Uraanilamppu ja muita novelleja

Uraanilamppu ja muita novelleja lukee ja uudelleenkirjoittaa suomiproosaa ja kirjallisuushistoriaa. Harry Salmenniemin novelleissa seikkailee itse Kertomuskin.

Runoilija ja libretisti Harry Salmenniemen novellikokoelma Uraanilamppu ja muita novelleja palautti mieleen Jukka Viikilän sanat Finlandia-palkinnon voittamisen jälkeen. Aiemmin lyriikkaa kirjoittanut Viikilä kertoi halunneensa salakuljettaa runouden kieltä proosan lukijoille teoksellaan.

Lyyrisyydestään ja pakahduttavasta kuvakielestään huolimatta Viikilän teksti ei kuitenkaan ollut mikään radikaali irtiotto tyypillisen Suomi-proosan keinoista. Historiallinen ja lineaarisen selkeä, päiväkirjan muotoon kirjoitettu romaani, asettuu aika sopivasti keskivertolukijan profiiliin.

Uraanilamppu asettuu röyhkeästi poikkiteloin suomalaista valtavirtaproosaa vastaan.

Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja on selkeästi toista maata. Se asettuu röyhkeästi poikkiteloin suomalaista valtavirtaproosaa vastaan hyödyntäen monipuolisesti novellin mahdollisuuksia. Pentti Haanpään sanoin lukijalle onkin tiedossa “hetkautuksen paikkoja”.

Sitaatteja ja pohjatekstejä

Tyylillisesti Salmenniemi hyödyntää novelleissaan yhtäältä nykyrunoudessa tutuksi tulleita, mutta proosalle vieraampia kerrontatapoja. Tarinoissa ei muodostu pitkiä, ajallisia kaaria, vaan lyhimmillään kertomukset kattavat muutamien sekuntien mittaisia tapahtumia. Typografiaan liittyviä konventioita rikotaan, tarinat ovat hämäriä ja paikoin epälineaarisia, assosiatiivisia kohtauksia.

Toisaalta Salmenniemi toimii myös hyvin perinnetietoisesti. Muunnellessaan vanhoja suomalaisia novelleja sekä tieteellisiä artikkeleita omanlaisikseen hän asettuu selkeästi dialogiin suomalaisen novelli- ja proosakirjallisuuden historian kanssa. Juhani Ahon klassiseen lastuun Siihen aikaan, kun isä lampun osti perustuva nimikkonovelli sekä Sulo M. Hytösen tarinaa ”Uni” pohjatekstinä käyttävä ”Krematorio” eivät kuitenkaan ole mitään konservatiivisia pastisseja. Alun perin Parnassossa julkaistujen novellien yhteydessä Salmenniemi kertoo kiinnostuksestaan muunnella ja kirjoittaa uusiksi valmiita tekstejä sekä halustaan asettua siten tekstillisen tradition jatkajaksi.

Lyhyt vertailu kuvaa hyvin, minkälaista jatkumoa Salmenniemi oikein rakentaa. Ahon lastussa isän ostama öljylamppu palaa niin kirkkaasti, että porstuassakin näkee Raamattua lukea; Salmenniemen tulkinnassa valaisin on viritetty uraanilla, ja lopulta sen loiste onkin sellainen, että apteekkarin rouva pystyy seuraamaan ruoan liikkeitä lamppua ihastelevien ihmisten suolissa. (Uraanilampun luettuaan ei Ahon lastua totisesti lue samalla tavoin kuin ennen.)

Novellit ovat kuin vastakarvaan luettua ja uudelleenkirjoitettua suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Hytösen unohduksiin painunut tarina on toki jo lähtökohtaisesti kuriositeetti, mutta sekin saa Salmenniemeltä pieniä lisäkierroksia. Säkkijärveläisen satamatyöläisen outo, utooppinen sosialismikuvaus 1900-luvun alusta muuttuu dystooppiseksi painajaiseksi, jossa suurenmoiseen siirtolaan matkustavien työläisten sijaan matkan määränpäänä onkin uhkaava, epätodellinen Krematorio.

