Ihmisen teot

Etelä-Korea mielletään Koreoista inhimillisemmäksi ja vieraanvaraisemmaksi, ja siellä vietettiin juuri talviolympialaiset; ovet avattiin Pohjois-Koreallekin, ja mahdollisesti maiden välille on kehittymässä rakentavaa dialogia.

Kirjallisuuden suhteen molemmat Koreat lienevät länsimaiselle lukijalle melko tuntemattomia. Luin äskettäin salanimellä Bandi julkaistun seitsemän kertomuksen kokoelman Syytös (S&S, 2017), joka salakuljetettiin käsikirjoituksena Pohjois-Koreasta eteläisen naapurin puolelle ja sen toimittaminen kirjaksi kävi mahdolliseksi.

Romaani on täynnä menetystä, kuolleiden kertomusta ja traumoja.

Eteläkorealaisilta olen lukenut nyt peräti kolme romaania, Kyung-sook Shinin Jään luoksesi, Han Kangin Vegetaristin ja samalta kirjailijalta juuri ilmestyneen Ihmisen teot.

Uusi romaani keskittyy Etelä-Koreassa vuonna 1979 tapahtuneeseen sotilasvallankaappaukseen, joka toi valtaan kenraali Chun Doo-hwanin. Uusi hallinto nostatti maassa mielenosoitusten myrskyn, joka erityisesti Gwangjun kaupungissa kukistettiin poikkeuksellisen raa´asti ja verisesti. Ihmisen teot keskittyy kuvaamaan tapahtumia nimenomaan Gwangjun keskeltä: romaani on täynnä menetystä, kuolleiden kertomustakin, ja traumoja, jotka pitävät kaupungin asukkaita pihdeissään vielä romaanin nykyhetkessä, vuonna 2013. Vertailuna voisi todeta, että Kyung-sook Shinin Jään luoksesi kuvasi samoja mielenosoitusten melskeitä lähinnä jatkuvina ulkonaliikkumiskieltoina ja ihmisten kyynelkaasusta punoittavina silminä.

Kuollut vaeltaa ihmisten mielissä

Han Kangin romaani rakentuu seitsemästä tarinasta, joista osa on monologeja. Ensimmäisessä puhuu poika, joka etsii ystäväänsä Dong-hoa ruumiskasojen seasta; toisessa Dong-ho, joka makaa ruumiina muiden ruumiiden keskellä; kolmannessa kustannustoimittaja, neljännessä vanki, joka sanoo: ”Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden”; viidennessä puhuu tehtaantyttö; kuudennessa kuolleen pojan äiti, ja seitsemännessä vihdoin kirjailija joka pohtii vaikeaa tehtäväänsä ja tapaan kuolleen pojan, Dong-hon veljen, joka sanoo ”Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kirjanne niin, ettei kukaan voi enää häpäistä veljeni muistoa”. Tuntuu kuin tuolla lauseella olisi jo ilmaistu, mitä romaanissa voi ja mitä ei voi sanoa: on siis ihmisiä, joista ei voi sanoa mitään kriittistä.

Millaiseen pahuuteen ihminen pystyykään.

Dong-hon veli kertoo myös, kuinka hän on ollut mukana avaamassa veljensä arkkua ja puhdistanut luurangon hampaat, ettei näky järkyttäisi liikaa vainajan äitiä.

Pähkinän kuoria

Itse asiassa romaanin alku on melko kiinnostava. Siinä kuljetaan niin syvissä ja kalmanhajuisissa sfääreissä, että mieleen tulee vaikka György Ligetin ooppera Le Grand Macabre tai joku Edgar Allan Poen kertomuksista Usherin talon häviöstä. Se pyrkii kuvaamaan sellaista mikä on kuvaamatonta, tavalla joka minulle toi mieleen Ian McEwanin hulvattoman pienoisromaanin Pähkinänkuori, joka puolestaan toi mieleeni, mitä Juhani Peltonen yhdessä romaanissaan – Jumalan kuopuksessako? – sanoi elämästä: sekava tauko syntymän ja kuoleman välissä. Romaanin nimi ja aihe muistuttivat omalla tavallaan Primo Levin Auschwitz-kuvauksesta Tällainenko on ihminen: eli millaiseen pahuuteen ihminen pystyykään.

Romaanin edetessä lukemiseni muuttui työläämmäksi. Ihmettelin itseäni (rajoittuneena ja subjektiivisena länsimaisena lukijana), kääntäjää joka ei tunnu löytävän sellaisia sävyjä ja sanavalintoja jotka minua miellyttäisivät, sekä romaania itseään: en löytänyt kerronnasta intensiteettiä enkä eteenpäin vievää rakennetta. Huumoria ei ole ensinkään. Ihmettelin, miksi ylipäänsä kuvata ruumiskasojen keskeltä yhtä ainutta uhria, jos hänestäkään ei piirry hahmoa lukijan mieleen: hänet vain asetetaan jonkinlaisen kansannousun messiaan asemaan.

Ihmisen teoissa selitellään kovasti ja väännetään itsestäänselvyydetkin rautalangasta, mutta se ei riitä, että lukijalle vakuutellaan, miten voimakkaiden tunteiden vallassa romaanin henkilöt ovat, jos lukijasta itsestään ei tunnu juuri miltään. Eikä kovin paljon anneta eläytymiselle tilaa, jos sävyt hyvän ja kauhean väliltä puuttuvat täysin.

Kirjailija ei problematisoi maailmaansa millään tavoin. On vain kauhea sotilashallinto ja uhreista ja heidän omaisistaan koostuva ongelmaton hyvien ihmisten ryhmä: nämä ihmiset eläisivät nähtävästi paratiisissa ilman kammottavan kenraalin johtamaa sotilashallintoa.

Kerronta ja henkilöiden mielenliikkeiden heijastelut vaikuttavat uskomattoman naiiveilta.

”Chun Doo-hwan murhasi poikani. Revitään se murhanhimoinen teurastaja kappaleiksi”, huutaa Dong-hon äiti omassa yksityisessä mielenosoituksessaan. Kerronta ja henkilöiden mielenliikkeiden heijastelut vaikuttavat uskomattoman naiiveilta. On vain musta ja valkea, sävyt välistä puuttuvat, puhumattakaan väreistä, huumorista, ironiasta. Han Kangin edellinen suomennos, Vegetaristi, oli aivan toisella tapaa puhutteleva, ja siinä pääsi kurkistamaan eteläkorealaisen pään sisään ja mielenmaisemiin.

Joskus oli niin söpöä

Kuolleen pojan äiti muistelee: ”… olit vähällä pitkästyä kuoliaaksi veljiesi ollessa koulussa, sillä meillä kotona oli hiljaista pitkälle iltapäivään.” Minun tekee mieli lainata noita sanoja ja vakuuttaa, että minä todella pitkästyin (melkein) kuoliaaksi romaanin hiljaisuuden äärellä.

Ja äiti sen kuin muistelee:
”Vasen nännini oli ollut omituisen muotoinen niin kauan kuin saatoin muistaa, ja molemmat veljesi olivat suosineet oikeaa, jossa ei ollut mitään outoa. Vasenkin rinta oli tietysti paisunut maidosta, mutta koska veljesi eivät olleet suostuneet imemään sitä, se oli kovettunut aivan erilaiseksi kuin pehmeä naapurinsa. Se oli ruma vuosikausia. Mutta sinun synnyttyäsi kaikki sujui toisin. Otit myös epämuodostuneen nännin suuhusi ja imit sitä ällistyttävän hellävaraisesti. Niinpä molemmista rinnoista tuli yhtä pyöreät.”

Muistin vankilat

Kolmannessa tarinassa kerrotaan kustannustoimittajasta, jota sotilasjuntan mies on lyönyt seitsemän kertaa oikealle poskelle. Mies päättää unohtaa yhden lyönnin vuorokaudessa. Mutta kun kuusi päivää on kulunut, hänen poskensa on jo parantunut, ja kun hänen ei tarvitsi unohtaa seitsemättä lyöntiä aamun valjetessa, hän ei pysty unohtamaan sitä milloinkaan. ”En voinut järjestää hautajaisia kuolemanne jälkeen, ja niin elämäni muuttui hautajaisiksi”, sanotaan toisessa yhteydessä: ihmiselämä kuvataan jonkinlaisena muistin vankilana

Länsimaalaisille ei tarvitse todistella ihmisen pahuutta.

Ehkä Ihmisen teot jää niin kovin etäiseksi sen vuoksi, että meille länsimaalaisille ei tarvitse todistella ihmisen pahuutta. Meillähän on Hitler ja natsi-Saksa, suomalaisilla kansalaissota ja muita asioita, jotka ovat jättäneet syvän ja elävän jäljen jokaisen tuntevan ihmisen sieluun vaikka eivät meitä ole välittömästi koskettaneetkaan.

Sensuurin suuri estetiikka

Minusta romaani, joka sensuroi itseään ja tunnerekistereitään niin voimallisesti kuin Ihmisen teot tekee, on sulkenut pois sen vapauden, jonka pohjalta fiktiota tehdään. Ja tässä suhteessahan Bandin Syytös on paljon reippaammin kirjoitettu; siitä puuttuu hyväntahtoinen lätystely, eikä siinä ole Han Kangin valikoivaa kaksinaismoraalia. Eikä Ihmisen teot ole romaanina lähelläkään esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistusta.

Aivan romaanin lopussa kirjailija vie kynttilän Dong-hon haudalle. En pidä lopetuslauseestakaan:
”Tuijotin vaiti haudalla palavan kynttilän läpikuultavaa liekkiä, joka lepatti kuin linnun siipi.”