Raavi niskaa on tietokirjailija ja Venäjän-tuntija Esa Seppäsen kuvaus siitä, miten hänen kirjansa syntyvät. Kirjan tekemistä on siivittänyt halu näyttää lukijoille, minkälaisia motiiveja, ajatuksia ja työvaiheita tietokirjan kirjoittamiseen liittyy, siis minkälaisen henkisen ja fyysisen prosessin kirjoittaja on käynyt läpi ennen kuin lukija saa kirjan käteensä.

Seppänen itse on kirjoittajana ennen kaikkea looginen etenijä ja ajattelija. Niinpä myös hänen kirjassaan kirjoittaminen on prosessi, jossa johdonmukaisuus on tärkeintä.

Seppänen on kirjoittanut useita kirjoja mm. Neuvostoliitosta ja Venäjästä ja maan mielenmaisemasta sekä Kekkosesta ja hänen suhteistaan neuvostojohtajiin. Hän on Karjalan kannaksen ja sen asukkaiden kuvaajana tunnetun ja Tulenkantajiin kuuluneen kirjailija Unto Seppäsen poika.

Seppänen vastaa esittämiinsä kysymyksiin sotilaallista järjestystä noudattaen.

Heti alkuun käy ilmi isän merkitys pojan kiinnostuksenkohteiden ja kirjalliselle uralle ryhtymisen kannalta. Kunnioitus isää ja tämän työtä kohtaan on suuri. Seppänen on myös everstiluutnantti evp. ja valtiotieteiden tohtori, joka on toiminut mm. Urho Kekkosen adjutanttina.

Seppänen vastaakin esittämiinsä kysymyksiin sotilaallista järjestystä noudattaen. Hän valottaa taustaansa ja syitään ryhtyä kirjoittamaan, kuvaa tietokirjan kirjoittamisen vaiheita esityöstä varsinaiseen kirjoittamiseen ja kriittiseen lähteisiin perehtymiseen sekä kertoo oman työnsä kannalta keskeisistä tiedonlähteistä ja sijaintipaikoista. Lopuksi hän käy keskustelua tietokirjailijan ja -kirjan ja ylipäänsä painetun kirjan merkityksessä muuttuvassa ja digitalisoituvassa maailmassa. Eri vaiheissa hän referoi keskusteluja ja haastatteluja muiden asiantuntijoiden kanssa; tällaisina ”keskustelukumppaneina” toimivat mm. Arto LuukkanenJukka-Pekka Pietiäinen ja Ilmari Susiluoto. Tekstin asiallista tyyliä värittävät huumorilla kuorrutetut huomiot.

Logiikan voimalla alusta loppuun

Kuten usein, tämäkin kirja kirjoittamisesta on kiinnostavimmillaan silloin, kun Seppänen kuvaa omia työskentelymetodejaan. Seppänen korostaa kurinalaisuuden, keskittymisen ja huolellisen suunnittelun merkitystä.

Hän kuuluu niihin kirjoittajiin, joiden aivot työstävät aihetta ja tekstiä paljon ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä, jolloin varsinainen kirjoittaminen on lopulta lähinnä mekaaninen suoritus. ”Kirjoittaminen on ennen muuta ajattelemista”, ja jos se on tehty huolella, kirjoittaminen sujuu. Ajatteleminen tulee tehdä keskittyneesti:
”—tietokirjailijan on ensin keskityttävä ajattelemaan ja siinä prosessissa hänen on ajateltava keskittyneesti, eli etsittävä vastausta yhteen kysymykseen kerrallaan eli on ajateltava vain ja ainoastaan sitä oikeaa asiaa eikä päästää mietteitään harhailemaan.”

Kirjan rakenteen kehittämisessä Seppänen korostaa huolellisen suunnittelun merkitystä. Rakenteen suunnittelussa hän turvautuu sotilasuralta tuttuihin kaavioihin ja rakennepiirroksiin, joihin merkitään selkeästi omiin laatikoihinsa käsikirjoituksen perusrakenne, sisältöä valottavat kysymykset ja vastauksia etsivät alaluvut.

Jos ajatus alkaa harhailla tai kirjoittaminen ei suju, Seppänen syyttää ontuvaa logiikkaa ja huteraksi laadittua suunnitelmaa.

Moni varsinkin tietokirjan kirjoittaja varmasti jakaa Seppäsen käsityksen huolellisen suunnittelun merkityksestä. Silti nousee väistämättä mieleen, millaisia muita kirjoittajia ja tapoja velloa kirjoitusprosessissa voisi olla. Mitä, jos teksti ei pysykään suunnitelluissa raameissa tai ajatukset loikkivat sivupoluille? Jos ajatus alkaa harhailla tai kirjoittaminen ei suju, Seppänen syyttää ontuvaa logiikkaa ja huteraksi laadittua suunnitelmaa. Umpikujassa ainoa mahdollisuus on räjäyttää rakenne ja aloittaa alusta, entistä huolellisemmin suunnitellen.

