Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus

Grimmin sanat tuo perusidealtaan mieleen Günter Grassin millenniumjuhlinnan aattona ilmestyneen proosateoksen Minun vuosisatani (1999),  tulkinnan kuluneen vuosisadan historiallisesta riennosta. Se etenee vuosi vuodelta pitkin 1900-lukua ja on kuin muistin kätköistä kaiveltuja päiväkirjanotteita ja pieniä historiallisia kuvaelmia.

Grimmin sanat muuntavat elämäkertaromaaniksi Jacob (1785–1863) ja Wilhelm (1786–1859) Grimmin uraauurtavan suurtyön, ensimmäisen laajaan sanastonkeräykseen perustuneen saksalaisen sanakirjan valmistelun ja toimittamisen. Teos etenee kirjaimesta kirjaimeen, tosin yllätyksellisiä hyppyjä tehden ja upoten laajoihin ekskursioihin niin 1800-luvun, 1900-luvun kuin alkavan 2000-luvunkin Saksan ja muun maailman ilmiöihin. Grass on selvästi viehättynyt veljesten suuresta haaveesta ja sinnikkyydestä sen toteuttamiseksi. Hän tuntee heihin sielunveljeyttä.

”Kaksi romantikkoa matkalla biedermeieriin: he sanastivat sananiekkoina, laskivat tavuja, kyselivät kielen alkujuurien perään, maistelivat äänenmuutoksia, paljastivat kaksoismerkityksiä, herättivät henkiin uinuvia sanoja, huiskivat pölyä kunniakkaista kielimonumenteista, ja sitten myöhemmin tutkivat ja tonkivat joka ainoaa kirjainta, eritoten sananalkuisia vokaaleja.”

Lukijan mieleen tulee runsaasti rivienvälisiä rinnastuksia Grimmin veljesten ja Grassin kirjailijakokemusten välille. Minä-muodossa Grass kertoo suoraan omista, tarkoin perustein tekemistään kustantajavalinnoista. Yhtä optimistinen tilanne ei ole enää Saksassa eikä muuallakaan Euroopassa. ”Todellinen tähtihetki kustannustoiminnan historiassa. Ja mikä kustantajakaksikko, veljesten veroinen. Olisivatko he voineet aavistaa, että alulle pantiin jotakin, minkä loppu tuskin edes häämötti?”

Grass sirottelee sananselitysten lomaan helmiä: ironisen kriittisiä huomioita niin politiikasta kuin kulttuurielämästäkin.

Kirjailijoita ja muuta kulttuuriväkeä motivoi parhaimmillaan aina suuri haave, koskipa se vaikka uraauurtavaa sanakirjaa, vaikka ”isänmaan tila oli pysyvästi surkea ja yhteisestä isänmaasta voitiin esittää vain epämääräisiä haaveita”. Sellainen tilanne vallitsi Saksan pikkuvaltioiden aikaan 1800-luvun alkupuolella ja kahden saksalaisen valtion aikaan toisen maailmansodan jälkeen.

On historian ironiaa, että Grimmin veljesten käynnistämää sanakirjahanketta jatkettiin lähes ainoana onnistuneena Saksan liittotasavallan ja Saksan demokraattisen tasavallan kulttuuriyhteistyön muotona. Sanakirjajätti ilmestyi sitten täydessä laajuudessaan 1961 itä- ja länsikustantajan nimissä.

Grass sirottelee sananselitysten lomaan helmiä: ironisen kriittisiä huomioita niin politiikasta kuin kulttuurielämästäkin. Maailmanpoliittisen tilanteen jähmettämä itä-länsi-vastakkainasettelu ei ollut ruohonjuuritasolla hedelmällinen lähtökohta.

”Myös minulle, seitsentoistavuotiaalle pojalle, jonka sota ja sokea usko olivat tyhmistäneet, piti demokratian säännöt päntätä päähän kovimman kautta. Niin kuin kaikille, joille demokraattinen yhteiskunta määrättiin käskykirjeellä, ylhäältäpäin. Sen tekivät ankarin ottein voittoisat länsivallat, jotka katsoivat olevansa demokratian suhteen kaikkien epäilysten ulkopuolella. Idän voittajat puolestaan pitivät huolen, että heille langenneeseen Saksan osaan syntynyt valtio, nimeltään lupaavasti Saksan demokraattinen tasavalta, kehittyi jähmeäksi diktatuuriksi.”

