Sotkuiset maailmat

Maailma ja taide kuhisevat erilaisia materiaalisia toimijuuksia, joita meidän on osattava katsoa ja ymmärtää totutusta ihmiskeskeisyydestä hölläten. Tällaisiin ajatuksiin johdattelee Elsi Hyttisen ja Karoliina Lummaan toimittama antologia Sotkuiset maailmat: Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus.

Antologian artikkelit tarjoavat vaikuttavan monipuolisen katsauksen tuoreeseen posthumanistiseen taiteentutkimukseen. Ihmisen ja ei-inhimillisen välisiä vastakkainasetteluja sekä luonto–kulttuuri-dikotomiaa purkavan posthumanismin käsitteen alle mahtuvia kirjavia tulokulmia, joista löytyy kosketuspintaa niin prosessifilosofiaan kuin kriittiseen eläintutkimukseen.

Turun yliopiston Sotkuiset maailmat: Kielimateriaalit ja luontokulttuurit taiteentutkimuksessa -tutkimusprojektin (2015–2018) pohjalta syntyneen teoksen tekstit havainnollistavat posthumanismin metodologisia ja filosofisia mahdollisuuksia. Lisäksi tekstit osoittavat, kuinka kirjallisuus ja taide tarjoavat tärkeitä ponnahduspintoja ymmärtää ihminen maapallon hallitsijan sijasta kanssaolijaksi, jonka olemassaolo on erottamattomasti suhteessa muihin oleviin, niin orgaanisiin kuin ei-orgaanisiinkin toimijoihin.

Yksittäiselle kirjallisuudentutkijalle Sotkuiset maailmat (2021) näyttäytyy myös voimaannuttavana teoksena, sillä se muistuttelee, että erinäisten kriisien täyteisessä maailmantilanteessa kirjallisuudentutkimuksella on yhä paljonkin väliä. Taide ja siitä tehtävä tutkimus voivat rakentaa uskoa maailmaan viitoittamalla, kuinka katsoa ja puhua toisin, vastuullisemmin, näkevämmin ja todemmin.

Sotkuiset maailmat jatkaa vuonna 2014 ilmestyneen Posthumanismi-teoksen jalanjäljissä. Lummaan ja Lea Rojolan toimittama kokoelma oli ensimmäinen suomenkielinen kokoava esittely posthumanismista ja siihen kytkeytyvästä taiteentutkimuksesta. Vielä 2010-luvun alkupuolella termi saattoi kalskahtaa uudehkolta, vaikka muun muassa kybernetiikasta ja jälkistrukturalismista ammentavan posthumanismin juuret voidaan ajoittaa pitkälle 1900-luvun puolelle.

(Sekä Posthumanismi että Sotkuiset maailmat ovat saatavilla maksuttomasti kustantajien sivuilla.)

Nykyään posthumanismi on vakiintunut monenlaiseen kielenkäyttöön ja akateemisiin diskursseihin, eikä Sotkuiset maailmat enää pyrikään posthumanismin yleisesittelyyn. Sen sijaan kirjan tavoitteena on tehdä näkyväksi posthumanistisen lukemisen menetelmiä ja sitä sotkuisuutta, johon posthumanismi myös metodisesti ja teoreettisesti kiinnittyy.

Kirja koostuu yhdeksästä artikkelista, ja niiden aineistot käsittävät suomalaista taidetta Yrjö Kokon Laulujoutsenesta suomalaiseen nykyteatteriin. Aineistojen, metodien ja perspektiivien laajuus on teoksen ehdotonta vahvuutta ja mahdollistaa antoisan tarttumapinnan monenlaisille lukijoille.

Varsinkin viime vuosina ihmisen ja ei-inhimillisen suhteille sensitiivisestä vihreydestä on tullut muotia monilla elämänalueilla. Ihmiskeskeisyys ei silti ole kadonnut länsimaisesta ajattelusta ja kulttuurista minnekään, sillä normatiivinen kielenkäyttömme ja ajatusmallimme ylläpitävät sitä monin tavoin. Esimerkiksi kartesiolaiseen rationalismiin, tieteelliseen vallankumoukseen ja kristinuskoon yhdistetty antroposentrismi nousee syvästä mullasta, ja sitä on yhä tarpeen määrätietoisesti tökkiä ja koetella, sillä vähemmän tuhoavat, olemisen diversiteetin ja lomittuneisuuden tunnustavat tulokulmat maailmaan ovat mahdollisia.

