Rupikonnakultin jälkiä on ensimmäinen liettualaisen nykykirjallisuuden suomennos. Siinä esitellään neljätoista runoilijaa, joista vanhin on vuonna 1943 syntynyt, Suomessakin kirjailijatapahtumissa vieraillut Sigitas Geda ja nuorin 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija Marius Burokas. Moniäänisen, epätasaisenkin kokoelman yhdeksi kantavaksi teemaksi nousee runon paikan ja tehtävän määritteleminen nopeasti muuttuneessa yhteiskunnassa.

Puutarhuri tietää, että kasvin karsiminen ja kurittaminen saa sen kukoistamaan. Sama pätee jossakin suhteessa myös runouteen: neuvostosensuurin aika oli paradoksaalisesti liettualaisen runouden kukoistuskautta. Silloin sillä oli sekä lukijoita että yhteiskunnallinen tehtävä (joko järjestelmän palveluksessa tai sitä vastaan). Nyt käännösviihde on vallannut kapitalismin vapauttamat kirjamarkkinat, ja runous saa tyytyä samaan marginaaliseen asemaan, mikä sillä on länsimaissa.

Runoissaan ”Omistus Tomas Venclovalle” ja ”Ars poetica” Arnas Ališauskas näkee kirjallisuuden nykytilan lohduttomana: runoja ei voi enää kirjoittaa samoista aiheista kuin ennen, kirjat homehtuvat ja ”itse kirjaimet vaikenevat”. Dainius Dirgela puolestaan sovittaa runouden ylle vanhaa totuudenpuhujan viittaa: ”mitä olisivat planeetan päättäjäiset ilman ilotulitusta/ ilman tuhkaläjän todistusta siitä, että maailma oli”. Runous sanoo totuuden, ja siksi se karkotetaan Platonin valtiosta (tai Neuvostoliitosta) Dirgelan runossa ”Muodonmuutos”. Irvileuka Sigitas Geda sen sijaan tietää, että totuudenpuhujat ovat konnia: jokainen kirjailija ”varastaa, ryyppää, piinaa toisia…” Mitään yhtenäistä runousoppia
liettualaiset nykyrunoilijat eivät siis tunnusta.

Runouden olemuksen määrittely liittyy myös toiseen monia kokoelman runoilijoita yhdistävään teemaan, muistiin ja menneestä kirjoittamiseen. Myytit sekoittuvat historiaan ja historia muuttuu myyteiksi esimerkiksi useissa Gedan runoissa tai Daiva Cepauskaiten surullisenkauniissa kansanmurhan kuvauksessa ”Seitsemän Niittäjää”. Ališauskasin maksiimi ”Joskus täytyy uskaltaa muistaa – tai unohtaa” pätee niin henkilökohtaiseen kuin historialliseen: ”liikaa juotiin juotu ostoviini tahrii sormet/ jospahan olikin syksy voittoja juhlittiin odotettiin lasta/ odotus palkittiin murenevien kärpästen keskellä etsittiin/ isänmaata”. Ongelmallinen suhde isänmaahan näkyy yhtäältä haluna käsitellä Liettuan traumaattista historiaa, toisaalta pyrkimyksenä päästä irti ”menneen jauhamisesta”.

Muodoltaan liettualainen runous on monipuolista. Nykyrunoilijoissa on niin mitallisen runon kirjoittajia kuin postmoderneja kokeilijoitakin. Itämaisen estetiikan vaikutus näkyy selvästi Donaldas Kajokasin usein hieman latteiksi jäävissä luontorunoissa sekä joissakin Nijola Miliauskaiten runoissa.

Eurooppalainen kulttuuriperintö leimaa sen sijaan vahvasti Jolanta Sereikaiten sekä Alvydas Šlepikasin runoutta. Šlepikas käy dialogia kirjallisuushistorian kanssa, ja graafikko Sereikaite katselee Euroopan (taide)historiaa sympaattisesti turistin näkökulmasta. Hänen ja Daiva Cepauskaiten runoissa on tervetullut pilkahdus huumoria; muutoin kokoelman yleisilme on kovin vakava. Sigitas Geda viljelee hurttia huumoria keski-ikäisen miehen mielenliikkeitä kirjaavissa runoissaan, mutta tulos on lähinnä tympeä – ehkäpä tarkoituksella.

Rupikonnakultin jälkiä on varustettu suomalaiselle lukijalle tarpeellisin selityksin ja kirjailijaesittelyin. Leila Joutsenen raakakäännöksen pohjalta runot ovat saaneet suomenkieliset asunsa Harry Forsblomin ja Jyrki Kiiskisen kynästä. Tulos on elävää ja maistuvaa suomea, tosin käännösten tarkkuutta on alkukieltä osamaatta mahdoton arvioida. Lienevätkö syynä käännöksessä väistämättä katoavat merkitykset, kun osa runoista tuntuu jäävän vain irrallisiksi lauseiksi tai kerroksisiksi kuviksi, joista ei hahmotu kokonaisuutta tai edes pyrkimystä perusteltuun pirstaleisuuteen.

Kustantaja Pohjoinen on häveliäästi jättänyt kirjan kannesta pois suunnittelijan nimen. Syystä – siitä on pitkä aika, kun olen pitänyt näin ikävän näköistä kirjaa kädessäni.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa