Kuinka olla antikapitalisti 2000-luvulla

Erik Olin Wrightin postuumi teos tarjoaa lähestyttävän johdatuksen kapitalismikritiikkiin. Tekijän hahmottelema malli poliittiseen toimintaan vaikuttaa hyvältä ja järkevältä, mutta riittääkö se vielä?

”Kaikki on selvää alusta lähtien”, kuvailee suomentaja Keijo Lakkala yhdysvaltalaisen sosiologi Erik Olin Wrightin (1947–2019) kirjoitustyyliä. Kuvaus on osuva. Luokkatutkimuksesta, utopioiden käsittelystä ja kapitalismin kriittisestä tutkimuksesta tunnettu Wright kuului analyyttisiin marxilaisiin. Koulukunta tunnetaan käsitteellisestä selkeydestä, rationaalisuuden korostamisesta ja kommunikoitavasta ajattelusta.

Esseeteoksessaan Interrogating Inequality (1994) Wright arvioi, että analyyttisten marxilaisten metodeja yhdistää ainakin teoreettinen hienojakoisuus, pyrkimys systemaattisuuteen, yksilöiden tekemien valintojen tarkastelu ja sitoutuminen perinteisiin tieteellisiin normeihin. Nämä piirteet vievät analyytikoita konfliktiin kumouksellisempien marxilaisten suuntausten kanssa.

Esimerkiksi autonomimarxilaisten, Walter Benjaminin kaltaisten ”kerettiläisten” marxilaisten sekä postmodernisteiksi nimitettyjen Marxin työn jatkajien toiminnassa tärkeämpää on ollut vakiintuneiden arvojen kritiikki sekä röyhkeän puolueellinen asettuminen yhteiskuntaa vastaan, tarvittaessa myös tiedettä vastaan. Vallitsevat arvot ja tieteelliset normit kun on nähty osaksi hallintojärjestelmiä.

Tyylin ja metodin lisäksi analyyttisten marxilaisten yhteiskunnalliset tavoitteet ovat hillittyjä. Wright itse ajoi vallankumouksen ja kommunismin sijaan demokraattista markkinasosialismia. Siinä demokratiaa laajennetaan asteittain myös talouteen. Markkinat säilytetään ja taloudellisen toiminnan muotoina suositaan erityisesti osuuskuntia, julkisia yrityksiä ja osallistavaa suunnitelmataloutta.

Nyt suomennettu Kuinka olla antikapitalisti 2000-luvulla on Wrightin laajan tuotannon päätteeksi syntynyt yleistajuinen yhteenveto ja hillitty manifesti, joka julkaistiin postuumisti Wrightin kuoltua äkillisesti leukemiaan vuonna 2019.

Kirja on sisäänheittotuote kapitalismikritiikkiin. Sellaisena se toimii tehokkaasti kuin lavallinen Juhla Mokkaa Prisman aulassa. Mitään ei tarvitse tietää ennalta, eikä kirjassa esitetä hankalia käsitteitä tai häiritseviä ajatuksia. Keijo Lakkalan huolellinen suomennos on yhtä sujuva kuin Wrightin oma teksti.

Kirja on sisäänheittotuote kapitalismikritiikkiin.

Teoksen pohjustaman poliittisen toiminnan julkilausutut tavoitteet ovat niin houkuttelevia, että kirjaa tekee aluksi mieli ylistää puhtaasti propagandasyistä: ”Kukoistavan elämän materiaaliset edellytykset riippuvat tietenkin paljon ajasta ja paikasta, mutta yleisesti ottaen niihin kuuluu muiden muassa riittävä ruoka, suoja, vaatetus, liikkumiskyky, virkistys, terveydenhuolto ja koulutus.”

Niiden lisäksi tulevat sosiaaliset edellytykset, joihin Wright laskee seuraavat: ”työksi kutsuttu merkityksellinen ja tyydytystä tuottava toimeliaisuus, intimiteetti ja sosiaaliset yhteydet, autonomia oman elämän merkityksellisen kontrollin mielessä ja sosiaalinen kunnioitus”. Hän tiivistää, että ”kaikilla henkilöillä tulisi olla tasavertainen pääsy inhimillisen kukoistuksen edellytyksiin”. (s. 34.)