Rakenteen muokkauksen kanssa painiskelu on varmasti tuttua monelle kirjoittajalle. Olisi ollut mielenkiintoista lukea esimerkkejä Seppäsen omista projekteista – ja kuulla vaikkapa, miten kirjailija on toiminut, jos joku ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Nyt luku jää kieltämättä painokkaaksi, mutta hitusen yleisluontoiseksi selvitykseksi prosessista, jonka käytännöistä on teoriassa helppo olla samaa mieltä mutta joka todellisuudessa tuskin aina toteutuu niin siististi kuin Seppänen kuvaa.

Mitä uutta?

Kirja kirjoittamisesta on laji, josta parhaimmillaan muodostuu lukijalle – usein toiselle kirjoittajalle – aarreaitta täynnä inspiraatiota, uskoa ja käytännön vinkkejäkin. Alan teoksia on ilmestynyt runsaasti niin suomeksi kuin maailmalla. Seppänen ottaa kuvauksessaan huomioon tekstin nakuttelun ja tiedon jalostamisen lisäksi myös esimerkiksi kirjoittamisensa motiivit.

Ote on leppoisa, mutta asiallinen, ja varsinkin kirjoittamisprosessin kuvauksessa se pysyttelee yleispätevällä tasolla.

Kirjoittamiseen liittyvien henkisten tekijöiden pohdinta on usein tyypillistä ainakin luovaa kirjoittamista käsittelevissä teoksissa. Niitä on julkaistu runsaasti kotimaisiltakin tekijöiltä, ja niiden painotukset vaihtelevat filosofisesta pohdinnasta ja kirjoittajan mielenliikkeiden kuvailusta konkreettiseen tekstin tuottamiseen – esimerkiksi Claes Anderssonin Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus (2002), Torsti Lehtisen Sanojen avaruus (2000) ja Anu Silfverbergin Sata sivua: tekstintekijän harjoituskirja (2010). Alansa kotimainen klassikko ja Seppäsenkin mainitsema Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? ei siis ole ainoa laatuaan.

Nimenomaan tietokirjojen kirjoittamista käsitellään mm. Virve Mertasen Tietokirjoittajan käsikirjassa (2007) ja Raimo Jussilan, Eero Ojasen ja Taija Tuomisen teoksessa Tieto kirjaksi (2006). Vuonna 2008 ilmestyi Pirjo Hiidenmaan ja Katri Maasalon toimittama He kirjoittavat öisin – mutta miksi?, jossa tietokirjailijat kertovat tiestään tietokirjailijoiksi. Mitä uutta Seppäsen teos antaa lukijalle, joka kenties on jo tutustunut kirjoittamista käsitteleviin kirjoihin?

Tiedon keruun paikkoina ja lähdemateriaalin sijoina Seppänen kuvaa arvostavaan sävyyn omien tutkimustensa kannalta tärkeitä paikkoja kuten Slavica-kirjastoa ja Hovilan UKK-arkistoa. Mukavia anekdootteja lukuun ottamatta niiden tuntemuksesta ei ehkä ole varsinaista hyötyä muille kuin saman alan tutkijoille. Keskustelukumppanit tuovat toki tekstiin ääniä ja vaihtelua, joskaan eivät välttämättä varsinaisesti debattia, ja varsinkin keskustelu Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Pietiäisen kanssa luotaa tietokirjallisuuden asemaa lopussa kiinnostavasti. Kaiken kaikkiaan Seppäsen ote on leppoisa, mutta asiallinen, ja varsinkin kirjoittamisprosessin kuvauksessa se pysyttelee yleispätevällä tasolla. Kenties hitusen omakohtaisen erittelevämpi käsittely olisi antanut tekstille ulottuvuuksia ja jättänyt vahvemman jäljen.

Raavi niskaa on ensisijaisesti Seppäsen kuvaus omasta työstään – onhan kirja lähtökohtaisestikin omaelämäkerrallinen. Se on oman alansa kiistattoman asiantuntijan ja sujuvan kirjoittajan teos, joka ei ehkä tarjoa alan kirjallisuuteen perehtyneelle lukijalle kovasti uusia näkökulmia, mutta antaa selkeästi jäsennellyn kuvan Seppäsen ajatuksista kirjoittajana ja kuvaa varmasti monelle tuttuja työskentelyn vaiheita.

 

Jaa artikkeli: