Pantagruelin kolmas kirja

François Rabelais’n romaanisarjan kolmas osa on nimeltään ytimekkäästi Kolmas kirja (Le tiers livre), pidemmin Pantagruelin kolmas kirja (Le tiers livre faicts et dicts héroïques du bon Pantagruel, ja se ilmestyi ensi kerran vuonna 1546. Hänen kaksi aikaisempaa romaaniaan olivat Pantagruel (1532) ja Gargantua (1534), ja kuten voidaan huomata, Kolmas kirja ilmestyi kaksitoista vuotta edellistä osaa myöhemmin. Syynä oli lähinnä julkaisukielto.

Rabelais’n aiemmatkin teokset olivat pannassa, koska niissä pilkataan liian avoimesti arvovaltaisia henkilöitä (siis ei kansanomaisen kielenkäytön takia). Suhteidensa avulla hänelle myönnettiin vuonna 1546 julkaisulupa kuudeksi vuodeksi. Suomeksi on ilmestynyt kaksi ensimmäistä romaania (Gargantua tosin osin lyhennettynä ja siistittynä). Kolmannen kirjan käännös on hyvää työtä: pitkät virkkeet ovat sujuvaa luettavaa. Kuisma Korhosen esipuhe herättää toivon siitä, että muihinkin kirjoihin saataisiin yhtä hyviä esipuheita.

Rabelais’n aiemmat romaanit Gargantua ja Pantagruel kertovat isän ja pojan valtaannoususta kuninkaaksi, kun taas Kolmannen kirjan keskeinen hahmo on Panurge, älykäs ja oppinut mutta moraaliltaan löyhä monialaveijari, johon Pantagruel tutustuu Pantagruel-romaanin 9. luvussa – juuri kun hänen isänsä Gargantua (8. luvussa) on kehottanut häntä välttämään esikuvaksi kelpaamattomia (Panurgen kaltaisia) henkilöitä. Hän ilmestyy paikalle kuin paholainen Jobin kirjassa. Hän on polyglotti joka ei lisää ymmärrystä vaan hämmennystä, kiero kuin itse piru.

Pantagruelin 16. luvussa kerrotaan, että Panurge on ”keskimittainen, ei liian suuri, ei liian pieni, ja hänellä oli vähän kotkannokkamainen nenä, se muistutti partaveitsen vartta; ja niihin aikoihin hän oli kolmekymmentäviisivuotias tai niillä main, täyttä kultaa kuin lyijytikari” ja hän kärsi alituiseen rahapulasta – hänellä on kuusikymmentäkolme tapaa saada tarvitsemansa, niistä kunniallisin ja tavallisin oli näpistely; hän on varsinainen varas, pahantekijä, petturi, juoppo ja tyhjäntoimittaja jos kukaan Pariisissa, mutta muuten paras nuorukainen koko maailmassa.

Kolmannen kirjan alussa Panurge on selvästi vielä entisensä: kun Pantagruel tekee hänestä lääninherran, hän järjestää kansalleen sellaiset kemut, että kahdessa viikossa on tuhlattu hallintoalueen kaikki varat kolmelta seuraavalta vuodelta. Mutta Panurge on taitava puhuja, todellinen supersaivartelija, joka osaa puhumalla muuttaa mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi, eikä ihme, sillä hän on koulutukseltaan juristi, hyvin perehtynyt retoriikan saloihin ja kaiken lisäksi opiskellut Toledossa diaboliikkaa.

Velan ylistys

Kuningas Pantagruelille Panurge pitää pitkän puheen siitä, miksi tuhlaaminen ja velaksi ottaminen on hyve. Tämä velanottamisen ylistyspuhe on sukua sellaisille koomisille teksteille kuin esimerkiksi Gorgiaan tekemä Helenan ylistys, Lukianoksen kirjoittama Kärpäsen ylistys sekä varsinkin Erasmuksen teos Tyhmyyden ylistys (1509), joka oli yksi aikansa suurimpia bestsellereitä. Panurge todistelee loisteliaasti ja taitavasti, kuinka velka on ei ainoastaan hyvä vaan myös välttämätön maailmassa: ihmisruumiin osat ovat kaikki velkasuhteessa toisilleen, samoin taivaankappaleet ja koko maailmankaikkeus, niin mikro- kuin makrokosmos. Panurge tekee velasta luonnonlain, ja veikkaanpa että vielä nykyään tuon paholaismaisen veijarin puheet voisivat joissain piireissä mennä täydestä.