Olisi vaikea olla eri mieltä Wrightin kanssa siitä, että nykymuotoinen kapitalismi on merkittävä este näille edellytyksille. Kapitalismi ei myöskään pysty vastaamaan ilmastonmuutokseen, ja se on sitäkin laajemman ekokriisin juurisyy. Kapitalismin kehityksen myötä globaalit varallisuuserot ovat kärjistyneet huimasti. Prekarisaatioon ja pakolaiskriiseihin kapitalismi tarjoaa lähinnä kuria, paheksuntaa ja väkivaltaa.

Tunne poliittisen ja taloudellisen järjestelmän toimimattomuudesta on laajasti jaettu. Jossakin se ilmenee äärioikeiston nousuna ja vaaliprotesteina, toisaalla kyynisyytenä ja vetäytymisenä.

Missä kapitalismi, siellä antikapitalismi

Wright viittaa kapitalismilla ”sekä ideaan siitä markkinataloutena että ideaan kapitalismista tietyntyyppisen luokkarakenteen kautta organisoituna taloutena” (s. 26).

Määritelmän etuna on, että kapitalismi ei palaudu markkinoihin, ja markkinoita voi olla myös ilman kapitalismia. Määritelmä jää kuitenkin hiukan epämääräiseksi, sillä Wright ei käsittele kapitalismia globaalina, talouden lisäksi koko elämää määrittävänä yhteiskuntajärjestelmänä, jonka voi väittää itse asiassa vastustavan markkinoita ja pyrkivän kohti monopolitilaa. Näin on tehnyt esimerkiksi historioitsija Fernand Braudel kuvatessaan kapitalismin kehkeytymistä Euroopassa 1200–1800-luvuilla. Ero selittyy sillä, että kun Wright katsoo kapitalismin periaatteita ja ideaalityyppejä, Braudel tarkastelee kapitalismin käytäntöjä.

Oli miten oli, Wright aloittaa timosoinimaisella iskulauseella: missä kapitalismia, siellä antikapitalismia. ”[R]ikkaat ovat rikkaita ainakin osittain siksi, että köyhät ovat köyhiä” (s. 45). Koska kapitalismi on jyrkkiä valtaeroja luova järjestelmä, se tuottaa väistämättä myös tyytymättömyyttä ja vastarintaa. Vastarinta on kuitenkin hankalaa, sillä kapitalismi rajaa tärkeimmät päätökset demokratian ulkopuolelle, asettaa kapitalistiluokan intressit muiden luokkien ylle, sallii yritysten organisoida työpaikat diktatuureiksi ja vie köyhemmiltä ihmisiltä mahdollisuuden kieltäytyä työstä ja toimia oman elämänsuunnitelmansa mukaisesti.

Wrightin mukaan kapitalismin vastaisia kamppailuja motivoivat sekä luokkaintressit että moraaliset arvot. Intressit, eli luokkien ja yksilöiden aineelliset edut, voidaan määritellä jotakuinkin ulkoa käsin. Jos ihminen ajattelee vastoin intressejään, hän on Wrightin varsin vanhakantaisessa näkemyksessä väärän tietoisuuden alainen (s. 155).

Intresseistä puhuminen ei kuitenkaan riitä, Wright kirjoittaa, koska luokkaintressit ovat nykyään monimutkaisia. Ihmisiä motivoivat myös moraaliset huolenaiheet, joten kamppailuissa, jotka pyrkivät rakentamaan kapitalismille vaihtoehtoja, tarvitaan ennen kaikkea arvojen selkeyttä. Siksi Wright pyrkii luomaan moraalista perustaa kapitalismin kritiikille ja vaihtoehdoille.

Kun on saatu määritettyä hyvät arvot ja jaetut periaatteet, voidaan todeta, että kapitalismi loukkaa niitä luokkajakoineen, riistoineen ja riskeineen. Sitten siirrytään määrittelemään vaihtoehtoja kapitalismille.

