Remu; Äiti ja sylikoira; Silittäisinkö häntä vähän

Kolmessa vuoden 2023 runoteoksessa puhutaan koirista ja koirille – ja joissakin niistä on myös ”koiran puhetta”.

On poikkeuksellista, että lyhyen ajan sisään ilmestyy eri tekijöiltä ja kustantamoilta kolme runoteosta, jotka keskustelevat niin hyvin keskenään kuin Henriikka Tavin, Silja Kejosen ja Hanna Stormin uutukaiset tekevät. Nämä teokset puhuvat koirista ja koirille, siis perheenjäsenille, joiden kanssa jaamme arkemme, vaikka emme samaa lajia olekaan. Aihe on tietenkin helppo liittää nykyrunouden posthumanistisiin tendensseihin, mutta myös siihen, miten runous tarkentaa lähelle, arkiseen ja jokapäiväiseen. Ihmiset katsovat koiraa, koira katsoo ihmisiä, ja koiran katseessa ihminen ymmärtää – jos ymmärtää – olevansa ihminen, toislajinen. 

Henriikka Tavin Remu alkaa runolla, jossa puhutellaan ihmisensä kanssa katsekontaktiin pyrkivää, suorastaan tuijottavaa koiraa: ”On muistutettava itseään, / että sinä olet koira. / […] / etten aina ymmärrä sävyjäsi / koska minä en ole koira.” (s. 9.) Runo muistuttaa Virginia Woolfin toteamusta teoksessa Flush: A Biography (1933): ”but she was a woman; he was a dog”. Vaikka huomio Tavin runossa piirtyy koiran ja ihmisen väliseen eroon, se muistuttaa samalla, miten läheisiä olemme: välillä pitää muistuttaa itseään, että emme ole samaa lajia. 

Remu on helposti lähestyttävää, aihevetoista runoutta. Sen keskeiset aiheet sanallistetaan suoraan jo alussa: ”Pidän siitä, että meillä on koira / mutta en pidä siitä, / että koska meillä ei ole lapsia / puhumme sinusta kuin lapsesta” (s. 10). Vaikka runot käsittelevät arkea koiran kanssa, teoksen syvempi taso on lapsettomuuden surussa. Runoissa puhutellaan koiran lisäksi syntymätöntä lasta: ”Aurinko kevyt kuin pakkanen / pölyttää myrskyn kevyttä lunta: / aivan uskomattoman kaunis talvi / sulaa yhdellä iskulla pois. / Sellaiseen maailmaan sinä // synnyt, syntyisit, olisit syntynyt”. (s. 58.) 

Hanna Stormin Silittäisinkö häntä vähän kertoo rakastumisesta mieheen, ”joka on erämaa ja / joka opettaa minut / rakastamaan / erämaata”, ja koirasta, jonka mies hakee, ja toisaalta, kuten teos väittää: ”nyt en kerro / suuresta / rakkaudesta / ihmiseen vaan / koirasta” (etusisäkansi). Viittaus erämaahan on samalla viittaus Rebekka Solnitin esseeseen ”Kaksi nuolenpäätä” (Eksymisen kenttäopas). Retorinen kuvio, jossa ensin kerrotaan rakastumisesta mieheen ja sitten, miten nyt ei kerrotakaan siitä vaan koirasta, kuvaa hyvin Stormin runoutta, johon tuntuisi usein kuuluvan tietynlainen ei-tapahtuminen. 

Siinä missä Tavi puhuttelee koiraa, Stormin runoudessa koira voi puhutella ihmistä.

Siinä missä Tavi puhuttelee koiraa, Stormin runoudessa koira voi puhutella ihmistä. Stormin runoissa koiraan viitataan kolmannessa persoonassa, ystävänä: ”sinä olet ihminen / minä olen ihminen / koira on koira / […] / koirasta on tullut ystäväni / yksi parhaita ihmisiä joita tunnen” (s. 46). Myös Stormilla perhe on yksi koiran myötä avautuva teema. Kustantajan esittelytekstin mukaan teos kuvaa perhettä, ”jossa kukaan ei ole kenenkään lapsi eikä vanhempi”. Mutta siinä missä Tavin teoksessa läsnä on lapsettomuuden suru, Stormin teoksessa huomio on koirassa, joka tulee elämään rakastetun myötä, ja hieman rakastetussa itsessäänkin. Esittelytekstissä yhdeksi teoksen aiheista mainitaan lisäksi eläintenpidon etiikka, ja se onnistuukin tässä, eli olemaan moralistisen sijaan pohdiskeleva. 

Silja Kejosen Äiti ja sylikoira käsittelee teoskuvauksen mukaan ”äitinä oloa teini-ikäiselle tyttärelle ja villakoiralle”. Näin suora tyttären ja villakoiran rinnastaminen lievästi sanoen vaivaannuttaa – ehkä hieman samaan tapaan kuin teini tuntee vaivaantuneisuutta vanhemmistaan – mutta Äiti ja sylikoira käsittelee aihettaan pääosin ironiattomasti. Kuten Tavilla, myös Kejosella koira on puhuttelun kohteena. Kieli tekee villakoirasta vauvankaltaisen: ”Tahtoisin pienen koiran, / sellaisen, jonka voi nostaa aamulla olkapäälle samalla kun taittelee suodatinpussia” (s. 9). Runon ilmaisemassa kiiltokuvamaisessa toiveessa koira näyttäytyy passiivisena hoivan kohteena, ei niinkään esimerkiksi Stormin teoksen tapaan parhaana kaverina, jonka kanssa kuljeskella metsässä yhdessä. Hoivattavan kaipuu lomittuu kipuiluun itsenäistyvän tyttären äitinä. Sen keskeinen kuva on luoksetulo: toisaalta koiran luoksetulo, toisaalta huoli siitä, palaako tytär takaisin kotiin. 

Toki teos tunnistaa koiran äitinä olemisen ongelman: ”Tämä on vaarallista, koska sinä et ole minun lapseni / minä olen ostanut sinut” (Äiti ja sylikoira, s. 29). Puhetapa heittäytyy välillä ikään kuin tarkoituksellisen ylilässyttäväksi: ”koiraäiti, koiraäitiliini, / heittää / antaa namin / […] / Koiramamma, eikö niin koiraäiti? / Mitä hauvamami, mitä nyt? / Miksi koiraäiti, miksi nyt?” (s. 18.) 

Koiran ja ihmisen suhteen lisäksi jokaisessa teoksessa tarkastellaan siis ihmisten välisiä suhteita. Stormin teoksessa rakastetun myötä elämään tulee koira, josta lopulta tuleekin varsinainen aihe. Tavin teoksessa koira on rakastettu perheenjäsen mutta muistuttaa samalla kaivatusta lapsesta, jota ei ole. Kejosella koiran kautta käsitellään itsenäistyvän teini-ikäisen vanhempana oloa, ja koiran ja tyttären roolit sekoittuvat. 

Jokaisen teoksen suhde koira-aiheeseen poikkeaa siis toisista, mutta on silti hätkähdyttävää, miten lähelle toisiaan ne osuvat temaattisesti. Samaan aikaan ne ovat kolme erilaista runoteosta. Miten siis sanallistaa teosten yhtäläisyyksiä niin, ettei samalla tule niputtaneeksi niitä liikaa? Miten kirjoittaa useasta teoksesta niin, että samalla huomioisi kunkin omintakeisuudet? 

*** 

Jos vielä ajattelit, että runous on ylevä taidemuoto, niin tämän teoskolmikon luettuasi et. Remussa kerrotaan, millaista on yrittää kaivaa nakinpalaa koiran suusta, kun se on löytänyt sen tienpientareelta. (Sehän voi olla myrkytetty, kuten tiedämme.) Stormin koira ”tutkii sukkiani / mutta enimmäkseen se makaa, läähättää, kuolaa ja juo” (s. 46). Kejosella taas ”Kieritän olohuoneen lattialle valkoisen villamaton, / tähän kukaan ei ole pissannut” (s. 15). Runojen aiheisto liikkuu siis arjessa, mutta erityisesti Tavilla arkisuus korostuu myös kielessä, runojen suorasanaisessa ja ajoittain jopa journalistisessa tyylissä: ”Suomessa on Kennelliiton arvion mukaan tällä hetkellä 803 000 koiraa. […] Vuoden 2021 maaliskuussa Luke arvioi, / että Suomessa eläisi 279–321 susiyksilöä.” (s. 24.) Eri tekstilajien yhdistäminen on ollut Tavin tuotantoon kuuluva piirre esikoisteoksesta Esim. Esasta (2007) alkaen. 

