On näköä ja kokoa: pitkälti toistatuhatta sivua suomennetun kauno- ja tietokirjallisuuden historiaa. Alue ulottuu Raamatusta Jerry Cottoniin, ja massiivista teosta on työstetty vuosia asiantuntijavoimin. Kaksiosaisessa kirjassa on paljon vaikeasti saatavissa ollutta tai kerrassaan uutta tietoa. Siinä on myös päällekkäisyyksiä ja toistoja – ja luonnollisesti virheitä ja puutteita.

Parhaimmillaan Suomennoskirjallisuuden historia toimii hakuteoksena, ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Kannesta kanteen kirjat lukevan henkilön täytyy olla teoksen arvostelija tai hullu.

Suomalaisen käännöskirjallisuuden suuri linja on kansallisen herätyksen ajoista lähtien suhteellisen helppo hahmottaa. Yhtäältä on sivistysprojekti, kirjallisuuden ja kansallisen kulttuurin veräjänvartijoiden organisoima ja rahoittama hanke, jonka kirkkaimpia hetkiä ovat Cajanderin Shakespeare, Leinon Dante, Mannisen Homeros ja ehkä Saarikosken Joyce. Kun näihin kääntäjänimiin lisätään J. A. Hollo ja Tuomas Anhava, jotka niin ikään kuuluvat silmämääräisesti arvioiden Suomennoskirjallisuuden historian eniten viitattuihin nimiin, on käännöskirjallisuutemme kunniataulu valmis.

Toisaalta ovat sitten ne kirjat, joita ihmiset ovat ostaneet ja lukeneet, ja joiden kääntäjät ovat olleet silmiinpistävän usein vähemmän tunnettuja naisia. Tämän kirjallisuuden varhainen anglosaksisuus on hieman yllättävä tieto.

Suuren linjan tekevät mielenkiintoiseksi katkokset, poikkeukset ja suoranaiset kummallisuudet. Suomennoskirjallisuuden historia on myös kehityksen vastustamisen historiaa, jonka seurauksena painotukset ovat olleet vahvasti germaanisia. Kuvaavaa on, että tässäkin teoksessa sekä ranskalaisesta että italialaisesta kirjallisuudesta kertoo – hyvin – sama asiantuntija, Elina Suomela-Härmä.

Suometar kirjoitti 1800-luvun puolivälissä kylmän rauhallisesti, että ”ranskalainen romaanikirjallisuus riettaine kuvauksineen ei sovi meille”. Yksi mielenkiintoisista tiedoista on se, että ranskalaista realismia esiteltiin meillä ensimmäistä kertaa maakuntalehdissä 1870–80 -luvuilla, eli Jyväskylä ja Kuopio olivat tässäkin kehityksen kärjessä.

Pahimmiksi jääriksi paljastuvat tietenkin V. A. Koskenniemi ja Eino Railo, jotka nyt näyttäytyvät Suomennoskirjallisuuden historian valossa tragikoomisinakin hahmoina. Kehitys meni niin toisella tavalla kuin he olisivat halunneet, ja kaunokirjallisuuden modernien ilmiöiden tuomitseminen epäkansallisina tuntuu nykyään lähes käsittämättömältä.

Samassa yhteydessä voi kysyä mitä vahinkoa on saatu aikaan, kun on käännetty – tämä on kärjistys – väärää profeettaa (Spengler) tai oikelta profeetalta väärä kirja (Weber ja Protestanttinen etiikka).

Puutteita ja epätarkkuuksia

Monen alan asiantuntijan kirjoittama kirja pitäisi arvostellakin monen asiantuntijan voimin. Jos katson niitä kirjallisuudenlajeja, joita tunnen, löydän pääasiassa luotettavia ja kiinnostavia tietoja mutta myös epätarkkuuksia. Moniko on tiennyt, että sekä Adam Smithin että David Ricardon tuotantoa on käännetty 1930-luvulla?

Se väite, että Kansojen varallisuus olisi suomennettu kokonaan, ei pidä paikkaansa, ja väite siitä, että Smithiä ja Ricardoa olisi nykyään mahdoton löytää, on liioittelua, koska ainakin Helsingin kaupunginkirjastosta teokset ovat helposti saatavissa. Sitä ei mainita, että Smithiä on viime vuosina suomennettu lisää (Matti Norrin käännös Moraalituntojen teoriasta).

Dekkarikirjallisuudesta saadaan luotettavaa tietoa, mutta vähän pahaa tekee, kun Chandler ja Spillane mainitaan samassa hengenvedossa. Tärkeä ja pitkäikäinen Sapo-sarja jää tässä yhteydessä vähälle huomiolle, vaikka siinä on ilmestynyt juuri Chandlerinkin koko tuotanto hyvin ja osittain kahteen kertaan suomennettuna. Tapani Baggen artikkeli Jerry Cottonista on mainio – suomennokset olivat niin hyviä, että niitä alettiin kääntää takaisin saksaksi.

Aikuisten sarjakuvan viivästyminen Suomessa kuvataan, mutta Sempén pilakuvien sanominen kepeiksi antaa vähän oudon kuvan. Juhani Tolvasen esittelemä Aku Ankan suomentajien luettelo tulee tarpeeseen.

Britteinsaarten lyriikka on hajallaan pitkin kaksiosaista teosta ja osin kokonaan kadoksissa. Ranskalaisessa kirjallisuudessa jää mainitsematta tärkeä ja sekä 1960-luvulla että viime vuosina käännetty Jorge Semprún. Yhdysvaltalaisesta lyriikasta puhuttaessa Jukka Kemppisen Wallace Stevens -valikoima Tämän ilmaston runot on jätetty huomiotta.

Kanadalaisesta kirjallisuudesta puuttuu monelle maan kuuluisin kirjailija Leonard Cohen. Iskelmälyriikan käännökset kuuluvat Suomennoskirjallisuuden historiaan, mutta jostain syystä rocklyriikka ei. Ranskalaisesta runoudesta puhuttaessa valitetaan toisaalla teoksessa sitä, että Kaijärven käännöksiä lukuun ottamatta ei 1800-luvun lyriikkaa ole saatavilla ja toisaalla analysoidaan Rimbaud-suomennosta vuodelta 2002.

Niistä aloista, joita en tunne, kuten tieteiskirjallisuudesta ja nuortenkirjallisuudesta, kirjoitetaan valaisevasti ja niin, että tekee mieli ryhtyä lukemaan mainittuja teoksia. Tämä on kai paras reaktio, jonka kirjallisuushistoriallinen artikkeli voi saada aikaan. Erityisesti Vesa Sisätön kirjoitus scifistä toimii johdatuksena koko genren yleiseenkin historiaan.

Tärkeä Bernin sopimus

Erkki Seväsen analyyttinen artikkeli maailmansotien välisen Suomen erikoisista kirjallisuusoloista oikoo sitä käsitystä, että laskusuhdanteeseen olisi jouduttu heti itsenäistymisen jälkeen. Vasta kolmekymmenluku näytti, minkälainen kulttuurinen katastrofi saadaan aikaan, kun sekä juridiset, taloudelliset, poliittiset että ideologiset tekijät sattuvat yhteen.

Vähän tunnettu juridinen puoli asiassa on Suomen liittyminen tekijänoikeudelliseen Bernin sopimukseen 1928. Eri yhteyksissä tulee todistettua vuoden 1946 käänteentekevyys: sekä amerikkalainen että neuvostoliittolainen uusi kirjallisuus pääsivät maahan, ja sitten uusi runous ja kritiikki, ja kohta Kiina, Japani ja Latinalainen Amerikka…

Vaikka esiin nousee liikkeelle lähdön viivästyminen ja pysähtyneisyyden kaudet, on huomattava myös suomalaisen kirjallisen kulttuurin nopeus. Kunhan kirjakielestä päästään sopuun, aletaan heti kohta kääntää ja kirjoittaa maailmanluokan tekstiä.

Suomennoskirjallisuuden historian ohessa kulkee sosiaalihistoriallinen kuvaus kääntäjän vaikeasta ammatista. Se näyttäytyy pienipalkkaisena, helposti unohduksiin jäävänä ja haukuttuna alana, jonka ammattilaiset toimivat kustantajien, kriitikoiden ja lukijoiden puristuksessa. Ja sitten on tietenkin juhlittuja kirjailija-kääntäjiä, mutta helppoa ei ole ollut heilläkään. Joel Lehtonen turhautui Decameronensa kohtelusta niin, että varasi jouluksi 1912 viiniä 25 litraa.

Suomennoskirjallisuuden historian lukija turhautuu siitä, mistä kaikesta me suomalaiset olemme jääneet paitsi. Tietokirjallisuuden pahimmiksi puutteiksi paljastuvat 1900-luvun suuret protestanttiteologit (maailman luterilaisimmassa maassa!), kielitiede ja moderni taloustiede. Ranskalaisesta lyriikasta olemme pudonneet aikoja sitten, samoin näytelmäkirjallisuudesta kauttaaltaan.

Yhtäältä voi iloita siitä, miten paljon on käännetty sellaista mistä ei ollut tietoinen. Toisaalta voi kummastella sitä mitä on käännetty. Trivial pursuit – kysymys: kuka on kaikkien aikojen eniten suomennettu kirjailija? Vastaus: V. I. Lenin.

Jaa artikkeli: