Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen

Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen jäi viime elokuussa itsemurhaan päätyneen Harri Sirolan viimeiseksi teokseksi. Kirja on ikään kuin Sirolan viimeinen elämän allekirjoitus. Sirolan postuumi on kauneimpia ja totuudellisimpia kirjoja, mitä olen aikoihin lukenut, mikäli näin vanhanaikaista ilmaisua sopii nykykritiikissä käyttää.

Jeesuksen elämää on käsitelty runsaasti uskonnollisen taiteen kaanonin ulkopuolella, myyttinä myyttien joukossa. Viime vuosikymmeninä ruumiillisuutta koskevat kysymykset ovat politisoituneet, mikä on näkynyt myös Jeesus-tulkinnoissa. Monet taiteilijat ovat halunneet tehdä Jeesuksesta lihallisemman ja sen myötä inhimillisemmän hahmon, mikä on herättänyt fundamentalistipiireissä kiivaita tunteita. Kristilliset kirkkokunnat tuomitsivat yhdestä suusta Martin Scorsesen elokuvan Kristuksen viimeiset kiusaukset (1988), joka kuvasi Jeesuksen kirjaimellisesti Ihmisen Poikana, naista haluavana miehenä. Viimeisin skandaalinpoikanen syntyi muutaman vuoden takaisesta Elisabeth Olssonin Ecce Homo -näyttelystä, jossa Uuden testamentin tapahtumat oli sijoitettu homoseksuaaliseen kontekstiin.

Myös Sirolan tarinassa seksuaalisuudella on keskeinen rooli. Jo kirjan nimi, Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen, herättää kysymyksen Jeesuksen sukulaissuhteista. Kenen poika Jeesus on? Raamatun metafyysinen kysymys Jeesuksen alkuperästä kutistuu Sirolan versiossa maallisiin mittoihin. Jeesuksen syntymä ei ole Pyhän Hengen työtä vaan Marian syrjähypyn tulos. Talonsa katolla lyyraa soittava ja soitollaan naisia lumoava enkeli Gabriel – juuri hän joka Luukkaan evankeliumissa ilmoittaa Marialle Jeesuksen syntymästä ja Danielin kirjassa profetoi Messiaan tuloa – on siittänyt Jeesuksen. ”Oli yksinkertaisesti niitä miehiä, joiden kanssa lähdettiin pantaviksi, ja oli toisia, joiden kanssa lähdettiin verolle pantaviksi”, miettii Maria naistenlehdistä tuttuun tyyliin soveltaen samalla ikiaikaista madonna/huora -asetelmaa miehiin. Joosef on kunnollinen aviomies, mutta Gabriel on ainoa, joka pystyy tyydyttämään Marian seksuaalisesti.

Seksuaalisuuden kimurantit kysymykset seuraavat myös Jeesusta. Vaikka esiaviollinen seksi on Tooran mukaan syntiä, Jeesus ei pysty torjumaan rakastettuaan Maria Magdaleenaa. Roomalainen ja juutalainen uskonto kohtaavat rymisten, kun rakkauden jumalatar Venus ja luomiskertomuksen syntinen Eeva ottavat mittaa toisistaan. Lopulta rakkauden teot vievät voiton nuhteettomuudesta.

Sirolan teoksessa on yksi koskettavimmista poikuuden menetyksen kuvauksista, joka silmiini on koskaan sattunut. Kohtauksesta puuttuu kaikki ryskiminen ja sähellys, joita realismin nimissä on aktien kuvauksiin usein ympätty. Sirola on osannut kirjoittaa nuoren miehen epävarmuudesta ja peloista, minkä tähden myös toinen ääripää, hollywoodilainen sokerisuus, puuttuu.

Evankeliumin päivittämisen pulmallisuus

Evankeliumien päivittäminen on kirjailijalle vaativa tehtävä. Mikäli kirjailija ei onnistu tuomaan Jeesus-kuvaan uutta näkökulmaa, hän on auttamattomasti menettänyt pelin. Koska juoni loppuhuipennuksineen on jo kaikkien tiedossa, kirjailijan täytyy panostaa yllätyksiin, tuttujen elementtien – henkilöiden, tapahtumien, teemojen tai näkökulman – radikaaliin uudelleen järjestelyyn.

Raamattu on myös kiitollinen uusien kaunokirjallisen tulkintojen kohde. Raamatussa asiat tapahtuvat itsestään vain, jotta pyhät ennustukset kävisivät toteen. Jakeet ovat täynnä tekemistä ja sanomista, joista todelliset motiivit ja epämääräiset tunteet on karsittu pois. Toimijana on kosminen abstraktio, Jumalan tahto, eivät ihmisten tekemät valinnat. Yhden henkilön sisään ei ole kirjoitettu ristiriitoja, vaan roolit on jaettu kuin klassisessa komediassa. Juudas kavaltaa, Pietari kieltää, Tuomas epäilee. Asiat joko ovat tai eivät ole, eikä tätä kaksiarvologiikkaa riko mikään. Juuri tässä kirjailijat, Sirola muiden muassa, ovat nähneet tilaisuutensa. He haluavat kuvitella, mitä olisi voinut todella tapahtua.

Sirolan Jeesus ei kävele vetten päällä, herätä kuolleita henkiin tai ruoki viittätuhatta miestä kahdella kalalla ja viidellä leivällä. Hän parantaa ihmisiä lääkärin ammatissa. Juuri tällä tavalla Sirola kääntää systemaattisesti Uuden testamentin vertauskuvallisen kielen konkretiaksi. Kun Jeesus sanoo Sirolan romaanissa ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni”, hän puhuu omista biologisista jälkeläisistään, Andreaksesta ja Saarasta, jotka ovat paenneet Martan, Marian sisaren, huomaan rakastavaisten riidan ajaksi.

Metaforien konkretisoinnin lisäksi Sirola on irrottanut käsittelemänsä tapahtumat Raamatun kronologiasta ja kytkenyt ne uuteen yhteyteen. Yhden luvun otsikkona on ’Pako Egyptiin’, eikä tällä viitata Herodeksen toimeenpanemaan alle kaksivuotiaitten lasten joukkoteurastukseen. Poikuutensa menettänyt ja aikuisuuteen astunut Jeesus karkaa Marian luota Egyptiin, jossa hän oppii paitsi lääkärin ammatin myös dogmaattisen totuuden suhteellisuuden. Niilin varrelle perustetun valtion kosmopoliittinen väriloisto ja sulassa sovussa elävät eri kansojen jumalat saavat nuorukaisen huomaamaan, että on muitakin tapoja elää kuin hänen omansa.

Sirola ottaa huomioon myös historialliset faktat. Kalendaarinen totuus, esimerkiksi Jeesuksen paradoksaalinen syntymäaika ”syyskuu 7 eKr.”, kulkee parillisten sivujen yläotsikkona. Tämä järjenvastainen kronologia korostaa paitsi tarinan myyttistä, ajasta riippumatonta voimaa, myös sen inhimillisyyttä, historiallista ulottuvuutta.

Ihminen voi elää totuudellisesti vain kuuntelemalla sydäntään

Sirolan romaanissa naisilla on hyvin merkittävä rooli. Jeesustakin keskeisemmäksi hahmoksi nousee Maria Magdaleena, porton tytär, joka ohjaa Jeesusta, lainoppinutta juutalaista, rakkauden tekoihin. Myös Jeesuksen äiti on valinnut sydämensä kuuntelemisen tien, vaikka aviorikos onkin yksi pahimmista Jeesuksen ajan yhteiskunnan synneistä.

Isän Lakia puolestaan edustavat Tooran usein mielivaltaisilta tuntuvat käskyt ja teoksen isähahmot Gabrielia lukuun ottamatta. Isän Laki näyttäytyy Sirolan teoksessa fyysisenä tai psyykkisenä väkivaltana. Joosef ei kykene näkemään poikansa erityislaatuisuutta vaan pakottaa hänet omien ideaaliensa orjaksi. Jeesuksesta ei tule isän ammatin jatkajaa, puuseppää, koska hän on ilmeisen kyvytön alalle. Poika ei muutenkaan vastaa isän odotuksia. Hän ei suostu tottelemaan pelkän tottelemisen takia, minkä hän saa tuntea kirjaimellisesti selkänahassaan.

Evankeliumien Jeesus korostaa useaan otteeseen, että ihmisen pahat ajatukset ja teot lähtevät sydämestä. Sirola kääntää asetelman ympäri: ihminen voi elää totuudellisesti vain kuuntelemalla sydämensä ääntä. Tämä teoksen ydinajatus ilmenee paljaimmillaan episodissa, jossa Jeesuksen luo tuodaan huoratalossa käynyt 16-vuotias nuorukainen. Poika on halvaantunut helvetin pelosta, jonka ankara isä on häneen istuttanut. Jeesus lausuu pojalle hypnoottisen rukouksen: ”Tämä on sinulle vaikeaa, koska oma isäsi on saanut sinut pelkäämään. Kunnioita hänen uskoaan mutta luo oma uskosi. Usko itseesi, Alfeus. Usko. Usko. Usko. Usko tähän käteen, jota nyt kosketan, usko tähän jalkaan, jota sivelen. Älä pelkää.”

Sokean auktoriteettiuskon sijaan Sirolan Jeesus siis opettaa ihmisiä uskomaan itseensä ja olemaan rehellisiä omalle totuudelleen. Tämä ei silti merkitse vallitsevien oppien kumoamista, sillä Sirolan Jeesus ei ole täydellinen anarkisti. ”Minä en ole tullut tänne puhumaan kumotakseni sitä, mitä on kirjoitettu”, sanoo hän synagogassa, ”vaan muistuttaakseni siitä, mitä ei ole kirjoitettu.”

Vanhan testamentin mukaan anteeksianto edellyttää uhria, mutta evankeliumien sanoma on, että Jeesuksen viaton kärsimys on kertakaikkinen uhri, joka on tuottanut anteeksiannon kaikille. Myös Sirolan testamentissa Jeesus kärsii, mutta kärsimyksellä ei ole mitään ylempää tarkoitusta vaan se on luonteeltaan eksistentiaalista. Jeesus piehtaroi synnintunnossa, tyydyttymättömyys ja levottomuus kalvavat häntä. Vaikka hän tekee hyvää ihmisille lääkärinä, saa itsetuhoiset rakastamaan elämää ja epäuskoiset uskomaan itseensä, hän on onneton. Maria syyttää Jeesusta korskeudesta, koska tämä kuvittelee, että Kohtalo tai Jumala on varannut hänelle korkeamman osan, tavallisen ihmisen elämää suuremman elämän. Raamatun Jeesukselle tuo rooli tuli annettuna, Sirolan Jeesukselle se näyttäytyy pelkkänä unelmana, jonka oikeutuksen hän on valmis itsekin alati kiistämään.

Sirolan romaani on vaikuttava. Kerronta on rytmitetty upeasti, lauseissa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Vaikka kerronta onkin puhdistettu kaikista kielikuvista, kielessä on arkaainen, poeettinen lataus. Sirola on saanut henkilönsä todella keskustelemaan keskenään, mikä ei ole vähäinen kirjallinen saavutus. Sirolan romaani ei ehkä tuo mitään mullistavaa Jeesuksen elämän kaunokirjallisiin tulkintoihin, mutta tinkimättömyytensä vuoksi se on ansainnut paikkansa tämän vuoden kotimaisten kirjojen kärkijoukossa.