Grass selostaa monia kärhämiä, joissa ei riittänyt, että valitsi puolensa. Grass toimi pitkään Liittotasavallan sosiaalidemokraattien kampanjoissa ja mm. Willy Brandtin idänpolitiikan tukijana. Grassin mukaan kuitenkin monissa piireissä suosittiin mieluummin asian kuin asian vastustamista. Sovittelevuutta tai eri näkökohtien tasapuolista pohdiskelua ei suvaittu: ”Puolesta ja vastaan: siinä on demokratian ailahtelevan olemassaolon perusta. Siksi demokratiaa ei ole ilman erimielisyyttä.”

Myös taide- ja kulttuurikeskustelu venyi ja vanui länsisaksalaisessa ilmapiirissä itsetehosteiseksi viisasteluksi: ”Tyhjää sanahelinää, jota Grimmin veljekset eivät taatusti olisi kelpuuttaneet, mutta joka yleistyi kahdeksankymmenluvulla ja lepattelee uudelleen trimmattuna yhä edelleen keskuudessamme, esimerkiksi kun televisiofilosofin suusta pulpahtelee karamelliväreissä koreilevia saippuakuplia, jotka hohtavat kunnes särkyvät: ruudun täydeltä latteaa, kulunutta jaarittelua, josta lehtien kulttuuriosastotkin jaksavat innostua.”

Vaikea muttei mahdoton suomennostyö

Grimmin sanojen lukija hämmentyy varmaan monin kohdin tekstin hypätessä vuosisadasta toiseen ja tehdessä ajatuksellisia (ja myös hedelmällisiä oivalluksia synnyttäviä) rinnastuksia eri aikakausien tapahtumien ja henkilöiden välille.

Moneen kysymykseen saa selvityksen kirjan kääntäneen Oili Suomisen kirjoittamista jälkisanoista ”Sanoista, saduista ja suomennoksesta”. Grimmin sanat on Suomisen 15. Grass-käännös. Grass oli harvoja kirjailijoita, joka järjesti kustantajansa tuella erityisseminaariin kulloisenkin uutuusteoksen kääntäjille.

Suominen kertoo jälkisanoissa, että vuoden 2009 seminaarissa Grass kertoi kirjoittavansa teosta, joka on mahdoton kääntää. Saman näkemyksen esittivät monet kriitikot kirjan ilmestyttyä. Vuoden 2011 seminaarissa Grass lupasi kääntäjille vapaat kädet muutosten, poistojen ja lisäysten suhteen. Suominen selostaa alkutekstin piirteitä ja lähes neljän vuoden työn kuluessa tekemiään ratkaisuja.

Grass kertoi kirjoittavansa teosta, joka on mahdoton kääntää. Saman näkemyksen esittivät monet kriitikot kirjan ilmestyttyä.

Näin perusteltuna ratkaisut ovat minusta ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä. Suomennoksen kokonaisuutta lukiessa ei tule mieleen, että kyse olisi lyhennelmästä tai tietoisesta versioinnista. Saksan eri murteita ja historiallisia kielimuotoja sekä eri kirjoitusasuja on mukana kursivoiduissa sitaateissa kääntäjän valitsemina esimerkkeinä, ”näytteinä”. Alkutekstin tiukkaa alkukirjainleikittelyä eri luvuissa Suominen on korvannut pehmentävästi suomenkielen mukaisella alkusoinnuttelulla, varsinkin tekstiä rytmittävissä, Grassin aiemmillekin teoksille tyypillisissä runonpätkissä. Kirjan lopussa on lisäksi lukijan avuksi sanasto Grassin tekstiin sopivine suomennosehdotuksineen.

Saksalaisen julkisuuden perusteella Grassista on vallinnut käsitys jyrkkien mielipiteiden lausujana, mutta teostensa kääntäjiin hän on suhtautunut aina suopeasti. ”Grass ei halua, että käännökset olisivat orjallisen sananmukaisia (eikä se olisi mahdollistakaan), vaan kannustaa säilyttämään tekstin moni-ilmeisyyden ja kielellisen ilon myös käännöksissä. Hän kehottaa kääntäjiään käyttämään luovaa mielikuvitustaan.” Näin Suominen kuvaili siihen mennessä järjestettyjen seminaarien tunnelmaa Kirjakatsauksessa 1/2000.

Grimmin sanojen riveiltä poimii helposti viisaita pohdintoja ja napakoita lausahduksia, jotka sopisivat Grassin testamentiksi jälkipolville. Tärkein niistä on kuitenkin teoksen aiheen mukaisesti muistutus tietoisesta suhteestamme sanoihin, siihen tuotetaanko niillä pötyä vai onko niillä merkitystä: ”On pöyhkeileviä, mahtailevia, muka-merkittäviä sanoja. On sanoja jotka vaativat kielivoimistelua, jotkut taas tuovat oivalluksen tai verhoavat, kieltävät, peittävät tai paljastavat. Sanatulvan alla voi joskus olla pikkuriikkinen totuus.”

Grassin merkitys alkaa kirkastua

Huhtikuussa 2015 kuollut, vuoden 1999 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaja Günter Grass oli koko julkisen uransa ajan kiitetty ja kiistelty hahmo, jonka merkitys kaunokirjailijana – muun monipuolisen taiteellisen ja kirjallisen toiminnan ohella – alkaa vähitellen kirkastua päivänpoliittisten debattien unohtuessa.

Günter Grass oli koko julkisen uransa ajan kiitetty ja kiistelty hahmo, jonka merkitys kaunokirjailijana alkaa vähitellen kirkastua.

Hänen laajasta fiktiotuotannostaan, jonka usein barokkimaisissa tekstikudelmissa on mukana aimo annos faktaa ja kirjoittamishetken ajankohtaiskeskustelua, klassikkoasemaan nousee varmaan ns. Danzig-trilogia. Itsenäiset, tyyliltään ja rakenteeltaan toisistaan poikkeavat proosateokset Peltirumpu (alkuteos 1959), Kissa ja hiiri (1961) ja Koiranvuosia (1963) käsittelevät paikoin realistisesti kuvattuna, paikoin surrealistisesti etäännytettynä vuonna 1927 Danzigissa (nykyisessä Puolan Gdanskissa) syntyneen Grassin kasvuympäristöä ja sen monikulttuurista taustaa.

Omina suosikkeinani ovat säilyneet Kirjailijakokous (alkuteos 1979), joka sijoittuu näennäisesti barokkiaikaan mutta kuvaa samalla myös Grassin oman ajan kirjailijapiirejä, Kampela (samoin 1979), leppoisaan sadunkerronnan tyyliin ekologista Itämeri-huolestumista välittävä suurromaani, sekä Rottarouva (alkuteos 1986).  Rottarouvan tulevaisuusvisiossa huolestuminen on jo kosmologista luokkaa. Maapalloa kohdanneen ekokatastrofin rinnalle tarkkailtavaksi on noussut samanaikainen kielen ja kulttuurin rappeutuminen.

Grimmin sanat (alkuteos 2010) on alaotsikkonsa mukaisesti rakkaudentunnustus  Jacob ja Wilhelm Grimmin intohimoiselle paneutumiselle saksankielen vaalimiseen ja sadunkerronnan perinteen elvyttämiseen. Molemmat luovuuden osa-alueet ovat olleet tärkeitä Grassillekin. Grimmin veljeksille hän raivasi tilaa enemmän tai vähemmän näkyvinä sivuhahmoina ja sivukertojina jo Kampelassa ja Rottarouvassa.

Grimmin sanat asettuu luontevasti ns. omaelämäkertatrilogian päätösosaksi. Sipulia kuoriessa (alkuteos 2006) keskittyy nuoruus- ja opiskeluvuosiin sekä kirjailijanuran alkuun. Grass paljastaa siinä, että hänen suurten romaaniensa alkuidut olivat tiukasti omassa henkilöhistoriassa. Mutta teoksiaan hän ei selitä puhki. Taikalaatikko (alkuteos 2008) on sävyltään objektiivisempaa tarinointia. Siinä valokuvausta harrastanut perheystävä sekä lasten ja lastenlapsien sukupolvet on valjastettu todistamaan kirjailijan vaiheista.