Hälytys. Välähdyksiä sotalapsen elämästä

Ruotsiin otettujen 70 000 sotalapsen joukosta on noussut monenlaisia kirjoittajia. Lukemistani teksteistä herkimmin ja laaja-alaisimmin on aiheeseen porautunut Helmi Erving-Odelberg. Sairaan- ja terveydenhoitoalan tehtävissä ja opettajana Ruotsin korkeakoulumaailmassa toimineella kirjoittajalla on asiantuntijan analysoiva ote sekä rohkeus tunnistaa omien kokemusten kautta pakolaisuus maailmanlaajuisena asiana.

Siviiliväestön kokemusten käsittely on yhteisön kannalta yhtä tärkeää kuin rintamamiesten. Siksikin, mutta myös kirjallisten ansioiden vuoksi, asetan Anu Kaipaisen romaanin Arkienkeli Oulussa yhtä arvokkaaksi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan rinnalle. Kipeiden lapsuuden tunteiden kohtaaminen aikuisena ja niistä jäsentyneesti kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Torjunnan läpäiseminen, lapsuuden ajan kehon ja mielen kipeisiin kokemuksiin palaaminen onnistuu harvalta, ainakaan niin kokonaisvaltaisesti ja hallitusti, mitään torjumatta, kuin Helmi Erving-Odelberg tekee.

Sodan aikana viha heittelee ja puristelee massoja. Yksilöltä viedään merkitys. Yksilöiden tunteisiin on mahdollisuus vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, kauan sen jälkeen kun marsalkka Mannerheimkin oli jo vakuuttunut, että suomalaiset jäivät omana kansakuntana elämään ja että lasten siirto, varotoimenpide kansakunnan edes osittaiseksi pelastamiseksi, jäi vain toteutetuksi varotoimenpiteeksi.

Hälytys jakaantuu neljään osaan: ”Sotavuodet Suomessa”, ”Suklaamaassa”, ”Taas Suomessa” ja ”Takaisin Ruotsiin”. Hälytys on helposti luettava elämyksellinen tietokirja, mutta vahvojen yksilön tunne-elämysten välittäjänä siinä on myös kerronnan taidetta, joka liittää lukijan pakolaiskokemuksiin yleensäkin. ”Tahtoisin tavoittaa / oman eilisen päiväni, / en sitä / jonka tänään olen huuhtonut esiin / menneestä ajasta. / Etsin / sitä mitä oli, etsin / rohkeutta nähdä, en sulkea silmiäni, etsin tietä siihen, mitä silloin oli”, kirjoittaa Helmi Erving – Odelberg esipuheensa runossa.

Lapset lasten huoltajina

Orpo ei tiedä muusta kuin orvon osasta eikä siksi osaa säälitellä itseään. Lapsi säilöö itseensä ympäristön tuskan ja kokee epämääräistä syyllisyyttä kaikesta. Kertoja on omasta äidistään orvoksi jäänyt lapsi, joka sodassa menettää myös isänsä. Sotaleskenä kolmea lasta huoltamaan jäänyt Sirkka yrittää kaikkensa mutta joutuu laittamaan Rovaniemen pommitusten keskeltä kaksi lapsista Ruotsiin, kun hälytyksen tullessa ei enää jaksa edes pukea lapsia väestösuojaan menoa varten.

Ihmisten arki oli kaikkialla nykyiseen verrattua puutteenalaista ja työtä vaativaa. Sotalapselle ollut mitään ihmeellistä käskyssä: ”Pidä hyvää huolta pikkuveljestä, älä päästä pois silmistäsi.” Itkevät lapset matkasivat täysissä junanvaunuissa rajalle; ainoa lohtu pienemmistä huolta pitävälle oli nuhtelu: älä porise iso tyttö! (”Pitäkää mukuloista huolta” on Keski-Suomen Sotalapset ry:n koskettava muistelmateos.)

Nämä itsekin vielä mukulat kehittyivät vastuunkantoon tottuneina todellisiksi puurtajiksi ja huolenkantajiksi. Rauhan tultua Helmi viipyi vain vajaat kolme vuotta kotimaakunnassaan Lapissa. Sinä aikana uudelleen suomea opetteleva 14-vuotias tyttö ehti perustaa mm. Napapiirin partiolippukunnan, jonka jäsenkunta kasvoi pian yli kolmeen sataan. Mennessään presidentin linnaan Suomen partiolippukuntien edustajat veivät mukanaan itse neulomansa villasukat vähävaraisille yhtenä osoituksena yhteiskunnallisesta toiminnastaan.