Äiti ja sylikoira suorastaan karttaa suorasanaisuutta. Sen sijaan, että tytär tekisi gua sha -hierontaa, hän ”vierittää ruusukvartsia, / täydellisiä kuulia poskipäitään pitkin solisluille” (s. 23). Kärjistäen tämän eron puhetapojen välillä voisi osoittaa siten, että siinä missä Remun remu on Remu, Äidissä ja sylikoirassa koiran nimikin kerrotaan vihjaillen: ”Annoin sinulle piirretyn metsäkauriin nimen” (s. 27). Bambi, siis? On oikeastaan aika hätkähdyttävää, että vaikka suuri osa runoista on ikään kuin puhuttelua koiralle, sen nimeä ei mainita kertaakaan. 

Osa Kejosen ilmauksista tuntuu kuitenkin alleviivaavilta yrityksessään tuoda nuorten maailmaa runokieleen, kuten ”TikTok-metsä” tai ”Ilta väpättää, vapettaa, käkättää” (s. 14, 33). Ilmava asettelu on miellyttävälukuinen, mutta välillä puhuja uppoaa kiusallisen syvälle omaan tuskaansa: ”Hypit iloisesti pois. Älä mene, hieron huulilleni siskonmakkaraa jos sen tuoksu, kiirii luoksesi, maiskutan nimeäsi, itken ruoka suussa, älä jätä minua, veri suupielessä juoksen takaperin, hinkkaan lihaa yhä kovempaa, minä lupaan, ostan sinulle mitä, ikinä haluat” (s. 16). Vaikka Äiti ja sylikoira retorisessa mielessä puhuttelee toista, koiraa tai tytärtä, puhuja ei oikein tunnu pääsevän itsensä ulkopuolelle, mistä syntyy helposti tragikoominen vaikutelma. 

Jos vielä ajattelit, että runous on ylevä taidemuoto, niin tämän teoskolmikon luettuasi et.

Arkisuudestaan huolimatta koira altistaa ihmisen toiseudelleen, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Se on kaikesta tuttuudestaan huolimatta vieras. Se aistii eri tavoin kuin me, se elää samassa ja silti kovin erilaisessa maailmassa kuin me. Toki ihmistenkin kesken on kaikenlaisia eroja, mutta pelkästään koiran hajuaisti voi olla 100 000 kertaa herkempi kuin ihmisen. Tämä kenties merkittävin ero lajiemme välillä ei silti nouse kovin suureksi aiheeksi yhdessäkään teoksista. 

Toisin kuin Remussa tai Äidissä ja sylikoirassa, Stormin teoksen koiraa ei ole nimetty edes vihjaillen, vaan sitä kutsutaan yksinkertaisesti ”Koira!”: ”koira syöksyy suussaan mustavalkea mytty! / mytty räpiköi kituu koira kiduttaa kidutettu kita aukenee ihmisvauvan / vaaleanpunaisena miten en ole ennen tiennyt // IRTIIRTI! huudan! mutta koira ei tottele kuten ei yleensäkään mitään/ […] / tuo koira jota rakastan / mutta rakkaus on ihmisen keksintö” (s. 57).  

Silittäisinkö häntä vähän sisältää Stormin aiempien teosten tavoin suhteellisen vähän välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia, mikä luo vaikutelmaa paitsi virtaavuudesta, myös siitä, että kaikki sanottu asettuu teoksessa ikään kuin samanarvoiseen, hierarkiattomaan asemaan. Tyyliin kuuluu tarkoituksellinen haaleus, mikä näkyy sekä ilmaisussa että tapahtumien kuvauksessa; siinä, miten tapahtuminen on usein eräänlaista ei-tapahtumista, johon jo aiemmin viittasin. ”soitin ystävälle ja hän lupasi tulla hakemaan / jos tulisi sellainen tilanne // mutta sellaista tilannetta ei tullut” (s. 87). 

Myös Remussa on hieman vastaavia haaleita kohtia, vaikka kauttaaltaan sen ilmaisu onkin painokkaampaa. Runossa ”Toinen muistiinpano olemassaolosta” kirjoitetaan: ”jos yhdistää sinistä ja valkoista saa vain laimeampaa sinistä / mutta oli puhe vihreästä” (s. 44). 

Kun kirjamuotoista nykyrunoutta lukee laajalla skaalalla, voi huomata, että ilman välimerkkejä ja suuria kirjaimia kirjoitettu, säkeisiin jaettu runous muodostaa siitä suurimman osan. Usein siitä tulee vaikutelma, että muodon ajattelu on jäänyt hieman puolitiehen. Stormin teoksen muoto tuntuu kuitenkin harkitulta, sillä siinä on rytmistä vaihtelua. Ajoittain käytetään myös harvinaisempia tehokeinoja, kuten tekstin alleviivausta. Kiinnekohtien vähyyden vuoksi lukijan on kuitenkin kyettävä skarppaamaan teoksen äärellä. 

*** 

Koira runouden aiheena vie ajatukset feministiteoreetikko Donna Harawayn kirjoitukseen The Companion Species Manifesto: Dogs, People, and Significant Otherness (2003), joka kehottaa meitä ottamaan koiran ja ihmisen suhteen vakavasti. Harawayn kumppanuuslaji-käsite ulottuu kuitenkin lukuisiin muihinkin lajeihin kuin vain koiraan. Olennaista on, että kumppanuuslajeja on oltava vähintään kaksi, jotta kumppanuus muodostuu. Viime vuosien runoudesta Aino-Kaisa Koistisen Uhanalaiset ja silmälläpidettävät (2021) luo Harawayn ajatusta jatkaen eräänlaista kissakirjoitusta, jossa sijansa saa erityisesti kissan ja ihmisen kumppanuus: ’’En tiedä, asettuuko kissa minuun vai minä kissaan. // Eläimestä eläimeen läikkyy pehmeä lämpö, solar plexus.” (s. 44.) 

Vielä lähimenneisyydessäkin koirien kasvattamisessa on korostettu ”laumanjohtajuuden” merkitystä. Ihmisen tuli osoittaa koiralleen laumanjohtajuutta, esimerkiksi syömällä ennen tätä tai kulkemalla koiran edellä. Käytösongelmien nähtiin johtuvan siitä, että koira ei ymmärtänyt paikkaansa laumahierarkian pahnanpohjimmaisena. Nämä koulutusnäkemykset on sittemmin osoitettu virheellisiksi, mutta vanhentuneisuudestaan huolimatta niillä on tietty kaikupohjansa edelleen. Stormin teos on tässä iloisen välinpitämätön: ”koira kulkee edellä / se on laumanjohtajan tehtävä // […] // kyllä minä osaan huolehtia siitä / se huolehtii minusta” (s. 44). 

Koira ei ole ihminen, mutta elää silti maailmassa, joka on täynnä ihmisen laatimia sääntöjä. Silittäisinkö häntä vähän -teoksessa koira haukkuu kerrostalon säännöt:  

koira  

raapii rapussa oven takana 

haukkuu kämpässä oven edessä 

 hyss! sanon minä                                          mitä ihme nöyristelyä! sanoo koira 

                                                                        älä anna niiden päättää! 

                                                                        (s. 10)

Siinä missä Tavi ja Kejonen puhuttelevat koiraa, Stormin koira siis ajoittain puhkeaa puhumaan itse – ainakin niin me luemme, haluamme lukea. ”Tunnustan: // odotan koiralta viestejä / että se uskoutuisi minulle enkä vain minä sille” (Silittäisinkö häntä vähän, s. 13). 

Vaelluskuvauksiensa kautta Silittäisinkö häntä vähän muistuttaa koiran keskeisestä roolista etenkin eräkirjallisuudessa. Ajoittain koira on ihmismäinen, ajoittain villieläinmäinen, ja toimii ikään kuin luonnon ja kulttuurin välittäjänä: ”koira näyttää ketulta kun se rapsuttaa korvallistaan takajalalla // sen suupieli / virnistää / enkä voi olla sille vihainen” (s. 13). 

*** 

Ajatus lienee tuttu: nykyistä koiranpitoa kritisoidaan joskus siitä, että koira on kuin lapsen asemassa. Toisenlaista näkökulmaa antaa esimerkiksi Elizabeth Lon dokumenttielokuva Istanbulin koirat (2020), joka kuvaa kulkukoirien elämää Istanbulin kaduilla. Koirien suuret yhteisöt, tappelut ja ruoan etsintä osoittavat koiran aseman olevan kulttuurisidonnainen. 

