Valokuvan tapahtuma

Harri Laakson teos kuuluu väitöskirjojen vaikeaan kirjallisuudenlajiin. Työ on tehty Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osastolle, ja sen tehtävä on väitöskirjoille tyypillinen: oppineisuuden osoittaminen. Heti alussa Laakso täräyttää kaksi suurta kysymystä: kuoleeko valokuva – onko valokuva kuolema? Jäljet johtavat poststrukturalismitehtaalle: Roland Barthes totesi esseessään ”Valoisa huone” valokuvan sisältävän tulevan kuoleman merkin.

Laakso ilmoittaa, ettei tiedä miten luonnehtisi tutkimustapaansa. Hän kirjoittaa ranskalaisen nykyfilosofian ja kirjallisuudentutkimuksen tapaan. Kyseessä ei ole perinteinen väitöskirja, josta löytyisi selvä ja rajattu tutkimusongelma. Hyvä niin – maailmassa on selviä ja rajattuja ongelmia kovin vähän.

Valokuvan tapahtuman sivuilla figureeraa liuta tunnettuja ja ristiriitaisia hahmoja: Barthesin lisäksi Baudrillard, Derrida, Deleuze – kaikki se, mitä Edward O. Wilson hurmaavan tyhmästi kutsui ”gallialaiseksi obskurantismiksi”. Yksi nimi on ylitse muiden: Maurice Blanchot, jonka tekstejä alkaa löytyä suomeksikin. Laakson tavoitteena on valokuvia analysoidessaan lähestyä Blanchot´n ajatuksia – tai Blanchot´ta anaysoidessaan lähestyä valokuvia. Koska lukija tulee haastetuksi mukaan muodostamaan teoksen merkitystä, kriitikko uskaltaa ehdottaa, että tutkimusstrategiana on tuottaa yhteys Blanchot´n ja valokuvan välille.

Teos ei ole helpommasta päästä; ehkä ensiksi kannattaisi lukea loppu. Siinä Laakso ilmoittaa selväsanaisimmin mistä on kysymys: ”Oman tutkimukseni yleinen aihe on valokuvan tapahtumaluonteen erittely Maurice Blanchot´n ajattelun valossa. Tutkimukseni erityinen aihe on olla tuon ajattelun läpäisemä siinä tavassa, jolla tutkimus etenee”. Mutta mikä on tuo valokuvan tapahtumaluonne?

Laakso kirjoittaa, että valokuvalle on ”mahdollista tarttua yllättävään hetkeen ja valaista jotain asiaa oudosti tuollaisena hetkenä”. Toisaalta valokuvaukseen liittyvälle ajattelulle on luonteenomaista ”vastenmielisyys länsimaiselle ajattelulle niin tärkeäksi muodostunutta kirkkaan, totuudellisen ja läpinäkyvän ajattelun ideaalia kohtaan”. Ehkä tapahtumaluonne on osaltaan tulosta näiden kahden piirteen yhdistymisestä – ja totta, jos niin haluaa ajatella. Valokuvaukselle on Laakson kannalta ominaista kapina suljettuja järjestelmiä vastaan. Kun järjestelmän portti saadaan kiinni, valokuva on jo livahtanut ulos.

Sekä fyysisesti että ajatuksellisesti Valokuvan tapahtumaa kuvittaa joukko kuvia. Koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden töiden esittelyt toimivat eräänlaisina tapaustutkimuksina, joiden avulla Laakso yrittää luonnehtia valokuvia ja niihin liittyvää ajattelua. Mukana ovat muun muassa Marjaana Kella, Elina Brotherus ja – yllätys – Jean Baudrillard. Yksittäisiä tekijöitä ja teoksia analysoidessaan Laakso lähestyy eniten perinteistä taiteentutkimusta.

Kysymyksellä valokuvan kuolemasta on materiaalinenkin pohja. Digitalisoitumisen aikakaudella filmiin perustuva valokuvaus on uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on se historiallinen tilanne, johon Laakson väitöskirja on myös liitettävä. Millaiseen murrokseen ajautuu valokuvauksen rinnalle kasvanut ajattelu? Näistä asioista kirjoittaessaan Laakson oma tausta valokuvaajana tulee eniten esille. Taustalla odottaa suuri kysymys siitä, millaiseksi todellisuutemme ja sen kuvat ovat muodostumassa. Tässä mielessä Laakson tutkimus on elintärkeää.

Laakso kirjoittaa kaunista suomea. Valokuvan tapahtuma kuuluu Tutkijaliiton laadukkaaseen Paradeigma-sarjaan, ja hyvin huoliteltuna eroaa edukseen monista nykykirjoista. Perinteeseen, johon Laakso teoksellaan liittyy, kuuluvat ilmaisut, jotka ovat värikkäitä, kirjallisia ja parodialle alttiita: ”indeksin sokea loikka totuudeksi”, ”valokuvaus on ilmestysten leikkiä” tai ”ruumis on itsensä kuva, puhdasta kaltaisuutta, mutta kuitenkin samankaltaisuutta ei minkään kanssa”.

Kun aikanaan luki Barthesin edellä mainitun valokuvaesseen, maailma ei ollut enää ihan sama. Tälle tasolle Laakso ei yllä – ehkä työn väitöskirjaluonteesta johtuen. Toisaalta esimerkiksi essee Art Institute of Chigacosta on maukas impressio, joka kielii myös kaunokirjallisista kyvyistä. Toisaalta herää kysymys, onko tässä tutkimusperinteessä ylimalkaan mielekästä tehdä eroa tieto- ja kaunokirjallisuuden välille.

Lopuksi minulla on ehdotus, josta ei kannata huudella ympäriinsä. Ehkä Valokuvan tapahtuman kaltainen kirjoitusstrategia edellyttää uutta lukustrategiaa? Ehkä pitäisi lukea kuin Deleuzen Autiomaata: nopeasti, epäjatkuvuuksiin pysähtymättä, häivähtäviä ajatuksia muistiin merkiten. Ikään kuin tämän merkiksi Laaksokin tulee kirjansa lopussa valokuvasta runouden piiriin, Juhani Ahvenjärven säkeisiin.