Seitsemännestä luvusta lähtien Panurgesta tulee näkyviin uusi puoli: nyt tuo suvereeni selviytyjä saa hahmoonsa melankolisia sävyjä. Sympaattisesta paholaismaisesta hahmosta tulee piruparka, surullisen naurettava hahmo. Pantagruelin lopussa Panurge puki kuningas Anarkhoksen hassuihin vaatteisiin. Noustuaan linnanherraksi ja hallittuaan aluettaan yhtä kehnosti hän itse pukeutuu naurettavasti.

Hänet valtaa hämmennys, epävarmuuden tila, sillä hän ei tiedä mennäkö naimisiin vai ei. Toisaalta hän haluaisi naimisiin, toisaalta hän ei kestä ajatusta joutua aisankannattajaksi. Hän haluaisi päästä varmuuteen siitä, että hänen tuleva vaimonsa ei petä häntä. Asian selvittämiseksi valjastetaan kaikki viralliset ja epäviralliset tieteet, toisin sanoen kaikki tunnetut inhimillisen tiedon alat pannaan käytännön testiin. Tätä voidaan pitää teoksen keskeisenä teemana.

Jokainen vastaus, jonka Panurge saa, sisältää sekä myönteisen että kielteisen vastauksen, niin että loppujen lopuksi kaikki inhimillinen tieto osoittautuu kyvyttömäksi antamaan suoria ja varmoja vastauksia. Panurge tulkitsee vastaukset toiveidensa mukaisiksi, Pantagruel ja hän pitävät vakuuttavampana vastakkaista tulkintaa. Luvussa 47 päätetään sitten lähteä pitkälle merimatkalle kysymään neuvoa Jumalaisen Pullon oraakkelilta. Sieltä uskotaan lopullisen vastauksen löytyvän.

Teos päättyy pitkään pantagruelion-nimisen kasvin ylistykseen, joka on eräänlainen vastine teoksen alussa olevalle kuningas Pantagruelin ylistykselle sekä tätä seuraavalle velkojen ylistykselle. Moderni Rabelais-tutkimus on havainnut, että Kolmannessa kirjassa on hahmotettavissa antiikin teoksille tyypillinen keskeiskompositio: teos rakentuu Herr Trippa -episodin (luku 25) ympärille siten, että tämä on keskellä Raminagrobis-episodia (luvut 21-29). Tätä ennen ovat ”epäviralliset” tieteet, kuten arpa, unet, Sibylla ja kuuromykkä (luvut 10-21); varsinaiset tieteet taas ovat Raminagrobis-episodin jälkeen, kun järjestetään symposion ja neuvoa kysytään teologian, lääketieteen, filosofian sekä juridiikan edustajilta (luvut 30-44).

Varsinaisia tieteitä käsittelevä jakso huipentuu filosofin aporistiseen saivarteluun ja tuomarin saivartelevaan höpsismiin. Ei siis ihme, että Panurge käy vielä hullun narri Triboulet’n luona. Konsultoiva narri Triboulet (luvut 45-6) on konsultoivan kuningas Pantagruelin vastine (luku 9) – sillä, kuten Pantagruel toteaa, kuninkaan ja narrin syntymän aikaan taivaankappaleet ovat samassa asennossa (s 186). Sala-avioliittoa käsittelevä luku 48 taas on avioliittoa käsittelevän luvun 6 vastinpari.

Kuta hullumpi, sitä viisaampi

Teosta voi verrata Aapelin teokseen Siunattu hulluus. Panurge ja Pantagruel ovat etsimässä viisasta miestä, mutta he törmäävät sitä hullumpiin mitä viisaampia ovat heidän toimensa. Huipennus on Tuomari Bridoye, joka on hulluista pahin: hän toimii täysin sattumanvaraisesti, epäjohdonmukaisesti, epäoikeudenmukaisesti, moraalittomasti ja vieläpä ylimielisesti, ja silti lopputulos on oikea. Hän on kuin käänteinen kuningas Oidipus, joka toimii oikeudenmukaisesti, järkevästi ja viisaasti, mutta lopputulos on katastrofi. Sattuma oli edellisen puolella, jälkimmäistä vastaan. ”Koko maailma on hullu”, sanoo Panurge (s 218).

Edeltäjiään syvällisempi ja vaikeammin tulkittava

Kolmannen kirjan aihe on aikaisempiin teoksiin nähden sekä syvällisempi että monitasoisempi, ja teoksen komiikkakin on syvällisempää ja monitasoisempaa. Tässäkin romaanissa on mässäilyyn, ulostamiseen ja sukupuolisiin toimintoihin liittyvää komiikkaa, mutta näiden rinnalla teoksesta voi löytää aiempaa enemmän myös henkevänä pidettyä kirjallis-filosofista naurua.

Kolmas kirja on myös edellisiä vaikeammin tulkittava ja se on ihmeellisen hyvin onnistunut pakenemaan kaikkia tulkintoja. Esimerkiksi Panurgen pitkää puhetta velan ylistykseksi on tulkittu kapitalismin ylistykseksi (kuten Kuisma Korhonen esipuheessa mainitsee), mutta teos pakenee myös tätä tulkintaa, sillä Panurge ilmoittaa inhoavansa rikastumista (s 40). Pikemminkin on niin, että Panurgen hahmo on yhtä ambivalentti ja monitulkintainen kuin ne vastaukset, joita hän saa varmaa tietoa etsiessään.

Myös Pantagruel voidaan nähdä ristiriitaisena ja moniselitteisenä hahmona. Pantagruel taas on perinteisesti tulkittu terveen järjen edustajaksi, evankeliumin sisäistäneeksi stoalaiseksi viisaaksi, renessanssi-ihanteen mukaiseksi filosofihallitsijaksi, siis hyvin toisenlaiseksi hahmoksi kuin Pantagruelissa, mutta uudempien tulkintojen mukaan tekstiä tarkkaan lukemalla voi panna merkille, että Pantagruelin puheet ovat ristiriidassa hänen tekojensa kanssa (hän esimerkiksi tuomitsee arvan käytön ja käyttää sitä silti) ja että hänen tulkintansa ennustuksista eivät ole sen pätevämpiä kuin Panurgen. Sitä paitsi Pantagruel lähtee Panurgen kanssa matkalle Jumalaisen Pullon oraakkelin luokse ja toimii siis kuin ei olisikaan varma omista varmoiksi esittämistään tulkinnoistaan.

Panurge ja Pantagruel eivät ehkä olekaan toistensa vastakohtia, vaan molemmissa on omat diaboliset piirteensä, jotka täydentävät toisiaan. Ranskalaisissa kansantaruissa Pantagruel oli pieni krapulapiru, joka aiheutti kurkussa janon, kuivuuden ja kuristumisen tunnetta. Rabelais teki hänestä mahtavan jättiläisen ja kaikkia juomareita hallitsevan ruhtinaan, jonka läsnä ollessa ihmiset alkavat tuntea kuivuuden ja kuristumisen tunnetta kurkussa.

Luvussa 51 kerrotaan, kuinka monet roistot ovat päättäneet päivänsä tutustuttuaan pantagruelioniin. Tämä tarkoittaa hirttoköyttä, sillä suuri osa pantagruelion-kasvin kuvausta on peräisin Plinius vanhemman luonnontieteellisen Naturalis historiae -teoksen hamppua käsittelevästä jaksosta. Tällä tavoin teoksen alussa oleva historiallista tekstiä parodioiva jakso saa parikseen teoksen lopussa olevan, luonnontieteellistä asiatekstiä parodioivan jakson.