Viisi tapaa vastustaa

Kirjan hyödyllisin osuus on erilaisten antikapitalististen strategioiden luokittelu ja keskustelun herättäminen siitä, mihin poliittisessa toiminnassa ylipäänsä pyritään. Wright erottelee viisi tapaa kamppailla kapitalismia vastaan.

Kapitalismin hajottaminen on klassista vallankumousajattelua. Siinä ei nähdä mahdolliseksi muuttaa kapitalismia sisältä käsin. Kapitalismi pyritään tuhoamaan ratkaisevalla repeämällä, kuten kaappaamalla valtiovalta vaaleissa tai aseellisella kapinalla.

Suuren mittakaavan historiallisissa vallankumouksissa on kuitenkin ollut helpompi tuhota vanhaa kuin organisoida uusia instituutioita. Vallankumous uhkaa aina mennä kaoottiseksi. Uusi eliitti päätyy helposti käyttämään väkivaltaa ja muodostuu seuraavaksi sortajaluokaksi.

Kapitalismin purkaminen tähtää asteittaisiin muutoksiin valtion johdolla. Kyse on radikaalista sosiaalidemokratiasta, jossa kansallistetaan yrityksiä ja laajennetaan julkisia palveluita. Tarkoitus on edetä valtiovetoiseen sosialismiin rauhanomaisin askelin, vaalidemokratialla.

Viime vuosisadan kenties myyttisin kapitalismin purkamishanke käynnistettiin vuonna 1971 Salvador Allenden Chilessä. Siellä muun muassa rakennettiin Cybersyniksi kutsuttua kyberneettistä päätöksentekojärjestelmää valtionlaajuisen suunnitelmatalouden tarpeisiin, kunnes Augusto Pinochetin sotilasvallankaappaus tuhosi sosialistihallinnon.

Toinen esimerkki on 1970-luvun Ruotsin demareiden Meidner-suunnitelma, jossa oli tarkoitus siirtää ruotsalaiset yritykset vähitellen ammattiyhdistysten enemmistöomistukseen.

Kapitalismin kesyttämisessä ei pyritä enää ulos kapitalismista vaan tarkoituksena on neutraloida kapitalismin tuottamia vahinkoja sääntelyllä, sosiaaliturvalla ja verotuksella. Länsimaiset demaripuolueet omaksuivat tämän strategian toisen maailmansodan jälkeen. Silloin elettiin sekä kapitalismin että antikapitalismin kulta-aikaa noin kolmen vuosikymmenen ajan, jolloin tulonjako oli tasaisempaa ja talouskasvu kukoisti.

Wright maalaa kyseisestä aikajaksosta (noin 1945–1975) nostalgisen kuvan, jossa ”yhteiskunnallisia konflikteja oli vaimennettu”, kapitalismi ”oli monin keskeisin tavoin kesytetty” ja ”jatkoi olemassaoloaan vähemmän ahneessa muodossa” (s. 69). Näkökulma voi toimia globaalin pohjoisen keskiluokan miesten näkökulmasta. Se kuitenkin sivuuttaa antikolonialististen liikkeiden lisäksi länsimaiden sisäiset konfliktit, kuten feministiset liikkeet, opiskelijakapinat, tehdasvaltaukset ja vuosien 1968–1977 kiivaat työ- ja katutaistelut Ranskasta Saksaan ja Italiaan. Ongelma on tyypillinen Wrightin korkealentoiselle ja abstraktille ajattelulle, joka sivuuttaa käytännön kamppailut ja materiaaliset erot eri ryhmien kokemuksissa.

Joka tapauksessa kapitalismin kesyttämisen strategia lopahti viimeistään 1980-luvun uusliberalismin myötä. Siirryttiin yleisesti kapitalismin vastustamiseen. Näin Wright nimittää ”kamppailuja, jotka vastustavat kapitalismia valtion ulkopuolella, mutta jotka eivät itse pyri ottamaan haltuunsa valtiollista valtaa” (s. 71). Kyse on esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeistä ja lakkoilijoista, ympäristöaktivisteista, kuluttajaliikkeistä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeistä. Ruohonjuuritason protestiliikkeet kuuluvat tähän luokkaan, joka on nykyään antikapitalismin yleisin muoto.

Viides strategia, kapitalismista pakeneminen, tarkoittaa vetäytymistä kapitalistisen herruuden verkostoista ja omien vaihtoehtoisten yhteisöjen rakentamista. Omavarainen maanviljely, työläisten osuuskunnat, hippikommuunit ja yksilöiden yritykset downshiftata pois oravanpyörästä kuuluvat tähän lajiin.

Kaksoisliike

Viisi strategiaa voidaan sijoittaa taulukkoon sen mukaan, pyritäänkö niissä lieventämään kapitalismin tuottamia vahinkoja vai ylittämään kapitalistiset rakenteet kokonaan. Lisäksi niitä voidaan luokitella sen mukaan, mikä on strategian suhde poliittiseen ”peliin”: pyritäänkö strategiassa muuttamaan itse peliä, säätämään sen sääntöjä vai pelkästään tekemään peliliikkeitä.

Uskottavimman vision kapitalismin ylittämiseen tarjoaa Wrightin mielestä strategiayhdistelmä, jota hän kutsuu kapitalismin rapauttamiseksi. Se on eräänlainen kaksoisliike.

Ruohonjuuritason liikkeet toimivat alhaalta käsin ja rakentavat vaihtoehtoisia talousmuotoja samalla, kun kapitalismia kesytetään ja puretaan ylhäältä käsin, valtiojohtoisesti. Valtio ei ole mikään monoliitti, Wright huomauttaa, vaan ristiriitainen moneus, jonka jännitteitä voi peluuttaa toisiaan vastaan. Samaan aikaan toisenlaisen elämän instituutioita luodaan kapitalismin rakoihin ja halkeamiin.

Valtio ei ole mikään monoliitti, Wright huomauttaa, vaan ristiriitainen moneus, jonka jännitteitä voi peluuttaa toisiaan vastaan.

Vähitellen nämä vaihtoehdot muodostuvat arjen kannalta riittävän voimakkaiksi. Silloin kapitalismi voidaan syrjäyttää.

Yksinkertaisuudessaan Wrightin sanoma siis kuuluu, että antikapitalistinen muutos tapahtuu parhaiten silloin, kun siihen pyritään yhtä aikaa eri tasoilla.

Käytännössä tällaisia projekteja voivat olla kaikille maksettava vastikkeeton perustulo, osuustoiminta, yhteisö- ja solidaarisuustalous, yritysten demokratisointi, hyödykkeiden vapaa jakelu kirjastolaitoksen tavoin, vertaistuotanto ja avoin data.

Nähdäkseni Wright on tässä sikäli oikeilla jäljillä, että monet viime vuosikymmenten kiinnostavimmista liikkeistä ovat pyrkineet toimimaan juuri tämän mallin mukaisesti. Kaksoisliikestrategia on ollut Kurdistanin vapautusliikkeen käytössä Turkissa. Se oli myös autonomimarxilaisten Suomessa vuosituhannen alussa omaksuma toimintamalli. Mallissa osallistutaan parlamentaariselle kentälle ja samalla rakennetaan paikallisempaa autonomiaa ja verkostoidutaan sekä kumouksellisempien että maltillisempien toimijoiden suuntaan. Se ei ole anarkistista eikä valtio- tai puoluejohtoista toimintaa, vaan siinä pyritään liikkumaan ikään kuin sivuttain kaikilla tasoilla.

Hienoa, mutta tylsää

Hyviä juttuja lueteltu siis kirjan täydeltä. Miten niihin päästään? Wright pohjustaa poliittista toimintaa kolmiosaisella mallilla, jossa ensin identiteetit luovat solidaarisuutta ihmisten välille ja intressit auttavat hahmottamaan kollektiivisen toiminnan tavoitteita. Arvot sitten yhdistävät identiteettejä intresseihin.

Malli on ”järkevä” ja jotenkin… tylsä.

