Mennyt palaa

Mennyt palaa ei ole perinteinen kolmiodraama, vaan siinä tunteiden, ajatusten ja aistimusten tulkki Hannele Mikaela Taivassalo tuottaa muistista ja olemassaolon sirpaleista proosarunolle sukua olevan romaanin. Voiko sirpaleet koota ja palata menneeseen?

Kuin muistot jotka väikähtivät ja katosivat, vain palatakseen saman tien takaisin – kuin muistutuksena siitä ettei mikään oikeastaan ikinä katoa, ei edes se minkä toivoisi häviävän.

Edellisessä romaanissaan Lopussa minun pitäisi kuolla (2020, I slutet borde jag dö, suom. Raija Rintamäki, 2020) Hannele Mikaela Taivassalo sukelsi mahdottoman rakkauden pyörteisiin. Romaanissa intohimo varattuun mieheen ajaa minäkertojan hajoamisen partaalle. Taivassalon uusimmassa romaanissa Mennyt palaa (2022, Det förflutna återvänder, suom. Raija Rintamäki, 2023) entiset rakastavaiset haluavat unohtaa, mutta intohimon poltinjäljet kuumottavat.

Nainen: Ehkä olen luonut muiston siitä mikä on nyt, vähän samaan tapaan kuin pelkään tekeväni miehelle. Joskaan hän ei ole täällä, täällä on vain hiljaisuus. Hiljaisuus ja yksinäisyydentunne väreilevät käsinkosketeltavina niin naisen huoneessa kuin kirjan sivuilla.

Toisaalla, toisessa maassa, maaseutulinnan hylätyissä huoneissa, jotka miehen, valokuvaaja Selimin, pitäisi tallentaa kuviinsa, tämä ajattelee naista: Hän on varmasti poistanut minut puhelimiensa luettelosta. En uskalla katsoa. Illat hän istuu yksinään linnan puutarhassa. Puihin ripustetut koristevalot värähtelevät toisiaan vasten kuin kristallit.

Kolmas näkökulma kuuluu teoksen kertojalle: Hän ajattelee miltä tuntui liikkua naisessa, kuin tämän jokainen värähdys olisi levinnyt häneen. Näistä kolmesta äänestä, miehestä, naisesta ja kertojasta, syntyy muistojen ja ajatusten toisiinsa kietoutuva kavalkadi, vuoropuhelu.

Näytelmästä puuttuu vielä kaksi esiintyjää. Ensimmäinen heistä on naisen sisar, Alisa. Tämä kuului erottamattomana, intiiminä osana hänen lapsuuteensa ja puberteettiinsa. Kunnes Alisakin katosi toiseen maahan, hänen puhelimensa vain piippasi ja lopulta vaikeni. Mitä Alisalle oli tapahtunut?

Ajatteleva ja tunteva ihminen unohdukseen asti

Kertoja ja nainen vetävät tarinaan mukaansa myös lukijan – sinut ja minut. Tämän tempun Taivassalo teki taitavasti jo edellisessä romaanissaan. Nainen: Ehkä ajattelet jotakuta toista, kun minä luulen meidän ajattelevan Selimiä. Vastaan: Olet oikeassa, niin ajattelen.

Taivassalon tekstin parissa viihtyy, ja sitä lukiessa uppoaa omaan mieleensä ja muistoihinsa. Näin hyvässä romaanissa käy: lukijan kokemukset punoutuvat osaksi kertomusta. Kirja herää eloon, piirtää muistin karttaa, joka jokaisella on omana. Taivassalo antaa sanat sille, mitä on olla ajatteleva ja tunteva ihminen.

Teoksen lyhyet luvut välähtelevät kuin muistot menneisyyden kaleidoskoopin peileistä. Näistä sirpaleista kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Kenen muisto on aito, tosi, kun omatkin muistot häilyvät, hämärtyvät ja piirtyvät jälleen esiin uuden muodon saaneina?

Silti: Muistamme niin hyvin kaiken minkä mieluiten unohtaisimme. Miten poissaolon saa pois mielestään! Ja kaipauksen. Tälle paradoksille emme mahda mitään. Selimin hoitokodissa olevalta muistisairaalta äidiltä se onnistuu. Hänen muistinsa on hylännyt logiikan ja karannut tuntemattomille teille.

Mies ja nainen haluaisivat kumpainenkin tahollaan unohtaa punaisena hohtavan yön, sen äänet, valot ja hekuman, kauan sitten toisella mantereella. Kuva tuolta yöltä on kuitenkin jähmettynyt miehen kännykän taustakuvaksi. Nainenkaan ei pääse punaisen hehkun muistosta eroon. Kaipaus tuntuu hänen ihollaan, ja mennyt palaa yhä uudelleen.

Seuraa toinen yö pienessä talossa meren rannalla. Samppanja on jähmettynyt vihreässä lasissaan tulossa olevaa katastrofia ounastellen. Kaikkitietävä kertoja varoittaa: Älkää sanoko mitään Alisasta nyt, kuplien ympärillä on haurasta. Se ei auta. Vihreä lasi pirstoutuu kivilattialle, sirpaleet viiltävät paljaita jalkoja. Pariskunnan välille aukeaa kuilu.

Klassinen sessio, ”meidän täytyy puhua”, ei toteudu, sillä kun kehot muistavat ja puhuvat, sanat jäävät silloin sanattomiksi. Siksi, että on ihmisiä jotka ovat jo etukäteen saaneet salaisen kartan ja kompassin toistensa kehoon. Tällainen rakkaus on poissulkevaa, se ei siedä muita muodostelmia. Se hylkii jopa omiaan kuin magneetti samannimistä napaansa.

Taivassalo antaa sanat sille, mitä on olla ajatteleva ja tunteva ihminen.

Sinne minne sanat eivät yletä

Helsingin Sanomissa Helena Ruuska kirjoittaa: ”Romaanin juoni vasta takkupallo onkin. Sen uumenista voi irrottaa kolme suortuvaa, joista voi solmia letin. Joka yksinkertaisuudessaan on tuttu kolmiodraama”.

Tähän vastaan vain:

Kyse ei ole perinteisestä kolmiodraamasta, siitä, että mies pettää naista Alisan kanssa. Kertomus menee syvemmälle tunteiden syövereihin. Se, mitä miehen ja Alisan välillä tapahtui kauan sitten – ennen kuin hän edes tapasi naisen – vie romaanin kipupisteeseen. Sinne, minne sanat eivät yletä, mutta minne Taivassalo pääsee omintakeisella romaanimuodollaan ja tavallaan kirjoittaa.

Taivassalon tekstiä lukee kuin proosarunoa. Sen toistot ja rytmi luovat unenomaisen tunnelman ja kuljettavat kohti väistämätöntä. Raija Rintamäen suomennos soljuu jälleen niin luontevasti, että unohdan lukevani käännöstä.

Ajanpyörä vierii ihmisistä piittaamatta eteenpäin ja luo mennessään uusia muistoja, uusia menneisyyksiä. Kaikkitietävä kertoja tunnustaa: Mutta siitä mitä nyt seuraa emme tiedä mitään… Niinpä jään malttamattomana odottamaan Hannele Mikaela Taivassalon seuraavaa tutkimusretkeä elämisen, olemisen ja rakastamisen mysteereihin.