Lopussa minun pitäisi kuolla

Sen piti olla vain yhden yön juttu, jotta himo hellittäisi. Mutta minäkertoja rakastuukin päätä pahkaa naimisissa olevaan mieheen ja tämä häneen. Hannele Mikaela Taivassalo luo kielen tunteille ja mielen poukkoilulle omanlaisessaan rakkausromaanissa Lopussa minun pitäisi kuolla.

Kirjan alaotsikko (rajaproosaa) vihjaa, että rajoilla ollaan, monessakin mielessä. Kielletty rakkaus ylittää sallitun rajan, ja pattitilanne ajaa minäkertojan mielen hajoamisen partaalle. Kirjailijan lähes proosarunoksi taipuva kieli välittää tämän kujanjuoksun nautittavasti.  Raija Rintamäen suomennos on niin elävää, että unohdin lukevani käännöstä.

Kielletyt leikit jatkuvat, ja niiden koreografia toistuu: rakastaja ei voi jäädä, hänen on noustava ja jätettävä hotellihuone.

Ja sitten sänky:
äkkiä tässä on vain minun kehoni, alaston ja sileä, sileän lakanakankaan äärettömässä autiomaassa joka levittäytyy ja jatkuu altani pois joka taholle. (s. 8.)

Näin ei voi jatkua. Tämä on banaalia. On tehtävä päätös. Mutta keho on eri mieltä, se tuntee iloa, eikä halua luopua nautinnostaan. ”Keho on mysteeri. Siitä ei oikein koskaan ota selvää, ja silti se on aina läsnä.” (s. 71.)

Taivassalo kuvaa seksuaalista halua ja sen toteutumista paisuttelematta mutta kouriintuntuvan aidosti. Aktien kuvaukset lomittuvat eron tuottaman tuskan kanssa, ja muisto niistä vain lisää kärsimystä:

Ja me naimme lähibaarin sukupuolineutraalissa vessassa. Kuin riivattuina, olemme epätoivoisia. Meidän piti vain jutella, juoda lasi viiniä. Jotenkin vain tiesimme että haluamme. (s. 106.)

Tämänkaltaisessa turbulenssissa minäkertojan elämä ja työ sekoittuvat:

Kun koetan ajatella ainoaa mistä todella välitän, työtäni, ajattelen hänen kieltään suussani, pehmeitä mutta varmoja käsiä, reiden painoa omaani vasten. Ja sitaatin pituutta esitelmässäni. (s. 68.)

Kirjaimet, sanat ja niistä syntyvät lauseet ottavat itsellisen paikan teoksessa. Mustat merkit taivaltavat turvaköytenä sivujen poikki, kun huojuvan rakkauden askeleet lipsuvat. Kirjaimet pysyvät paperilla eivätkä kiemurra pois niin kuin kaikki muu.

Lukija tunnistaa minäkertojan synkät ajatukset, ja tekstin fyysisyys tuntuu hänenkin kehossaan. Tunnen jalkapohjieni lämpenevän: ”…päivinä joina sydäntä kylmää jalkapohjia myöten menen kylpyhuoneeseen jossa on lattialämmitys ja ajattelen kaikkia ystäviäni.” (s. 61.)

Kun kaipaus kasvaa liian suureksi, ja eläminen tuntuu liian vaikealta, ”haluan hävitä pois, näihin riveihin, hengitän välilyöntien ja pisteen tahtiin, se on helpompaa” (s. 92). Lukija eläytyy minäkertojan vaihtuviin mielenmaisemiin. Kliseet eivät naurata, kun tämä elää ne tuskaisesti todeksi. Ero ja eron mahdottomuus. Vain varastettuja, salaisia tapaamisia, rakkaudentunnustuksia, valheita.

Otan haasteen vastaan: Nosta kytkintä! Helpommin sanottu kuin tehty. Sitä paitsi minäkertoja on – totta kai – jo monta kertaa lähtenyt.

Ero minän ja tekstin välillä hälvenee. Minäkertoja tuntee kirjoittamisensa myötä muuttuvansa fiktioksi. Usko minuuteen särkyy, ja hän päätyy paikkaan, jossa lakkaa olemasta itselleen. Onko tämä todellista rakkautta? Lukijakin haastetaan metafiktiiviseen pyöritykseen mukaan: ”Mitä meidän pitäisi tehdä hänelle, tässä tekstissä?”(s. 103.)

Otan haasteen vastaan: Nosta kytkintä! Helpommin sanottu kuin tehty. Sitä paitsi minäkertoja on – totta kai – jo monta kertaa lähtenyt. Ja palannut. Mutta neljäs kerta toden sanoo: eropäätös on tehty, ja se pitää. Itseironia sävyttää kohtaa: ”Nämä tunnit täynnä päättäväisyyttä. Se menee ohi.” (s. 58.)

Taivassalo onnistuu luomaan päähenkilöstään kokonaisen persoonan, jossa mieli ja keho yhdistyvät tunnistettavalla tavalla. Mieli käskee toimimaan järkevästi. Se näkee ihmisen itsensä jopa ironisessa valossa. Kieli voi olla nokkelaa ja ottaa haltuun, mutta ruumis ei niin vain tottelekaan.

Jälleen päädytään rajalle, kun minäkertojan usko myös sanojen voimaan alkaa hiipua. Hän lakkaa olemasta itselleen, kantaa sisällään vain painavaa tyhjyyttä. ”Kuin paperit ilman tekstiä, valkeita pintoja, häikäiseviä, teräväreunaisia” (s. 51).

Auttaisiko tilanteessa ”laastari”? Tai useampi? ”Säntäilin paikasta toiseen, ehkä etten joutuisi pysähtymään ja odottamaan itseäni” (s. 108). Maailma ja elämä alkavat tuntua jälleen mahdollisilta. Minäkertoja ei halua särkyä vaan elää kokonaisena ja löytää jälleen itsensä.

Laastarit helpottavat oloa, mutta sanat pelastavat. ”Ehkä kaikki oli näiden sanojen ansiota. Jotka etenivät raskaasti, rivi riviltä, raahasivat minua mukanaan, eteenpäin.” (s. 115.)

Taivassalo kuvaa elävästi minäkertojan kujanjuoksun särkymisestä pirstaleiden kokoamiseen ja eheytymiseen. Mutta eletystä ja koetusta jää jälki. Muistoja ei voi lakaista pois. Tekstin toisto ja rytmi tykyttävät kohti väistämätöntä:

sen sijaan että kuolisin

minä kirjoitan tämän. (s. 86)

Kuvittelen näkeväni teoksen Lopussa minun pitäisi kuollanäytelmänä, jonka Hannele Mikaela Taivassalo käsikirjoittaa ja ohjaa. Särkyvän rakkauden pyörivissä kulisseissa päähenkilö – minäkertoja – kadottaa ja löytää jälleen itsensä. Loppukohtauksessa valokiila osuu sanoihin, jotka karkaavat valkoisilta sivuilta – estradilta – meidän ajatuksiimme ja tunteisiimme. On aplodien aika.