Teksteihin perustuvien viittausten ja alluusioiden lisäksi Salmenniemi hyödyntää myös kuvallisia sitaatteja. Novellissa ”Kompleksi”  Giovanni Battista Piranesin ekspressionistiset grafiikantyöt Carceri d’Invenzione –sarjasta saavat omanlaisensa kommentaarin liioittelevasta ja surrealistisesta rakennuskompleksin kuvauksesta. ”Kompleksi” rakentaakin ”Uraanilampun” ja muiden kokoelman pohjateksteihin perustuvien muunnelmien tavoin näkökulmaa Salmenniemen proosan esteettiseen maailmaan. Novellit ovat kuin vastakarvaan luettua ja uudelleenkirjoitettua suomalaista kirjallisuushistoriaa, kaanonin haastamista kaunokirjallisten tekojen kautta.

Kertoja pettää aina

Henkilöhahmojen sijaan Salmenniemen novellien pääosissa ovat kieli ja lukija. Tarinoiden kuulas, painottomasti etenevä kieli siirtyy vaivattomasti nihilististä persoonakuvauksista ympärilleen katseleviin tuokiokuviin, sisäisistä kuvista ulkoisiin. Tarinat ovat samanaikaisesti hillittyjä, fragmentaarisia – ja toisaalta petollisia. Salmenniemen novellit kulkevat omissa loogisissa todellisuuksissaan, kuten jo päätösnovellin nimikin ”Maailma ja maailmat” tuntuu vihjaavan.

Vaikka tekstit ovat tunnistettavasti Salmenniemen käsialaa, tuovat ne mieleen myös muita suomalaisia novellisteja. ”Fantastinen salaatti” sekä nimikkonovelli voisivat vinksahtavuudessaan olla Miina Supisen kirjoittamia, kun taas ”Tunnet itsesi kuninkaaksi” sekä ”Maailma ja maailmat” ovat lähellä Juha Seppälän sotaa ja suomalaista maskuliinisuutta dekonstruoivia kertomuksia.

Kokoelmasta juuri ”Tunnet itsesi kuninkaaksi” saavuttanee tulevaisuudessa jonkinasteisen kulttimaineen. Kuvaus sosiopaattisen jalkapallotähden ajatusmaailmasta ammentaa Juhani Tammisen kaltaisten urheilukonsulttien uuskielestä, jota Salmenniemi venyttää räikeimmilleen. Kertojan puheissa vähitellen vahvistuva sadistinen yrittäjyysetiikka on ensin karmivaa luettavaa, sitten se naurattaa, ennen kuin alkaa jälleen karmia.

Metanarratiivisuuden mahti

Metanarratiiviset, kertomista itseään kommentoivat ”Kertomus” ja ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” ovat kokoelman avaintekstejä. ”Kertomuksen” kieli on yhdistelmä analyyttista, kirjallisuustieteellistä kuvausta ja päiväkirjamaisia havaintoja (oireita?) mahdollisen kertojan hahmon psyykestä. Novellissa kuvataan Kertomus-nimisen tarinan juonta sekä lukijan kokemusta, jotka keskeytyvät alituisesti neuroottisen kertojaäänen rikkoutuessa hillittyjen kielellisten rekisterien läpi.

Metanarratiiviset, kertomista itseään kommentoivat novellit ovat kokoelman avaintekstejä.

Paperilla novellin idea kuulostaa postmodernistisuudessaan vaivaannuttavalta, mutta lopputulos on loistava. Kiehtova ja hysteerinen ”Kertomus” on kokoelman teksteistä mahdollisesti onnistunein. Se on kiinnekohtia etsivien kertojaäänten rihmasto, jossa itsetietoisuus ja spekulatiivisuus sekoittuvat häiritsevällä tavalla keskenään. Teksti muistuttaa Karri Kokon Retweetedin Twitter-syötteestä koostettua tekstiä, mutta erona onkin se, että siinä missä Kokon keräämiä twiittejä ovat kirjoittaneet sadat erilaiset ihmiset, ”Kertomuksessa” ei ole lainkaan selvää, kuinka moni ääni sen aikana puhuu ja mistä näkökulmasta. Onko kertojia kaksi, viisi, kymmenen – vai sittenkin yksi? Tekstissä kertojan asema ja luonne ovat täysin tavoittamattomissa.

Hieman maltillisempi on puolestaan ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani”, joka tuntuu siltä kuin Italo Calvinon klassinen Jos talviyönä matkamies olisi upotettu poliittiseen epäkorrektiuteen ja (jälleen kerran) alati voimistuviin, neuroottisiin välähdyksiin.

Proosaa runouden pohjalta

Metanarratiivisuus, alluusiot ja sitaatit saavat huomion kiinnittymään lopulta laajemmalle kuin pelkästään itse novelleihin. En lopulta voinut olla lukematta novelleja sitä kautta, kuinka kokoelman tekstit olisi mahdollista nähdä pohjatekstien lisäksi jatkumoina tai variaatioina myös suhteessa Salmenniemen lyyriseen tuotantoon.

Tämä avaa mielenkiintoisia tulkintatapoja novelleihin. Esimerkiksi Texas, sakset -teoksen morbidi huumori tuntuu olevan läsnä erityisesti ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani”-tarinassa; Runojän kielen dissosiatiivisuus puolestaan näkyy lähes kaikissa kokoelman novelleissa, hahmoissa ja kerronnallisissa ilmestyksissä ylipäätään, kuten ”Kompleksin” hengästyttävässä kuvauksessa ympärillä kohoavasta hirviömäisestä rakennelmasta. ”Kaksi ihmistä kaupungissa” tuo mieleen Kivirivit-runokokoelman etäännytetyn, toistonomaisen kielen sekä Pimeän lehtien melankolisuuden, kunnes sekin johtaa lopulta painajaisiin ja hulluuteen.

Kirjallisuuden uudistaminen voi tarkoittaa vahvimmillaan ihmiskäsityksen uudistumista.

Runoteoksista tuttujen ilmaisukeinojen käyttö proosassa selittääkin tietynlaisen taaksepäin katsomisen vaikutelman ja tuttuuden tunteen, joka novelleja lukiessa ainakin minulle heräsi. Kiinnostavaa olisikin tietää, minkälaiseen kirjalliseen horisonttiin Salmenniemi seuraavaksi tähyilee?

Uraani halkeaa, lukija valaistuu

Proosan kerronnallisten keinojen problematisointi on Suomessa lisääntynyt viime vuosina. Jaakko Yli-Juonikkaan vuonna 2012 julkaistu, monumentaalinen Neuromaani, on ehkä konkreettisin esimerkki tästä, ja muita esimerkkejä ovat Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita sekä Markku Eskelisen piikikkäästi kotimaista kirjallisuushistoriaa uudelleen luotaava Raukoilla rajoilla. Näiden jatkoksi Salmenniemen kokoelma asettuu luontevasti, osin toki siksi, että Salmenniemi myös osallistui proseduraalisen Ihmiskokeita-teoksen kirjoittamiseen.

Kirjan takakannessa oleva lainaus novellista ”Kertomus” tekee mielenkiintoisen huomion: ”Lukijaa ei ole, hän on sulanut, koska tuijotti takkavideota liian läheltä liian kauan.” Kryptinen sitaatti on kuin varoitus, joka kertoo umpikujaan ajautuneen kirjallisen kielen vaaroista. Kirjallisuuden uudistaminen voi tarkoittaa vahvimmillaan ihmiskäsityksen uudistumista. Viime vuosikymmenten merkittävimpiin proosan uudistajiin kuulunut David Foster Wallace tiivisti kirjallisuuden merkityksen seuraavasti: ”Fiction’s about what it is to be a fucking human being”.

On kuin Salmenniemi kutsuisi lukijaa kokemaan, miltä takkavideon kuvaama tuli todella tuntuu ja minkälaisia mahdollisia maailmoja proosan avulla on mahdollista rakentaa. Kutsu ei ole tuulesta temmattu: Uraanilamppu ja muita novelleja onnistuu ainakin hitusen raottamaan leveämmäksi näkymää siihen perustavaan kirjallisuuteen, jota toistaiseksi vain harva on lukenut.