Rohkeutta ja rikkaita aistikokemuksia

Vastuullisuus ei synny lakki kourassa, Helmi havaitsi. Eikä siten, että suostuu ryömimään pölyssä, vaikka niin hyväksytyksi väitettiinkin tultavan. Suhteensa suomalaiseen alistumismentaliteettiin Helmi teki selväksi konfirmaationsa aikoihin. Älyllisen kehittymisen kuvauksena Helmin yksinäinen tutkailu on erinomaista kuvausta. Mielenkiinnolla luen myös lapsen havaintoja uuden kielen oppimisestaan. Lapsen tunnekokemus laumana kohtelusta on mielenkiintoinen. Taas kerran tulen ajatelleeksi, miten väheksymme lasten tunnetietoa.

Arasti kirjoittaja ottaa esille niiden lasten kohtalon, joille kokemuksista kertyy liiallinen painolasti. Asia tulee esiin niin aikuisten kuin lastenkin kiusaamaksi tulleiden Eskon ja Taunon kautta. Näiden poikien kohtalo olisi ollut oman pitkän kappaleensa väärti. Osaamista asian käsittelyyn kirjoittajalla olisi ollut. Kun tietää asioiden kipeyden, ymmärtää kyllä ilmaisun niukkuuden.

Lapsilta vaadittiin ahkeruutta niin Ruotsissa kuin Suomessa. Pieni Helmi kantaa varhain aamulla puusylyksiä luokkahuoneen lämmittämistä varten niin kuin muutkin lapset järjestäjävuorollaan, poimii marjoja ja kerää perunoita koulukeittolaan, työtä, työtä, työtä…
Kulkeminen Helmin lapsuudessa on pitkien välimatkojen kahlaamista umpihangessa, suojasäällä puukenkien keräämien lumipaakkujen kopistelua kengänpohjista niin, että kangas kajahteli iskuista kantoihin tai puiden kylkiin. Päällimmäisenä korostuvat kuitenkin mukavat aistielämykset: reenjalaksen kitinä istuttaessa kirkkaina pakkasöinä vällyjen alla ja kulkusten kilistessä, tuvan ikkunasta yöhön loistava karbidilampun valo ja aidot vahakynttilät joulukuusessa.

Selviäminen vaati luovuutta

Ruotsissa Helmillä oli ollut onni päästä jämtlantilaiseen kotiin, jossa hänen mieleensä iskostettiin lämpimällä tavalla suomalaisuuden arvostus. Opetus sai lapsen mielessä uskottavuutta kotiin paluun aikaan: vaikka Lapin pommitusten jäljiltä lukuisilla raunioilla kasvoi heinää eikä kirkosta ja kotitalosta ollut jäljellä kuin kuoppa, kaikkialla kuului vasaran pauke ja sementtimyllyn jyrinä. Auran kurjessa sodan aikana olleet naiset työnsivät nyt kottikärryjä rakennuksilla. Puute nosti esiin luovuuden ja yhteistyön. Kaikki olivat tärkeitä arjen työssä. Myös lapset.

Kirjan nimi Hälytys on monella tavalla osuva. Pommitusten kauhuissa ja aikuisten hädän keskellä kasvanut lapsi säilöö hälytystilan kehoonsa ja mieleensä, usein eliniäkseen. ”Hälytys – Hälytys / Elämän pimeydessä / jäiset jäämeren tuulet”, runoilee tekijä, mutta ikään kuin antaen merkityksen kaikelle koetulle kirjailija päättää kirjansa runoon, josta luen mm. säkeet: ”Sillä joka tahtoo nähdä laajemmalle, / ei ole sijaa / ahdasmielisten joukossa.”

Ruotsalainen kustantaja Ord&visor on antanut suomalaisen nimen myös kirjan alkuperäiselle ruotsalaiselle laitokselle. Helmi Erving-Odelbergin kirja on ensimmäinen Ord&visorin suomenkielelle käännetty teos. Jorma Eton käännös on kaunista suomea, mutta tavutusvirheiltä ei ole kovista yrityksistä huolimatta välimatkojen vuoksi vältytty, ei myöskään parilta omistusliitteen poisjäämiseltä. Ne eivät kuitenkaan haittaa pahemmin koskettavaan ja näköaloja avaavaan tekstiin eläytyvää lukijaa.

Aluksi ihmettelin, miksi proosatekstin jälkeen keskeisiä kuvauksia seurasi sama tapahtuma vielä runomuodossa. Sitten aloin miettiä, kumpi teksteistä oli parempi. Loppua kohti aloin kallistua ajatukseen, että toisto paremminkin vahvisti tarinaa kuin tuntui kiusalliselta. Lienenkö liiaksi sopeutuvainen?

Ruotsinkielinen Hälytys on saanut ainakin jo viisi painosta. Käyttämällään fontilla ja taitolla Ord&visor osoittaa ottavansa myös ikääntyneen lukijan huomioon. Tyytyväisenä havaitsin, että takakannen ja liepeitten tekstit ovat – ilmeisesti suomentajan työstämänä – asiantuntevia, toisin kuin nykyään yhä useammassa suomalaisessa julkaisussa, joiden liepeissä ja takakannen esittelyssä tuntuu huitaisun maku.