Kuinka olla antikapitalisti sisältää paljon ylätason puhetta oikeuksista ja moraalista, vain vähän puhetta yhteisen voiman rakentamisesta tai haluista, kokemuksista ja muista materiaalisista seikoista. Wright moittii kapitalismia hyväntahtoisesti ihanteellisilla arvoilla ja periaatteilla. Mutta kuten hän kirjoittaa, ”[a]rvo-keskustelusta voi tietenkin tulla helposti ylevää mutta täysin tyhjää” (s. 168).

Välillä kirja vaikuttaa siltä kuin moitteeton mutta ruumiiton, haluton ja tunteeton tekoälymalli olisi tehnyt yhteenvedon tolkun ihmisten kapitalismikriittisestä kirjallisuudesta.

Wright kuvaa esimerkiksi, kuinka ”[d]emokraattisessa sosialismissa pankit olisivat pikemminkin julkishyödykkeitä kuin voittoa omistajilleen tuottavia yksityisiä yrityksiä” (s. 107). En tiedä, mitä idealla tehdään niin kauan kuin pankit ja finanssiaristokratia pyörittävät koko globaalia taloutta ja mieluummin antavat miljoonien ihmisten kuolla kuin luopuvat pääoman vallasta komentaa yhteiskuntia.

Yhtä hyvin voi vaatia maailmanvallankumousta. Joskus ”maltilliset” ideat ovat yhtä vaikeasti tai helposti toteutettavia kuin ne, joita pidetään äärimmäisinä.

Joskus ’maltilliset’ ideat ovat yhtä vaikeasti tai helposti toteutettavia kuin ne, joita pidetään äärimmäisinä.

 

Voima puuttuu

Elämänsä loppupuolella Wright siirtyi luokka-analyysista ”todellisten utopioiden” tutkimukseen. Kun ”abstrakti utopia” on epämääräistä ja mielikuvituksellista heittelyä ikään kuin tuonpuoleisesta yhteiskunnasta, todellisen utopian lähtökohdat piilevät nykyisessä yhteiskunnassa.

Perustulo on Wrightin lempiesimerkkejä todellisesta utopiasta. Käsite ilmaisee hienosti perustuloon liittyvän kokemuksellisuuden: uudistus olisi teknisesti ja taloudellisesti täysin toteutettavissa nopeastikin, vain poliittiset voimasuhteet ovat väärät, ja jos perustulo toteutuisi edes Suomen laajuisesti, sadattuhannet ihmiset voisivat yhtäkkiä uskoa omaan tulevaisuuteensa ja elää parempaa elämää.

Jään kuitenkin miettimään, mitä utopian käsite varsinaisesti lisää poliittiseen projektiin, etenkin, jos se esitetään ”järkevänä ja maltillisena”. Sellainen ”utopia” tuskin provosoi tai innostaa taistelemaan.

Myös Wrightin visio osuustoiminnasta uhkaa jäädä epämääräisellä tavalla utopistiseksi. Niin kauan kuin osuuskuntamuotoiset yritykset joutuvat kilpailemaan markkinoilla yksityisten yhtiöiden kanssa, pitkällä aikavälillä työntekijöitä riistävät ja haittansa muilla maksattavat suuryritykset tuppaavat voittamaan.

Hiukan vastaava ongelma koskee vertaistuotantoa ja yhteisiä resursseja (commons) kapitalismissa. Idea on erittäin hyvä ja välttämätön, käytäntö vielä parempi: jokainen voi arvioida, miten olennaisia laitoksia esimerkiksi kirjasto ja Wikipedia ovat. Kirjastolla ja Wikipedialla ei kuitenkaan kaadeta kapitalismia, sillä ne eivät ole pääomalle mikään haitta. Päinvastoin niiden kaltaiset käytännöt toimivat yrityksille ilmaisena resurssina.

Commonsien avulla yritykset ulkoistavat kustannuksia, ammentavat ilmaistyön hedelmiä ja kasvattavat valtaansa. Ilman suunnatonta määrää ilmaista tuotantoa – Googlen louhimaa selailu- ja karttadataa, Metalle luovutettua kuva- ja tekstimäärää – kourallisella teknologiayhtiöitä ei voisi olla lähimainkaan nykyisenlaista valtaa ihmisten arkeen ja mielenterveyteen, jopa maailmanpolitiikkaan.

Kapitalismi elää vertaistuotannosta ja siitä, mitä David Graeber kutsui perustason kommunismiksi, eli arjen yhteistyöstä. Siksi pelkkä hyväntahtoinen vertaistuotannollisten vaihtoehtojen rakentaminen ei riitä, sillä kapitalistiset rakenteet joko kaappaavat tai kilpailevat ne nurin.

Mitä tulee Wrightin ehdotukseen kapitalismin haastamisesta ylhäältä käsin, hänen mainitsemansa parlamentaariset projektit Kreikan Syrizasta ja Espanjan Podemoksesta Bernie Sandersin kampanjointiin Yhdysvalloissa ja Jeremy Corbynin Labour-projektiin Iso-Britanniassa ovat romahtaneet. Sanna Marinin hallituksen tulokset Suomessa olivat surkean riittämättömät niin ilmaston kuin siirtolaispolitiikan saralla. Vasemmistolaisena pidetty hallitus jopa hyökkäsi ennennäkemättömällä tavalla työläisten oikeuksia vastaan säätämällä pakkotyölain hoitajille ja tylytti työttömiä luomalla entistäkin nöyryyttävämmän aktivointimallin.

Epäonnistumisia voi pitää myös ulkoparlamentaaristen liikkeiden epäonnistumisena. Miksi ne eivät kyenneet yhtäältä painostamaan, toisaalta tukemaan parlamentaarisia projekteja?

Jos perustulo toteutuisi edes Suomen laajuisesti, sadattuhannet ihmiset voisivat yhtäkkiä uskoa omaan tulevaisuuteensa ja elää parempaa elämää.

Wrightin ajattelusta tuntuu puuttuvan kapitalismin kaappausmekanismien ja toisaalta siihen liittyvän monimutkaisen väkivallan tarkastelu. Feodalismin lopusta Euroopassa hän mainitsee ohimennen, kuinka feodalismi vuosisatojen aikana ”rapautui pois” (s. 84). Tätä voi verrata esimerkiksi historioitsija Silvia Federicin teoksessaan Caliban and the Witch (2004) esittämään näkemykseen, jonka mukaan kapitalismi oli pikemminkin vastavallankumouksellinen reaktio feodaalisten valtasuhteiden vastaisiin talonpoikaiskapinoihin.

Kapitalismia edeltänyt yhteiskuntajärjestelmä ei siis ”rapautunut” mihinkään, vaan se tuhottiin maanviljelijöiden, kaupunkityöläisten taisteluiden ja paon liikkeiden pyörteissä samalla, kun varhaiset kapitalistit pyrkivät hyötymään tilanteesta ja nappaamaan tuon dynamiikan hedelmät itselleen.

Kiistelyn puolesta

Näistä ongelmista huolimatta Kuinka olla antikapitalisti toimii nähdäkseni mainiona kiistelykirjana. Kutsun kiistelykirjaksi teosta, joka on hedelmällinen riippumatta siitä, hyväksyykö ainoatakaan sen väitettä.

Itseäni viime vuosina ilahduttaneita kiistelykirjoja ovat olleet esimerkiksi Anu Silfverbergin Sinut on nähty (2020), usean kirjoittajan Säihkyvät utopiat. Essee-mixtape (2022) sekä Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin kirjeenvaihtokirja Kuulumme toisillemme (2023).

Tällaiset kirjat yhdistävät lukijoita juuri niiden erojen kautta, jotka syntyvät joko teoksen sisäisistä konflikteista tai teoksia seuranneen kritiikin kuohusta.

Wrightin johdatus kapitalismikritiikkiin voisi toimia hyödyllisen kiistelyn lähtökohtana esimerkiksi yhteiskunnallisten liikkeiden opintopiireissä. Sitä kautta teos tulisi ideaalisen sfääreistä keskelle todellisia liikkeitä, jotka pyrkivät tekemään lopun kapitalismista.