Unhola

Vanhainkoti Unhola saa nimensä vahingossa. Siinä on Harri Tapperin mainion Unholan ensimmäinen ilkikurinen piikki kunnallishallinnon sattumanvaraisuuteen. Unholan vanhukset sen enempää kuin hoitaja, talonmies tai ja keittäjäkään eivät jää unholaan, eivät tarinassa, eivät Unholan ja sen ympäröivän yhteiskunnan touhuissa – ennen kaikkea heitä ei lukija hevin unohda. Etsin kuvaavia näytteitä Unholasta. Luovutin; olisin halunnut siteerata koko kirjan kaikkien iloksi.

Harri Tapper kirjoittaa niin kuin ei kukaan toinen. Näennäisen todet ja mahdolliset sattumukset muuttuvat yhtäkkiä kuin kansansatujen fantasioiksi. Tapperin kansansadut ovat saaneet vaikutteita yhtä hyvin Kalevalasta kuin Aleksis Kiveltäkin sananvalintoja ja henkilöhahmoja myöten. Unholaan saapuu itse Lemminkäinenkin. Tämä pelästyy niin pahoin katolla majailevaa pulua, jota hän luulee tuonelan joutseneksi, että suistuu paetessaan virtaan. Äidittä hän kuitenkin selviää kuivalle maalle.

Tapper osaa liioittelemisen taidon. Suuresti olen siitä nauttinut aiemminkin, mm. Pitkäsuisten suku (Atena 2002) on liioittelevan kerronnan juhlaa, eikä pienimuotoisempi Unhola jää toiseksi. Kun kansansadunomaisesti liioitellaan, mahdoton tulee mahdolliseksi ja samalla mukaan mahtuu usein myös opetus. Unholan opetuksia ovat ainakin suvaitsevaisuus, toisten kunnioittaminen ja vanhuuden hyväksyminen.

Tappelukohtaukset ja muut nujakat Tapper kuvaa rehevästi kuin Kivi veljesten ja toukolalaisten yhteenotot tai veljesten kotoisat nujakat konsanaan. Vaikka veri lentää ja säleet sinkoavat, kenelläkään ei tuoteta vahinkoa. Kansansadun tai Jukolan Aapon tarinoiden opetus seuraa: Kun Unholan vanhus käy baarissa tappelemassa, siunauksena on tervävänokkakenkäisten häipyminen toisiin pitäjiin pois oman kylän baarinpitäjän riesoista.

Tapper ilkamoitsee hankalillakin asioilla. Hän on ilkikurinen mutta ei ilkeä tai ylimielinen. Vaikka Tapperin kerronta on velkaa edeltäjille, Unholan teemat ovat aivan tätä päivää. Kerronnan tyyli ja käsiteltävät asiat luovat tehokkaan ja hykerryttävän kontrastin. Unhola käsittelee nyky-yhteiskunnan vaikeitakin asioita ja samalla kunnallispolitiikkaa ja ns. vallankäyttöä. Unholan teemoja ovat vanhuuden muistamattomuus, sairaudet, muissa maailmoissa eläminen, käytöskoodien unohtuminen ja uudelleen lapseksi tuleminen. Tapper kuvaa kaiken niin sydämellisesti ja sympaattisesti ja lohdullisestikin, että ahdistusta ei synny tai syntyy sen verran, mikä on varmaan kaikille hyödyllistä. Lempeä tarinointi panee ajattelemaan.

Tapper pitää henkilöistään

Tapperin mummoissa ja vaareissa asuu suuri viisaus, joka tulee esiin usein kuin vahingossa. Vaikka Tapper tekee asiat huvittaviksi, salakavalasti ja lapsenomaisesti naurun alaisiksi, hän ei tee niitä tai henkilöitään ei naurettaviksi – tai no, kunnallispolitiikan kummallisuudet saattavat valtaa pitävät ja vallan tavoittelijat kyllä ajoittain naurettaviksikin. Äänestäminen on niin vähäarvoista puuhaa, että se tehdään pienimmässä ja mitättömissä kopissa, mitä ajatella saattaa. Vallankahvassa oleville äänestäminen on niin epämiellyttävää, että lipun pudottamista uurnaan pitää pitkittää ties kuinka kauan. Kun äänestyslaput vielä pannan uurnaan, se kertoo, missä arvossa lippuja pidetään. Pantaisiin selvästi piikkiin ja näkyville! Mummot se sijaan toimivat. He mm. ajavat lääkintöhallituksen tarkastajat pois kiusaamasta omaa lääkäriään.

Yhteiskunnan koko kummallisuus näyttäytyy sammakkoperspektiivistä. Kun jostakin ei päästä sopuun, tulee kauhea tappelu – konkreettisesti. Siltähän se poliittinen suunpieksäntä näyttää tai ainakin sitä voi siitä vinkkelistä katsoa.

Unholan hoitaja on oikea sanakari. Vaikka hänetkin valitaan tehtäväänsä lähinnä sattumalta, hän tekee mitä tahansa ja vähän enemmänkin vanhustensa hyvinvoinnin puolesta. Hän osaa taitavasti ja ovelasti käyttää yhteiskunnan apparaatteja tavoitteidensa toteuttamiseen. Hän saa torjutuksi tiehankkeet ja monet muut uhkat. Kun kuntaliitoksen jälkeen kuitenkin näyttää väistämättömältä, että Unholan vanhukset joutuvat keskussairaalan yhdeksänteen kerrokseen, hoitaja huolehtii edelleen omistaan. Hän panee talonmiehen, jolle on suositeltu siivousyrittäjäksi ryhtymistä, kosimaan keittäjää, joka on vallan unohdettu. Sitten hän järjestää hulppeat kihlajaiset ja pitää huolen, että Unholan naiset lähtevät Unholasta tyllissä ja silkissä ja miehet vaatetettuina kuin Nummisuutarin Esko kosiomatkalle.

Unholan talonmieskin on hyväntahtoinen joskaan ei yhtä omanvoitonpyyteetön kuin hoitaja. Talonmies haluaa kehuja, niin kuin monet miehet yleensäkin, sekä vanhuksilta että mm. lukiolaistytöiltä.

Tapper pitää henkilöistään. Ilkamointi ja ilkikurisuus saavat seurakseen myötäelämisen ja ymmärryksen.

Alussa ja lopussa pohditaan, mitä arkkuun olisi hyvä saada mukaa viimeiselle matkalle. Kirjailijahan haluaa mukaan sulan. Tästä on Ilmari Hakala saanut aiheen hienosti Unholan sisältöön soveltuvaan kansikuvaan.

Unhola on romaaniksi luokiteltu. Suosittelen iltasaduiksi.