Komedialliset hahmot nyrjähtelevät moniulotteisiksi

Pintapuolisesti tarkasteltuna henkilöhahmot voivat vaikuttaa sangen yksioikoisilta tyypeiltä, yksiulotteisilta ja pintapuolisiksi jääviltä, vähän niin kuin komedioissa tai vielä valistuksen ajan kirjallisuudessa (Diderot, Voltaire), mutta tarkemmin luettaessa voi huomata, että pinta säröilee, ajattelussa on erikoista monimielisyyttä ja käyttäytymisessä on omanlaista odottamattomuutta. Kuin yllättäviä roolinvaihtoja tai omituisia niksahduksia. Teoksen hahmoja ei todellakaan kuvata realististen romaanien tapaan, mutta tuo ristiriitainen ja odottamaton käyttäytyminen antavat hahmoille vaikutelman moniulotteisuudesta.

Kolmannen kirjan dialogi ja monologimaiset puheet tuovat väistämättä mieleen ajatuksen, että hahmot ovat kuin Mestari Patelin -tyyppisen komedian henkilöitä. Monissa jaksoissa henkilöt ovat kuin näyttämöllä. Rabelais’lla tiettävästi oli teatteriharrastuksia, mutta emme tiedä, onko hän kirjoittanut näytelmiäkin. On täysin mahdollista, että jotkut Kolmannen kirjan jaksoista olisivat olleet alun perin kirjoitettu komedioiksi.

Toisaalta tekstien yhtenä esikuvana ovat Platonin dialogit ja varsinkin menippolainen satiiri, jonka merkittävä edustaja on Rabelais’n ihailema satiirikko Lukianos, kreikaksi kirjoittanut 100-luvulla elänyt kirjailija, jota Rabelais jäljitteli niin että aikalaiset saattoivat kutsua häntä Ranskan Lukianokseksi. Ja kolmannen kirjan teema, lopullisen vastauksen epävarmuus, on keskeinen myös Lukianoksella.

Kolmannen kirjan johdanto on erityisen monimielinen. Sen Diogenes-tarina on peräisin Lukianoksen kirjoituksesta Miten historiaa on kirjoitettava, ja Rabelais tuttuun tapaansa tuo tarinaan omat runsaat höysteensä niin, että tarinasta tulee huomattavan monitulkintainen. Tarinassa korinttilaiset valmistautuvat puolustamaan kaupunkia hyökkäävältä sotajoukolta rakentamalla ahkerasti varustuksia, ja filosofi Diogenes päättää osallistua yleiseen puuhakkuuteen vierittämällä tynnyriään ylös alas kuin Sisyfos. Haluaako Diogenes osoittaa korinttilaisille heidän puuhiensa turhuuden? Useiden tulkitsijoiden mukaan johdantoa on paras tulkita analogisesti samaan tapaan kuin Lukianos rinnastaa itsensä Diogeneehen: Rabelais on Diogenes ja Kolmas kirja on hänen verbaalinen tynnyrinsä, josta jutut ammennetaan.

Johdantoa on tulkittu muun muassa uskonnollisesti, poliittisesti ja filosofisesti: että tarina liittyisi kirkollisiin kiistoihin tai että tarinan Korintti olisi puolustautumaan varustautuva Pariisi tai että lopullisen varmuuden etsiminen on yhtä tynnyrin vieritystä. Mutta sekin on myös mahdollista, että Rabelais oli oppi-isänsä Erasmuksen lailla sodanvastainen, suhtautui samaan aikaan myönteisesti evankelisiin humanisteihin ja oli lisäksi kallellaan platonismista kumpuavaan filosofiseen skeptisismiin. Mikään ei estä ajattelemasta, että Danten Jumalaisen näytelmän tavoin teoksessa olisi monta tasoa (kuten poliittinen, uskonnollinen ja filosofinen) ja että kaikki tulkinnat olisivat yhtä lailla tosia.