Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Hélène Cixous’n (s. 1937) feministinen klassikkoteksti ”Medusan nauru” ja muut nyt julkaistun suomennoksen sisältämät esseet ilmestyivät ensimmäisen kerran ranskaksi jo vuonna 1975. Seuraavana vuonna ilmestynyt englanninnos nosti Cixous’n kansainväliseen maineeseen. Cixous’lle itselleen maineesta ”Medusan naurun” tekijänä tuli rasite, yhteen tekstiin liikaa keskittynyt profilointi, jonka hän koki jopa estävän etenemistään.

Paris 8 -yliopiston emeritaprofessori (englanninkielinen kirjallisuus, yleinen kirjallisuustiede ja sukupuolentutkimus) Cixous on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran kirjailijana, kirjallisuudentutkijana ja feministisenä ajattelijana. Hänen esseistiikassaan yhteiskunnallis-filosofiset sisällöt kietoutuvat intohimoiseen ja outoon, kaunokirjallisuutta lähenevään ilmaisuun, joka tieteellisen yksiselitteisyyden sijaan omapäisesti kartuttaa kielen merkityskerrostumia ja luo tarkoituksellisen häiritsevää poetiikkaa.

”Kirjoita!” Hélène Cixous sanoo painokkaasti naisille.

Kun Cixous vuonna 2010 viimein antoi ranskankielisille esseilleen uudelleenjulkaisuluvan, hän liitti niihin uuden alaotsikon, jossa kutsuu esseitä ironisiksi. Ehkä nuoren Cixous’n vakavuus näyttäytyy varttuneemmalle Cixoulle ironisena? Ilman alaotsikkoa en välttämättä olisi mieltänyt tekstejä ironisiksi, sillä cixouslainen ironia ei ole aivan ilmeisintä lajissaan. Se on salaperäinen, viekas kirjoittamisen tapa, joka usein häilyy nerokkuuden ja tahattoman koomisuuden välillä.

Naisruumiillinen, valloittamaton kieli

Cixous’n pääviesti naisille on selvä: ”Kirjoita!”. Nainen vapautuu kirjoittamalla, löytää takaisin oman voimansa ja mielihyvänsä pariin, riuhtaisee itsensä irti fallosentrismin kahleista ja näin löytää kiihkeän kirjoittamisen kurittomuuden kautta sekstuaalisuutensa. Cixous’n ajattelussa seksuaalisuuden ja kirjoittamisen välillä vallitsee vahva suhde. Hänen esseistiikkansa on elämänhalun esseistiikkaa, toiseuden arvostamisen loputonta riemua ja rajattomuutta.

”Miksi sinä et kirjoita? Kirjoita! Kirjoittaminen on sinua varten, sinä olet itseäsi varten, ruumiisi kuuluu sinulle, tartu siihen. Minä tiedän, miksi et ole kirjoittanut. (Ja miksi en itse kirjoittanut ennen kuin kaksikymmentäseitsemänvuotiaana.) Koska kirjoittaminen on yhtä aikaa ylevää ja liian hienoa; se on varattu suurille, siis ”suurmiehille” – mitä typeryyksiä.” (s. 37)

On myönnettävä: Cixous’n hurmostilaista saarnatyyliä nauroin välillä ääneen. ”Vaviskaa, papit, me vielä näytämme teille sekstuaalisuutemme!”. Hän on samanaikaisesti älyllinen ja voimallisen hullu. Mutta juuri siksi hänen tekstinsä on niin ainutlaatuisen kiehtovaa: se ei häpeä. Cixous ei piilota sitä mille varmasti on tiennyt perinteisen esseistiikan ja tiedekirjoittamisen edustajien naureskelevan. Hän kirjoittaa juuri siten kuin haluaa – hän hehkuu.

Cixous’n hurmostilaista saarnatyyliä nauroin välillä ääneen.

On tietenkin aivan eri asia lukea Medusan naurua nyky-Suomessa kuin vuoden 1975 Ranskassa, jossa monet naisten oikeudet olivat vielä uusia asioita (esimerkiksi äänioikeus oli ranskalaisilla naisilla ollut tuolloin vasta 30 vuotta ja naiset olivat saaneet käydä töissä ilman aviomiehen suostumusta vasta 10 vuotta). Silti, vuosikymmenten jälkeenkin esseiden vaatimus kielen uudistamisesta ja vapauttamisesta on ajaton. Edelleen tarvitaan voimallista kirjoittamista vapauttamaan naiset siitä kaikkialle ulottuvasta syyllisen paikasta, jota myös naiset itse ylläpitävät ja joka Cixous’n mukaan on naisille ikuisesti varattu:

”Syyllinen kaikkeen, poikkeuksetta: siihen, että hänellä on haluja, siihen että hän on sukupuolisesti kylmä, siihen että hän on liian kuuma; siihen että hän ei osaa olla molempia yhtä aikaa; että hän on liikaa äiti tai ei riittävästi; että hänellä on lapsia, että hän on lapseton; että hän imettää, että hän ei imetä…” (s.133)

Torjuntaan, hallintaan, määrittelemiseen ja rajoittamiseen perustuvassa maailmassa nainen ei kuitenkaan pysy paikoillaan vaan on purkautuva, kuohuva, levittäytyvä, runsas ja rajoittamaton, muistuttaa Cixous. Kirjallisuudessa hän löytää toteutuneen vapaan rajattomuuden Shakespearelta, jota hän nimittää ”tuhansien-olentojen-olennoksi”, sukupuolet ja muut rajanvedot ylittäväksi moneudeksi.

Polysemia kääntäjien haasteena

Cixous käyttää esseissään poikkeavia tekstirakenteita, runoutta läheneviä keinoja. Uudissanojen ja merkityskerrostumien tähden Cixous’n kieli ei ole ollut helpointa käännettävää – onkin ilahduttavaa, että suomentajat selittävät alkukielen monimerkityksisyyksiä ja muita yksityiskohtia selkeissä alaviitteissä.

Kirjan loppusanoissa kääntäjät ruotivat käännöstyön haasteita laajemminkin. Kun tekstiä on ollut mahdotonta kääntää täysin alkutekstin mukaan, heidän on monin paikoin täytynyt tehdä vaikeita valintoja: ollako typistäjäkääntäjä, joka vähentää merkityskerrostumia, vai ollako auktoriteettikääntäjä, joka suomenkielistä monimerkityksistä sanaa käyttämällä luo uusia merkityksiä, joita alkutekstissä ei ole.

Tällaiset liikkumavarat on otettava huomioon Cixous-suomennosta lukiessa, mutta minusta ne eivät olleet haitaksi vaan pikemminkin edistävät sitä monimerkityksisyyksien ja toiseuksien kirjoa, jota Cixouskin vaalii.