Näiden tulokulmien hahmottelussa posthumanistista metodologiaa ja tiedontuotantoa kunnianhimoisesti esittelevä Sotkuiset maailmat onnistuu vakuuttavasti. Kevyttä iltalukemista teoksesta on turha etsiä, sillä maailman sotkuisten suhteiden ymmärtäminen edellyttää keskittynyttä lukemista, jossa antautuu alttiiksi häiritsevillekin ajatusprosesseille.

 Taiteentutkimuksen tehtävä on olla uuden kielen raivaaja.

Kuvaavammin kielin muuttuvassa maailmassa

Pyrkimys parempaa maailman edistävien lukutapojen löytämiseen ei ole kirjallisuudentutkimuksessa uutta, mutta tutkimusta ympäröivä konteksti poikkeaa aiemmasta. Hyttinen ja Lummaa kirjoittavat teoksen kattavassa johdantoartikkelissa:

”Muutos koskee ennen kaikkea kontekstia, jossa luemme. Elämme tilanteessa, jossa maailma toimintaympäristönä on käymässä läpi ennen näkemättömän suuria materiaalisia muutoksia. Tulemme tarvitsemaan kokonaan uuden kulttuurisen käsikirjoituksen voidaksemme elää maailmassa, jossa resursseja ei tulekaan koko ajan lisää ja jossa luonnon kiertokulkuun aiheuttamamme häiriöt muuntavat oman elämämme ehtoja.” (s. 15.)

Murros näyttäytyykin posthumanistiselle taiteentutkimukselle keskeisenä kontekstina, johon tutkimuksen on päästävä kiinni.

Hyttinen ja Lummaa myös toteavat, että muuttuneessa maailmassa ajatus kirjallisuudentutkimuksesta tekstiin kätkettyjä ideologioita paljastavana poliittisena aktivismina on viime aikoina kyseenalaistunut: ”Samaan aikaan kun muutoksen tarve tulee todellisemmaksi, uskomme lukemisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin alkanut rakoilla” (s. 15).

Tulkintaa painottava, tekstin pinnan alle pyrkivä luenta on saanut osakseen kritiikkiä niin queer-teorian kuin posthumanisminkin piirissä, kuten kirjoittajat tuovat esiin: posthumanismissa tulee näkyväksi, kuinka kaunokirjallisille teksteille voidaan antautua sellaisinaan ja ymmärtää ne Rita Felskiä mukaillen materiaalisina ei-inhimillisinä toimijoina. Sellaisina ne vaikuttavat ihmiseen ja maailmaan monin tavoin.

Vaikka kirjallisuudentutkimuksen poliittisuudesta ja maailman ja kaunokirjallisuuden välisistä yhteyksistä voidaan olla montaa mieltä, teoksessa posthumanistinen taiteentutkimus näyttäytyy yhtenä osoituksena kirjallisuudentutkimuksen relevanssista. Teoksen päättävä Hyttisen artikkeli ”Katso kyljystä: Toinen luonto ja poliittinen posthumanismi” on tästä hieno osoitus. Artikkeli oli Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -ehdokkaana vuonna 2023.

Tekstin aluksi Hyttinen esittää piinallisenkin tuttuja kysymyksiä kirjallisuudentutkimuksen mielekkyydestä reflektoidessaan ajatuksiaan syksyllä 2018 julkaistun IPCC:n ilmastoraportin jälkeen:

Eikö tilanteessa, jossa meidän kaikkien tulisi olla kaduilla, opiskella ekologiaa ja systeemitieteitä tai hankkiutua politiikan ytimeen, taiteista puhuminen ole väärin suunnattua energiaa? Ehkä se onkin. Mutta toisaalta tulin tehneeksi jo viime vuosituhannella valintoja, jotka johtivat siihen, että nyt tutkin kirjallisuutta. Voisin toki kouluttautua uudelleen, mutta se vie aikaa, vuosia. Juuri tänään minun on mentävä yleisön eteen ja käytävä kirjallisuuden asiantuntijasta, sanottava jotakin taiteen tutkimuksen merkityksestä. Mutta miten olla tällaisessa positiossa nyt? (s. 337.)

Pipsa Longan Toinen luonto -näytelmän posthumanistisen luennan valossa Hyttinen päätyy ehdottamaan, että taiteentutkimuksella on kuin onkin tehtävä. Taiteentutkimuksen tehtävä on olla uuden kielen raivaaja. Tarvitaan kieli, jolla todella saisi maailmassa vaikuttavasta murroksesta kiinni: ”ehkä taiteentutkimuksen tehtävä on olla megafoni. Kerätä muutoksen ääniä, systematisoida niitä, koettaa osaltaan raivata tietä kielelle, joka pystyisi käsittelemään maailman muuttumista.” (s. 353.)

Tavoitteeseen kiteytyy jotakin tavattoman olennaista. Meidän tulisi osata käsitteellistää ja viestiä todellisemmin, jotenkin siten, että tämä kaikki moninaisuus, eläväisyys ja liike mahtuisivat siihen. Minulle henkilökohtaisesti posthumanismin poliittisuus nousee puhuttelevimmaksi anniksi ylipäätään teoreettisesti ja filosofisesti monin tavoin kiinnostavassa kirjassa.

Häivytetystä toisesta nähdyksi subjektiksi

Poliittisuuteen kiinnittyy myös Helinä Äärin artikkeli ”’Pidättekö broilerinmaksasta?’ Kananpoikasten kalmot ja niiden osat motiivina Mikko Rimmisen Nenäpäivässä (2010) ja Kari Hotakaisen Klassikossa (1997).” Kyseinen artikkeli tarkastelee Rimmisen ja Hotakaisen teosten broilerimotiiveja. Ääri hyödyntää Josephine Donovanin käsitteellistämää huolenpidon estetiikkaa ja vegaanifeministi Carol J. Adamsin poissaolevan viittauskohteen teoriaa.

Kuten Lummaa ja Hyttinen teoksen johdannossa huomauttavat, posthumanismissa pyritään usein irrottautumaan kriittisestä perinteestä. Äärin artikkeli tuo kuitenkin havainnollistavasti esiin posthumanismin kytköksen kriittiseen eläintutkimukseen.

Ääri nivoo kirjallisuustieteellisen motiivin käsitteen onnistuneesti luentaansa ja esittää, kuinka kanaruokaan eli kuolleeseen broileriin viittaamista käytetään artikkelin kohdeteoksissa ihmishenkilöhahmojen kuvauksen ja teosten teemojen kehittelyyn. Klassikko-romaanissa motiivia hyödynnetään muun muassa hegemonisen maskuliinisuuden ja kapitalismin kritisointiin.

Kuitenkin kanat yksilöinä, tuntevina ja monitahoisina subjekteina, jäävät romaaneissa tyystin häivytettyyn asemaan ja joutuvat esteettisen hyväksikäytön kohteeksi. Tällainen tuotantoeläinten kuvaamisen tapa on Äärin mukaan kaunokirjallisuudessa tyypillinen ja kiinnittyy osaksi tehotuotannon mahdollistavia spesistisiä eli lajisortoa ylläpitäviä rakenteita.

Kirjoittaja kuitenkin ehdottaa, että rohkenisimme vaatia kaunokirjallisuudelta myös muuta:

Huolenpidon estetiikka kannustaa kysymään, mitä tarkoitusta eläimeen kohdistetun väkivallan kuvaus palvelee. Jos se ei palvele eläintä itseään, on uskallettava kysyä, olisiko se vältettävissä. Lähimmäisenkaipuun teemaa voidaan rakentaa muillakin motiiveilla kuin kananpoikasten maksoilla. (s. 289.)

Äärin artikkeli herättelee pohtimaan kaunokirjallisuuden vastuuta kulttuurisista eläinkäsityksistämme. Artikkeli tuo ansiokkaasti esiin, kuinka kaunokirjallisuus osaltaan mahdollistaa karnismin ja tuotantoeläimiksi kutsuttujen eläinten subjektiviteetin mitätöinnin. Se taas läpäisee kaikki kulttuurimme kerrokset.

