Saila Susiluoto ja Eino Santanen ovat kahlanneet läpi suomalaisen runouden ja pystyttäneet tämän kirjan sen merkiksi. Uudessa äänessä he esittelevät liudan uuden runon keskeisiä tekijöitä kymmenen vuoden ajalta (1995-2005) ja puhuvat runouden uudesta kulta-ajasta.

Toisiaan seuraavista runoilijoista kerrotaan lyhyesti. Heidät nähdään omavaloisina, pyrkimyksissään valmiina tekijöinä. Tällainen näkemys tuntuu hämmästyttävältä, tuoreelta ja erilaiselta. Kukaan ei ole mestari omalla maallaan; yleensä vain käännösrunoilijoiden esittelyissä, välimatkan päästä tai kuoleman jälkeen nähdään kirjailija valmiina. Näin hän puhui.

Ei niin, että Santanen ja Susiluoto varsinaisesti pysäyttäisivät prosessin (kääntyäkseen sen puoleen nopean nostalgian vallassa). He väistävät nurkkakuntaisuuden. He kuvailevat runoliikkeitä liikkeenä, erilaisuutta erityisyytenä. Esipuhe ja kunkin runoilijan esittely tarjoavat lukijalle valoisan ja avoimen lähtötunnelman.

Mutta kirja kirjana: Uusi ääni on myös erilaisten runoilijoiden yhteisteos, monimielinen kokonaisuus. Runoilijoiden esittelyissä puhutaan eri kirjoittajien tyyleistä, aiheista, perinteistä, joita he edustavat, uudistavat tai vastustavat. Täten kirja on myös hyvä hakuteos ja opas ymmärrykseen. Tämän arvostelun lähtökohta on kuitenkin toinen. Yritän kuulostella, miten Uuden äänen runoilijat peilaavat yhteiskuntaa ja aikaa jossa elämme.

Maisema, aika, maailma ja ikuisuus

Alku on yllättävän realistista, ympäristöä tarkkailevaa runoutta; Jukka Koskelaisen säkeissä maisema on matkalla, kiitämässä ohitsemme ja lukija katselee tekijän olan yli sen lentoa. ”Karkaa jo, sanot, riennä muille maille –”. Ja tämän varaan me matkatessamme laskemme toivon: ”Vaan sillä välin minä voitan ajan –”.

Panu Tuomella kalenterinlehdet sen sijaan ovat ”tuntemattoman / nykyhetken sytytyslanka.” Nykyhetki on raakile, mennyt maailma kypsä ja täyteläinen. Poissaolo nykyisyydestä johtaa meidät ikuisuuden äärelle – tiibetiläisiin maisemiin? Tässäkin elämme globaalia aikaa: erilaiset maailmat ovat läsnä yhtä lailla maantieteellisesti, mielikuvissa ja matkailumainoksissa kuin klassikkojen sivuilla. ”En minä enää muista / missä olimme suudelma sitten?”

Pysyä erossa tästä maailmanmenosta, onko se todellisuuspakoista? Panu Tuomen runot rakentavat toista perspektiiviä, josta parhaassa tapauksessa voi näkyä toinen maailma. Vanha, tuleva vai ajaton? ”Kellä ei ole muutakaan paikkaa,/ se tulkoon lauluuni jäädäkseen.”

Markku Paasosen runoudessa ikuisuus kouristelee nykyisyyden viemäreissä, post- eli jätemaailmassa. Historia ei ole loppu eikä luontokaan: me kuulumme niiden rientoon yhä. Verenkierto ”jatkuu kadun alla viemärissä”. Nielemme kakistelematta nämä lipevät päivät. Tai sitten kakistellen, kapinoiden. Yhtä kaikki kaupunkien koneisto jauhaa jauhamistaan. Tyonpuoleinen alkaa pytyn kannen alta, ja elämä on parhaimmillaan turvonneiden rauhasten ja säteilevien kappaleiden myönteistä hyväksyntää.

Paasosesta ajan henki ryntää A.W. Yrjänän lihalliseen mystiikkaan. Luostarimaisemien etsintä suomalaisuuden keskeltä on vaikeaa – siispä kyseessä lienee yritys rakentaa ajan kuvan vastakuva sotimaan vallitsevaa kuvaa vastaan. Yrjänän runoissa nykyisyys on niin vieras, että ihminen voi hengittää vain oman henkilökohtaisen maailmansa varassa. ”Tunne luissa ontto kuin linnulla / — / seisoo rooliinsa kiintynyt ohikulkija / ainainen katselija — ”.

