, vapaan epäsuoran kerronnan tarkoitus on ehkä jättää tilaa kokijan ja kertojan tunnoille ja sitä kautta lukijan tulkinnoille, mutta jotain hämärää se pakostakin jättää Ruutin ja Terhin väliseen suhteeseen, vaikka he jakaisivatkin Kirjurisisarten inhimillisen ja uushumanistisen arvomaailman.

Kirjurisisaruudessa lienee lopulta Eila Kostamon kirjoittaman Ruutin kirjan sanoma: naisihmisen ja ehkä koko ihmiskunnan toivo on yhteisyydessä, sieluntoveruudessa, auttamisessa ja jakamisessa. Tarkoittaahan heprean ’ruut’ juuri ystävyyttä, jota Raamatun Ruutin tarinakin esimerkillistää. Kostamon Ruutin tarina muistuttaa siitäkin, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat tapoja viljellä tätä ystävyyden ja solidaarisuuden säiettä omassa itsessä silloinkin kun elämisen ehdot ovat ahtaat ja tukalat – niin kuin nykyajan kirjurisisarilla on.