Materian kulttuuriset jäljet

Posthumanismin ja materiaalisen ekokritiikin mukaan fyysinen todellisuus rakentaa erilaisista materiaalisista toimijuuksista, joiden joukkoon ihminen sijoittuu. Toimijuudet vaikuttavat sekä ihmisen sisä- että ulkopuolella. Tällaisessa ajattelussa toimijalta ei edellytetä intentionaalisuutta tai tietoisuutta, vaan olennaista on, että toimija kykenee vaikuttamaan muihin toimijoihin. Sotkuiset maailmat -teoksessa lähestytäänkin varsin herättelevästi ihmisyyden ja kulttuurin moninaista kietoutuneisuutta erilaisten toimijuuksien kanssa.

Artikkelissaan ”Antroposeenidokumentit ympäristömuutosten ja kulttuuristen muutosten todisteena” Karoliina Lummaa reflektoi luonnontieteistä humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin ja taiteentutkimukseen rantautunutta antroposeenin käsitettä. Se on noussut suosituksi posthumanistisessa ja ekokriittisessä diskurssissa.

Posthumanistisessa ja uusmaterialistisessa tutkimuksessa termi viittaa holoseenin jälkeiseen epookkiin, jossa ”erilaiset ei-inhimilliset oliot pakottautuvat esiin fyysis-materiaalisesti ja diskursiivisesti vaikuttavina eloisina toimijoina” (s. 41). Lummaa tosin huomauttaa, että käsite ymmärretään joskus myös ennen kaikkea ylivoimaisten ihmisvaikutusten aikakaudeksi.

Lummaa tarkastelee antroposeenia toimijuuden ja hahmotettavuuden kannalta ja ehdottaa, että ”antroposeeni ja erilaiset siihen kytkeytyvät ympäristöongelmat ja -muutokset ovat ihmistieteellisesti jäsennettävissä antroposeenidokumentoinninkeinoin” (s. 41). Lummaan tarkastellessa Olli-Pekka Tennilän muovi- ja kivirunoja sekä Tuula Närhisen Muovimuotoilua Itämerestä -installaatiota antroposeenin käsite osoittautuu oivaltavaksi ikkunaksi antroposeenin kokemuksellisuuteen, planetaarisiin ihmisvaikutuksen jälkiin ja siihen, miten materiaaliset toimijat eksistoituvat aineellisessa ja kulttuurisessa todellisuudessamme.

Lummaa myös tähdentää osuvasti, että materiaalisten toimijoiden noteeraamista ei ole syytä pitää verukkeena ihmisen vastuun sivuuttamiselle tai vähättelemiselle:

Materiaalinen toimijuus konkretisoi ihmisen olemisen ja toiminnan elimellistä kytkeytyneisyyttä luontoon […], jonka [sic] seurauksen luonto tai ei-inhmillinen on aina aktiivisesti vaikuttavana läsnä kaikessa, mitä ihminen kokee ja luo. Jos antroposeeni merkitseekin ihmisen toiminnasta johtuvaa murtumaa ja muutosta planeetan historiassa sekä maapallojärjestelmän järkkymisestä seuraavaa uutta epävakaata tilannetta, ihminen elää silti materiaalisessa ja semioottisessa vuorovaikutuksessa maapallon, sen eliöstön ja voimien kanssa. Kivikerroksesta on luettavissa yhteisen historian merkit, kiven ja ihmismielen yhteisenä puheena tarinana, mutta on ihmisellä silti valta ja vastuu vaikuttaa tuohon tarinaan. (s. 56.)

Toimijuuksien diversiteetin tiedostaminen ja näkyväksi tekeminen ei siis oikeuta ihmistä pakoilemaan vastuutaan. Sen sijaan toimijuuksien diversiteetti haastaa antroposentrismin ja ihmisen ja luonnon välisen vastakkainasettelun. Tämän ymmärtäminen mahdollistaa entistä syvemmän ymmärryksen maailmassa vaikuttavista suhteista ja ympäristön muutoksista. Lummaan artikkeli laajentaa onnistuneesti näkökulmia ympäristökysymysten kulttuurisiin ulottuvuuksiin sekä osaltaan tekee näkyväksi, kuinka monipuolisten aineistoja kirjallisuudentutkimuksenkin puitteissa voi lähestyä.

Ihmisen ja materian lomittumisesta on kyse myös Elli Lehikoisen artikkelissa ”Luonnon ja teknologian lapset: Keskeneläväisyys ja ihmisenä eläminen Essi Kummun romaanissa Lasteni tarina (2014).” Siinä kirjoittaja muotoilee Meryl E. Chenin ajatuksia soveltaen relevantiksi osoittautuvan keskeneläväisyyden käsitteen.

Kummun romaanissa kuvattujen keskosten eläväisyys eli hengissä pysyminen riippuu keskoskaapista eli koneesta, mistä Lehikoisen mukaan muodostuu eläväisyyden ja koneellisuuden yhteenkietoutuma, keskeneläväisyys. Ihmisen kategoriaa suhteellistava luenta avaa ansiokkaita horisontteja ihmisyyden rajapintoihin sekä teknologian rooliin ihmisen syntymisen prosessissa.

Vaikka ihminen kuvittelee olevansa luonnon ja eläinkunnan herra, ruumiiden sisäisiin toimijoihin meillä on varsin rajalliset vaikutusmahdollisuudet.

Ruumiin sisäiset toimijat ihmisen valtaa haastamassa

Sotkuisia maailmoja lukiessa ei voi olla ajattelematta kirjan ajankohtaisuutta pandemiatilanteessa, sillä koronavirus on kammottava osoitus posthumanismissa keskeisestä toimijuuksien verkostosta. Kuolemien ja kaaoksen takana oleva virus mutaatioineen on nähtävissä ei-inhimilliseksi toimijaksi, joka levitessään ihmisestä toiseen saa aikaan mittavia vaikutuksia ihmiskuntaan, yhteiskuntiin ja kansantalouksiin.

Ihmisellä itselläänkin on kuitenkin lusikka syvällä tässä sopassa, sillä eläintaloudella on nähty olevan vahva linkki zoonoosien syntymiseen ja leviämiseen. COVID-19-virus on myös yhdistetty luonnon monimuotoisuutta ja luonnonvaraisten eläinten elinoikeuksia uhkaaviin villieläinmarkkinoihin, vaikkei viruksen tarkasta alkuperästä varmuutta olekaan.

Pandemia on yhtä kaikki tehnyt näkyväksi, että vaikka ihminen kuvittelee olevansa luonnon ja eläinkunnan herra, ruumiiden sisäisiin toimijoihin meillä on varsin rajalliset vaikutusmahdollisuudet. Ehkä – toivottavasti – tämä kaikki opettaa kollektiivista nöyryyttä ja uudenlaista kunnioitusta ei-inhimillisen edessä. Toistaiseksi tällaisista asennemuutoksista on tosin surullisen vähän näyttöä.

Sotkuiset maailmat -teoksesta on vaikea nimetä merkittäviä kehityskohtia, sillä teos herättelee ajatuksia moneen suuntaan ja jättää pään vähän pyörällekin: ei kuitenkaan huonolla tavalla, vaan valppauteen usuttaen. Ekokritiikin ja posthumanismin välistä suhdetta teoksessa tosin olisi voinut käsitellä eksplisiittisemminkin.

Vielä Posthumanismi-teoksen johdannossa Lummaa ja Rojola näkivät posthumanismin ja ekokritiikin jakavan paljon yhteistä mutta olevan toisistaan erillisiä suuntauksia. Tultaessa 2020-luvulle posthumanismi ja ekokritiikki ovat materiaalisen ekokritiikin myötä selvemmin lomittuneet toisiinsa. Vaikka Sotkuiset maailmat käytännön tasolla osoittaa ja posthumanismin läheisyyden ja nivoutuneisuuden, olisi kirjan antia täydentänyt kiinnostavasti posthumanismin ja ekokritiikin päivittyneen suhteen tarkempi kommentointi.

Sisällön köyhyydestä tai pureskeltavan vähyydestä tiheää, lähes 400-sivuista teosta ei voi syyttää. Sotkuiset maailmat: Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus on mieltä avaava ja haastava lukukokemus, jota voi lämpimästi suositella kaikille ihmisen ja ei-inhimillisen välisistä suhteista, tietämisestä ja taiteesta kiinnostuneille – mutta myös kaikille, jotka kaipaavat muistutusta kirjallisuudentutkimuksen mielekkyydestä.

Korjattu 22.5. klo 18.48: Olli-Pekka Tennilän nimi oikein sekä lisätty linkki kritiikkiin teoksesta Yksinkeltainen on kaksinkeltaista.