Kiireestä kantapää

Lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Hannu Hirvonen on julkaissut ensimmäisen aforismikokoelmansa. Kiireestä kantapää käsittelee rohkeasti suuria teemoja, mutta karsinta ja hiominen olisivat tehneet kokoelmalle hyvää.

Aforismit ovat tervetullut lisä kirjallisuuskentälle. Teos on osa Kirja kerrallaan -kustantamon ja Suomen aforismiyhdistyksen uutta Pilke-julkaisusarjaa. Muut sarjassa ilmestyneet kirjat ovat Sami Feiringin toimittama aforismiantologia Tiheiden ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat ja Markku Envallin opas Miten kirjoitan aforismeja.

”Ensisuudelma. Kellot pidättävät hengitystään.” – monenlaisia aforismeja

Kiireestä kantapää koostuu kahdestatoista osastosta. Hirvonen käy läpi klassisia aiheita kuten rakkaus, aika, ajattelu, kuolema ja elämä: ”Elämään kuuluu kaikki, elämäkertaan vain osa.” Lisäksi pohditaan yhteiskunnallisia asioita kuten demokratiaa, sotaa, maahanmuuttoa ja rahan valtaa: ”Viisivuotissuunnitelma, naurettavaa! Sehän on kaksikymmentä kvartaalia.” Lopuksi käännytään sisäänpäin tarkastelemaan kirjoittamisen prosessia.

Hirvosen tyypillinen tapa rakentaa aforismit on liittää ylevään tai vanhaan ajatukseen arkinen toteamus: ”Jokainen oman onnensa seppä. Tinakengillä uuteen vuoteen.”

Vaikka Hirvonen puhuu rohkeasti suurista teemoista, niiden käsittely jää yhteiskunnallisten aiheiden ja kirjoittamista kommentoivien aforismien varjoon. Nyky-yhteiskunnasta on helpompi keksiä tuoretta ja iskevää sanottavaa, koska esimerkiksi maahanmuuttoa ei ole klassikkoaiheiden tapaan sanottu loppuun.

Onnistuneimmillaan yhteiskunnalliset aforismit ovat osuvaa yhteiskuntakritiikkiä: ”Valta? Täytyykö se vääntää piikkilangasta?”, ”Siviilivaatteissa murha on rikos”, ”Ei terroristeja Suomeen. Olemme omavaraisia.”

Kirjoitusta kommentoivat aforismit ovat teoksen parhaita: ”Tiivis aforismi vuotaa joka suuntaan”. Ne ovat kiinteitä, niiden ajatus säilyy kirkkaana ja ne rohkaisevat lukijaa jatkamaan pohdintaa: ”Runous ei laskeudu puusta. Se nousee.”

”Tiivis aforismi vuotaa joka suuntaan.”

Kiinnostava on aforismirypäs kirjallisuudentutkimuksesta. Sen mukaan kirjallisuustiede on tekijöiden nostamista jalustalle: ”10.10.2034. Suomen fantasiakirjailijat 200 vuotta. / Kirjallisuustutkimus: Ihmisiä telineillä. / Kirja ei ole tekijänsä kuva. Kirja on lukijansa.”

Sinänsä kommentti osuu oikeaan, jos ajatellaan kaanoneita ja sitä, kuinka suurilla kirjallisuushistorioilla on ollut tapana ottaa mallia edellisestä ja toistaa itseään. Silti kotimaisessa kirjallisuudentutkimuksessa on varottu pitkään tekijäpainotteisuutta: tekijän kuoleman jälkeen hyväksyttävintä on ollut puhua tekstistä ja painottaa nimenomaan lukijaa tulkinnan muodostajana. Viime aikoina tilanne on hieman muuttunut, kun kirjoitusprosesseja luotaava tutkimus on lisääntynyt.

”Neulanterävä kriitikko liittää uuden perhosen kokoelmaansa” – vähemmästä enemmän

Hirvosen aforismit on ryhmitelty ryppäiksi jokaiselle sivulle. Parhaimmillaan asettelu on, kun yhden sivun aforismit muodostavat koherentin kokonaisuuden: ”Haimme leveämpää leipää. Saimme pitsan. / Lukuvirheet paljastavat: sivilisaatiosta tuli sillisalaatti. / Sivistys lisäsi suolan pähkinöihin.” Silloin aforismit tukevat toisiaan ja mahdollistavat moninaisempia jatkokehittelyjä.

Toisinaan samalle sivulle asetellut aforismit tuntuvat liittyvän toisiinsa vain viitteellisesti ja yhdistely herättää hämmennystä. Karsintaa olisi voinut tehdä: joskus riittäisi vain yksi aforismi.

Aforismien epätasaisuus ja aiheiden runsaus tekevät teoksesta hieman hajanaisen. Kaksitoista osastoa olisi voinut jakaa muutamaan isompaan lukuun, jotka sitten sisältäisivät alalukuja. Kokonaisuudessaan Hirvosen aforismit ovat kuitenkin oivaltavaa luettavaa kenelle tahansa, joka kaipaa ajattelun aihetta.