Yrjänästä sisäänpäin jatkaa Johanna Venho, ajan ja päivänvalon kerroksissa hapuillen. ”Minussa ei ole seiniä, ei rakentunut koskaan.” Kun seinät ovat poissa, maailma tulee sisään armottomana. Ehkä vain lapsi, joka kasvaa ihmisessä, voi taas ulkoistaa ahdistuksen ja muuttaa sen huolenpidoksi.

Pauliina Haasjoen runot kääntyvät yksilön kokemuksesta estetiikkaan ja paneutuvat tietoisemmin omaan muotoonsa. Se pyrkiikin nyt suorastaan hivelemään silmää. ”– hyvä tai paha, järjestys ja syy / ovat lätäköitä lattialla –”. Kuulaat säkeet rauhoittavat häiriköitynyttä mieltä. Ehkä elämme siksi turvallista aikaa, että tämän kahlitumpaa mittaa emme tarvitse. Yhteiskunnan turvaverkko takaa runolle muodon vapauden?

Kristiina Lähde yrittää siivilöidä omasta maailmankuvajaisestaan esille jotakin mieltä. Tehtävä tuntuu mahdottomalta ja raskaalta. ”On paljon rumaa, joka ei näy taiteilijatalon ikkunoista –”. Ruma alkaa kuitenkin pilkottaa. Ihmisyhteisön matalimmat otsat, usein vielä passaroidut. Runoissa näyttäytyy ulkoistettu todellisuus, ohjuksiksi objektivoitu asenne, joilla ihminen ronkkii maailmaa ympärillään kuin ei kuuluisi siihen.

Sielun hengitystä

Olli Heikkosen mukana astutaan läheisimmän tuonpuoleisemme maaperälle, mielikuviemme karuun Siperiaan. Siellä melankoliset varjot laulavat sielun syvyyksistä. Osana suurempaa valtakuntaa kyseinen maailmankolkka on usein määrännyt meidän kohtalostamme. ”Jokaikinen aamu tunnen sydämen iskut kaikuina äänestä / joka kumpuaa jalkojeni alta.” Noiden rajantakaisten asioista on aina ollut mahdotonta erottaa hyvää pahasta. Suojelija on siellä kulkiessa tarpeen. ”– johdata minut / — / ohi karusellieläinten, / ohi sateessa turvonneen tiikerin / popcornin ja hattaran tuoksuun.”

Vaarojen takaa palattuaankin Heikkosen henki liikkuu maiseman takana, mustanpuhuvassa valossa, jossa on paljon tartuntapintaa ja jonka yllä ui euroopankokoinen flyygeli. Flyygelin äärellä osallistumme päätöksentekoon, lähdemme kenties soitellen sotaankin, mutta unohdammeko me silloin rajantakaisen sielumme? Sielu puhuu Heikkosen runoissa yhteiskunnan pintakiillon läpi.

Ennen ihmistä tervehdittiin postikortilla, nyt ihminen tervehtii postikorttia. Tähän on aika nyt elähtänyt, Mikko Rimmisen mukaan. Välitetystä informaatiosta ei enää välitetä – onhan se jo kertaalleen välitetty. Ja silti sanotaan, että ”Maailma on tapahtuma, johon pitäisi ottaa osaa”. Maailman avautumisen sijasta meille aukeaa raitiovaunun ovi. Itsellinen ihminen liikuskelee kaupunkiesineissä kuin käsi omassa turvallisessa taskussa. Rimmisen säkeet koristelevat näkyvät seinät hiukan närkästynein värein, mutta samalla ne myös ravistelevat koristeita yltään. Hän näkee maailman tyhjäksi ”puhuaksemme henkemme pitimiksi mitä tahansa”.

Heli Laaksonen yrittää palauttaa ihmisen takaisin määräävään asemaan. Murretietä uussubjektiksi, sisätilayksiköksi keskelle uutuuttaan kiiltelevää, mutta aivan tosiaan höpsähtänyttä nykyaikaa. Murteessa ihmisen asiat ovat yhä toisin. Ehkä hiukan niin kuin renessanssin aikaisessa maalauksessa, jossa enkeli kannattelee valtaistuinta ikuisesti samaan asentoon jähmettyneenä. Murteessa elämme myös hauskempaa aikaa kuin yleiskielisesti. Mutta yleiskielellähän onkin oma lehmä ojassa, mitä tämän ajan käsittelyyn tulee.

Samaa aikaa kuvaa Antti Koivumäki jonkinlaisen autereisen sumun läpi. ” — pane maaten siihen, anna / maiseman vaikuttaa, ajan kulua”. Koivumäen henki sitoutuu runoihin. Hän liikkuu niissä maailmaa kosketellen, kuvakulmia valiten, mutta tekijän oikeudet hän pitää koko ajan itsellään. Tässä mielessä hänen runonsa vaikuttavat keskeislyyristäkin keskeislyyrisemmiltä, toisin kuin kokoelman toimittajat sanovat. Mutta ehkä Koivumäen runot saavat tällaisen aromin siitä, että ne seuraavat kokoelmassa Heli Laaksosen umpi-ironisia, tarkasti kohdistettuja näkemyksiä? Koivumäen runoissa havainnoiva minä puhuu tiiviisti maailmansa keskiössä. Hän hengittää säkeissä ja osallistuu maisemaan.

Joni Pyysalo asettaa itsensä ulkopuolelle havainnoimaan. On ehkä terveellistä, että ihminen säilyttää viileytensä silloinkin, kun hän ei tiedä ”mihin olen hukannut kenkäni / mihin murheeni”, kuten Pyysalon runominä. Pyysalo puhdistaa pöydän Koivumäen jälkeen ja jättää jälkeensä kuulaan lukuolon.

Nyt seuraavat Timo Lappalaisen kirjeet ajasta, joka on Eurooppa. Sitähän me kaikki tällä hetkellä olemme, yhtä aikaa ja Eurooppaa. Vaikka emme mitään omistaisikaan, saamme kuitenkin osallistua esimerkiksi matkustamalla mantereen halki junalla. Lappalainen matkustaa ja pilkkaa turvallisimpia kliseitä: ”Sun täytyy kärsiä, että voit laulaa bluesia”. Runoilija leikkaa siivuja elämän kakusta ja tarjoilee lukijalle. Maailma on mutusteltavissa kun vain istuu persauksilleen ja lusikoi. Annokset ovat maittavia.

Toinen runo toimii paremmin ääneen luettuna kuin sisäluvussa. Samoin on toinen runoilija sopivampi antologiaan kuin toinen. Esimerkiksi Katariina Vuorisen runot ovat omassa maailmassaan säkenöiviä, vimmaisesti estetiikkaansa rakentavia. Tässä yhteydessä ne ehkä kertovat vain, että taide on yhä mahdollista.

Satujen aika ei ole ohi

Saila Susiluodon runot sen sijaan tarjoavat välähdyksiä eheämmästä maailmasta, joka on puolittain satua, puolittain totta. Satumaailmassakaan ei silti ole erityisen kaunista, sillä siinä ”Naiset menevät vangeiksi kaikkiin maailman espoolaisiin rivitaloihin.” Satujen aika ei missään nimessä ole ohi, Susiluoto osoittaa. Seuraavaksi hän astuu sadun sisälle ja alkaa purkaa sitä – ja samalla myös todellisuutta. Hän irrottaa sidoksen maailman ja sen tulkinnan väliltä ja vapauttaa jännitteen. Todellisuudessa me joudumme aina elämään nyt, keskeneräisyyden, tulkinnan tilassa. Vailla sen kummemmin sadun päätä kuin todellisuuden häntää, punaista lankaa. ”Katso, tällä sillalla seisomme, kahden maailman väliä –”. Mutta on lohtunamme sentään mahdollisuus, että hetkittäin sittenkin onnistumme vielä tulkitsemaan kaiken saduksi: ”Tyttö on katsonut taivaalle koko päivän, katsonut kunnes mikään ei vaikuta / sattumalta enää.” Satu on murentunut arkeen kuin Kalevalan Sampo meren aaltoihin.

Eino Santasen ihmisen ei tarvitse miettiä elämän tarkoitusta, sillä jokin on jo ottanut vallan häneltä. Mielikuvatko vain vai niin kutsutut kulttuurigeenit eli meemit? Meemien valtakaudella ei tarvitse enää syyllistää robotteja eikä arvailla, milloin tietokoneet kaappaavat vallan. Nekin kun ovat vain meemien juoksupoikia. Vapautuneesti voimme kuunnella ”Viime vuosisadan keksintöjen jylisevää sinfoniaa korvissamme”, meemien sirkushuvia kansalle, joka viihtyy oman tuhonsa parissa, sitä valituista kuvavälähdyksistä seuraten.

Vaitiolon kieltä opiskellaan sitten Timo Hännikäisen runoissa. Jotta nähtäisiin ympäröivä todellisuus paremmin tai jotta siihen jopa kokonaan liuettaisiin. Hännikäinen luottaa siihen, että runoon marssitetut sanat ajavat yhä asiansa. Vuoro- tai ainakin jokin vaikuttaminen on yhä mahdollista. ”Kirjoitan sinulle kirjettä vaikka elät.” Silti aika on Hännikäisenkin runoissa kovin määräilevä. Sitä ”ei ohjaa kukaan, se menee ohi kuin / huonosti tähdätty luoti”. Ja ”elämä on / sarja refleksejä”.

Ville Sutisen todellisuus on astetta orwellilaisempi. ”– näet maksusta unia, joita tieteelliset tahot tarkkailevat.” Elämä eletään yhteiskunnallis-historiallis-taloudellisen valaisimen alla. Siinä on hiukan vaikea tihrustaa sfäärien liikkeitä. Ihmisen omiin tai hänen läheisensä housuihin yhteiskunta ei sentään pääse tunkeutumaan, ja ne ainoastaan jäävät ihmisen omaksi alueeksi – ehkä sätkän käärimisen ohella?

Maailma on kuitenkin elinikäinen (tai ainakin elinten ikäinen) paikka. Ei siitä pääse mihinkään Tuomas Timonenkaan, joka silti irrottelee maailmaa kehyksistään, tökkii sitä tikulla, maalailee hiukan uudeksi, käärii rullalle, pistää taskuun ja jatkaa vihellellen matkaansa. Kun ”tuonpuoleinenkin oli tätä samaa: istuit pöydän ääressä suu ja sormet / rasvassa”.

Täällä me silti tapahdumme, ja vielä sydämen tietämillä eikä missään toisaalla, yleismaailmassa, painottaa kuvaansa Juuli Niemi. Hänen myötään herää kysymys: miksi todellisuuden ylipäätään pitää koko ajan laajeta. Parempi olisi haudata teevee, kieltää mainokset ja lopettaa sanomalehdet. Nyt meillä on ”suurempi meri ja liian suuret toiveet ja monta kieltä opittavana”. Niemi muistuttaa, että nykyisyys on kaikesta huolimatta aina myös tuore, epäilyksetön kasvualusta.

Mikko Myllylahden mukana kokoelma hyppää miehen puolelle maisemaa ja katselee, ilmaisun tuoreudessakin, asioita taas pikkuisen kyllästyneemmin silmin. Ainakin muodon vuoksi. Ja tulee samalla herättäneeksi ajatuksen: onko uusi vuosisata tässä todella aluillaan, uusi usko syntymässä. Maailma jossa ”amerikkaa ei ole olemassa / on vain kirjailijoiden valheet ja autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen”.

Aki Salmela kertoo yhteiskunnasta kaikilla herkuilla. Runot mennä jauhavat eteenpäin, hyötykäyttävät, niittävät niittämästä päästyään. Kylvämisen aika on nyt selvästi ohi. Niin paljon on jo kylvetty ja niin valikoimattomasti. Salmela meuhkaa eteenpäin runouden sosiaalipummina tai ääri-imperialistina, jonka runoissa ”Hän meni ja myi maansa / joi järkensä ja pelasi rahansa / avoimilla osakemarkkinoilla”.

Salmela on pakannut tuotteensa hyvin. Aluksi ne eivät näytä vastaavan mihinkään kysyntään – ne herättävät sen. Kysyntä kuuluu: ”mitä näille tuotteille oikein pitäisi tehdä?” Ja vastanta: ”Tällaista minulla ei vielä ole, taidan ostaa tämän.” Salmelan runot ovat innovatiivisia. Jopa siinä määrin, että niihin soveltuvaa sisältötuotantoa jaksaa odottaa. Se tuleekin mukaan heti Salmelan toisen kokoelman otoksissa. Salmelan ihmisen psyyke on neurokemiallinen nähtävyys.

Uuden runon kotipaikka on kaupunki

Uuden äänen mukaan ihmiset elävät kaupungissa – luonnollisimmillaankin lähiössä. Heli Laaksosen poikkeuksellisesti menneisyyteen parkkeerattu näkökulma kertoo korkeintaan oikeasta elämästä – ei siitä, miten me nykyihmiset vääristyneinä elelemme.

Mutta maaltamuutto jatkuu. Sanna Karlströmin runoissa kaupunkiin vasta kotiudutaan. ”maailman kangastuksilla on tapana / tulla uniin ja unohtua”. Teemu Manninen sen sijaan ihmettelee suorapuheisesti, mistä oikein on kysymys. Säkeet ryntäävät malttamattomina eteenpäin, taistelulaulua laulamatta, hapuillen. ”Olla ihan hajalla ja sitten koota itsensä, / niin kuin kone, jonka osat eivät ensin sovi toisiinsa / sitäkö on moderni elämä?” Ja ”Moderni elämäntapa on kuin moderni onkivapa, / — / ja siinä on sen ero edelliseen: / moderni on parempi kuin aikaisempi –”

Santtu Puukka kirjoittaa yhteiskunnasta, missä laittomuus ei sinänsä rehota mutta ”mikään kirjoittamaton / laki ei päde enää”. Puukan runojen minä on yhteiskunnan kaivoonpudonnut. Seinät kaikuvat tyhjyyttä, eikä kosketusta ympäröivään yhteisöön ole. Miksi nämä sanat tuntuvat niin olennaisilta meille: ”tämä ruumis on kaupan / tarjoaako joku enemmän. / tämä ruumis ei ole myytävänä / sammuta valot / pimeydessä kukaan ei ole vieras itselleen”.

”Kaislikossa kahlaa tyttö kolhupolvin / ajaa takaa välkkyvää kalaa” kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen. Kyynistymisen voi ehkä välttää vain syntymällä tytöksi ja pysymällä tyttönä? ”– saapuu väistämättä puun takaa, hulluus, koko elämä. / Jokaisen karvani jätän sen varaan –”. Tai sitten voi kyseenalaistaa koko havaittua maailmaa esittävän kielen. Kuten Olli Sinivaara. ”– vaikka on pimeä voi nähdä / jos voi nähdä / koirien leikkivän.” Epäilyksistään huolimatta Sinivaaran runo näyttää rakentavalta, ei ruoskivalta tai tuhoavalta. Se etsii uusia mahdollisuuksia… välähdyksiä.

Juhana Vähänen antaa puheenvuoron yhdelle aikamme toteemeista, Alan Turingille. Vähänen näyttää puhuvan jotain toista kieltä, mutta näin pienestä näytteestä ei vielä oikein saa selville mitä. Kenties hän hapuilee ilmoille valtakulttuurin kielen selkäydintä, joka vielä suurelta osin näyttää suomelta, vaikkei sitä enää oikeasti olekaan?

”Sitä on” ”mutta ei” ”niitä on”, puhuu kieli Anja Erämajan runoissa. Nyt mennään kevyesti heittämällä naimisiin, eletään nykyisyyden vemputtimessa mutta yritetään silti jotenkin suhtautua omaan itseensäkin. ”Huojun, huojumme, se kuuluu asiaan.” Tämmöinen keveys on kaukana Riku Korhosen lamaannuksen runoista, joissa ”Hotellin ammeesta puuttuvat tyrskyt virrat purjeet.” Lama merkitsee Korhosen yhteiskuntaa. ”– kun nousu ja nujertuminen istuvat meissä sylikkäin.”

Arkinen proosaruno vastustaa korkealentoisuutta

Proosa on runouden tämän hetken suosituin muoto ja malli. Selkeiden suorakaiteiden sisällä tapahtuu villi ajatuskuvasto, välillä suorastaan viihde-elektroninen. Proosaruno on paketointimenetelmänä passeli, käytännöllinen. Uutta ääntä lukiessa tulee mieleen ajatus, että proosarunon muoto jo sinänsä vastustaa korkealentoisuutta. Se on arkinen, aikamme proosallisuutta tähdentävä olomuoto.

Korkealentoisuus ei ole pinnalla. Silti se elähdyttää ainakin Olli Heikkosen ja Sanna Karlströmin runoutta. Toisenlaiset individualismit kiihottavat Katariina Vuorisen, Santtu Puukan ja Olli Sinivaaran säkeitä. Minäkeskeisyyden hylkäämistä julistaa Aki Salmela. Suorimmin puhuttelevat Heli Laaksonen ja Anja Erämaja.

Proosan ja arkisuuden päällimmäisyydestä huolimatta kokoelma on varsin monipuolinen ja kiinnostava. Proosaruno on kuin maata jalkojemme alta kalvavan informaatiotulvan kuva: nopeana ja tiheänä hyökyvää tekstimassaa.

Risto Oikarisen runot sopivat hyvin sulkemaan kokoelman. Ne kun ovat oikeita pieniä tietotulvatarinoita. ”Aurinko hukkui tuhkapilveen, dinosaurukset katosivat ja minun sukuni nousi erämaan hiekalle, valkoisen kallion juurelle.” Runo on jo vähällä muuttua suorasanaiseksi tarinaksi.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Kaskas-runogalleria Lysmasken Nokturno Tuli&Savu