Vielä kerran kokosin heidät. Välähdyksiä vuoden varrelta

Harri Tapperin Vielä kerran kokosin heidät antaa nimellään odottaa jatkoa tai täydennystä kirjailijan aiempiin lapsuusmuistoista tai sukunsa historiasta kertoviin teoksiin. Tapperin veljekset Kain, Harri, Yrjö ja Marko (Tapio) kulkevatkin mukana teoksessa, jonka alaotsikkona on Välähdyksiä vuoden varrelta. Vuosi näyttää olevan 2004; silloin Harri Tapper täytti 75 vuotta ja kuvanveistäjä Kain Tapper kuoli pitkälle edenneeseen ALS-tautiin.

Alkujaan tuore teos on veljesten Harri ja Kain Tapperin yhteinen kirjaprojekti: Harri kirjoittaa ja Kain piirtää. Kirjan valmistuessa on Kain siirtynyt tästä ajasta ikuisuuteen, ja viimeisillä sivuilla saattavat jäljelle jääneet veljet ja ystävät Kain Tapperia hautaan surumarssin soidessa. Kain ehtinyt piirtää kirjaan kymmenisen kuvaa, jotka ovat veljiä tekstin kanssa; sama lämmin henki, huumori ja niukka mutta osuva ilmaisu. Lihasten toimintaa rappeuttavan sairauden jäljen piirroksissa voi aavistaa.

Teos on koottu lyhyistä numeroiduista tekstikatkelmista: havaintoja arjesta, maailman tapahtumista, muistoja lapsuudesta ja ajatuksia taiteesta tai kirjoista, joita kirjailija on lukenut. Päiväkirjanomaisessa kirjoituksessaankin Harri Tapper ylittää paikoin arjen ja toden rajat. Kirjan teksti on ajatuksen virtaa, jossa sanasta poiketaan muistoon, kuljetaan välillä unessa ja toisinaan kommentoidaan päivän uutisia.

Parhaimmillaan teksti on kevyttä tajunnanvirtaa, kuin vetten päällä harkitusti astelua, mistä ajatus pyrähtää linnun lailla lentoon tai säntää korkeuksiin rakettina. Paikoin paljastuu kirjailijan pistämätön komiikan- ja huumorintaju. Päiväkirjamerkintöjen tunnelma muuttuu teoksen loppua kohden kevyesti surumieliseksi mutta ei kuitenkaan raskaaksi. Tällä kirjalla on hyvä sydän, käsittelivätpä merkinnät arkea tai juhlaa, iloa tai surua, lauseissa kuultaa kirjailijan lempeä, ehkä iän mukanaan tuoma viisaus.

Teos kertoo eletystä elämästä, tästä päivästä, menneisyydestä ja kirjailijasta itsestään, hänen suhteestaan maailmaan. Kirjailijan suhde kuolemaan on mutkaton, aito ja punnittu. Käynnistään katsomassa veljeään oikeuslääketieteellisellä laitoksella hän kirjoittaa: ”Ymmärsin, että tämä ei enää ole Kain, mutta tämä on hänen pesänsä, se missä hän oli asunut ja elämänsä teutaroinut. Kyllä se minulle rakkaalta näytti.”

Tapperin tyyli on omintakeista. Vaikka kyse onkin lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, tunnistaa aiemmista teoksista tutut lyhyet virkkeet ja sanojen oman järjestyksen. Tapperilla on oma ilmeikäs kielensä, jossa suomen kielen sanoja on muokattu uuteen ja eloisampaan asuun. Kun hän luennoi, hän on ”juttuamassa”. Valjastetun kosken luonnosta Tapper sanoo: ”Maisema on seniili.”

”Vaan miksi kurki laahottaa matalalla ja suuntaa etelään, miksi viistelee veden pintaa? Eikö hänen tulisi hutmia korkeissa pilvissä suunnistaen raikkaille pohjoisille soille.”