Koira rinnastuu lapseen erityisesti Remussa ja Äidissä ja sylikoirassa. Kuten jo teoksen nimi kertoo, Äiti ja sylikoira on ennen kaikkea runoteos äitiydestä. Koira on kuin lapsi, kuin vauva, ja vauvat ovat myös kaduilla: ”Asfaltilla kasvaa kultainen, silkinpehmeä tutti, / katsoo minua, suoraan silmiin, ei vierasta lainkaan, / nostan sen hellävaroen kämmenelle, / työnnän äkisti omaan suuhun” (s. 22). Koira hoivan kohteena nostattaa lisäksi syyllisyyden tunteita. Koiran rinnastaminen lapseen tekee siitä passiivisen, jollain tapaa esineellistetyn ja ihmisen tarpeisiin sovitetun: ”sormieni välissä sinä tunnut pehmolelulta, jolla on liikaa luita” (s. 27). Samalla koira lelumaisuudessaan asettuu ikään kuin tyttären taaksejääneen lapsuuden kuvaksi. Ehkä koira on lähellä ja lohtuna silloin, kun tytär tekee irtautumista äidistään: ei Äiti ja tytär vaan Äiti ja sylikoira.  

Vaikka Remussakin on koiran ja lapsen rinnastava asetelma, se antaa ehkä enemmän tilaa itse koiramaisuudelle: ”Toisaalta pidän siitä, / että kun lapsiperheissä koirat joutuvat sopeutumaan / lastenvaunujen tahtiin, / me joudumme sopeutumaan sinun tahtiisi” (s. 11). Remua ei nosteta olkapäälle aamiaista valmistettaessa. 

Remun lapsettomuutta käsittelevät runot ovat eräänlaisia apostrofeja. Siinä missä apostrofissa perinteisesti puhutellaan edesmenneitä, Tavilla puhuttelun kohde vain on syntymätön. Remun hienoimpia runoja on: ”emme me sinulta puutu / sinä puutut meiltä / isovanhemmiltasi sinä puutut / ja serkuiltasi, / tädiltäsi, sedältäsi // isälläsi ei ole lasta / äidilläsi ei ole lasta” (s. 54). Runot välittävät tunteen siitä, että vaikka lasta ei koskaan syntynyt, häntä rakastetaan silti; ja juuri rakkauden kohteena hän tavallaan on, vaikka ei ole. 

Ehkä koira on lähellä ja lohtuna silloin, kun tytär tekee irtautumista äidistään: ei Äiti ja tytär vaan Äiti ja sylikoira.  

Remu käsittelee lapsettomuuden surua, mutta koiramainen veikeys tuo siihen tason, jonka ansiosta teos ei ole sävyltään melankolinen vaan jopa hieman riehakas. Suru pikemminkin väreilee jossakin koiramaisen elämän taustalla. 

Remun ilmeikkyys muotoutuu myös siitä, että teoksessa käytetään pieniä visuaalisia merkkejä koira- ja ihmismäisistä ilmeistä ja eleistä. Yllättävän samankaltaista visuaalisuutta on Silittäisinkö häntä vähän -teoksessa. Remun visuaalisuus johdattaa ajatukset toiseenkin Teoksen julkaisemaan runokirjaan, Miira Luhtavaaran Pinnallisuuteen (2022). Siinä missä Pinnallisuus korostaa kirjaesineen materiaalista tuntua, Remu kiinnittää huomion merkkeihin hauskalla ”koiranotaatiollaan”.  

Stormin teoksessa koira ei niinkään ole puhuttelun kohteena, vaan kuten jo teoksen nimessä, runot puhuvat koirasta kolmannessa persoonassa, hän-pronominilla: ”yhtäkkiä / lattialla on rumat / muoviastiat koiran / ruoalle ja vedelle ja / pölyinen peitto jolla // Hän nukkuu // sanon hän tietenkin” (etusisäkansi). Silittäisinkö häntä vähän tuntuu kolmikon anarkistisimmalta teokselta suhteessaan koiraan. 

Hän-pronomini toimii leikittelevänä elementtinä; samalla kun se on nostettu teoksen otsikkoon, ei aina ole ihan selvää, kenestä puhutaan. Teoksen nimessä se tuo mieleen koiran ja koiran hännän. Toisaalta myös samanlajista kumppania voi silittää. 

Stormilla perheen teeman käsittely on kaikkein hienovaraisinta. ”koira on sun lapsi lapsi sanoo ja toivon että hän olisi minun lapseni” (s. 34). Säe on monitulkintainen: viittaako ”hän” lapseen vai koiraan? Pohdinta siitä, että itsellä olisi lapsi tai että ystävä saa lapsen, on Stormin teoksessa läsnä, mutta aihe ei ole yhtä läpilyövä kuin Tavilla eikä yhtä hallitseva kuin Kejosella. 

Lauri Rikala kirjoittaa teoksessaan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (2018: ”Kukat puhkeavat vasta kun niiden aika on tullut. // He jotka eivät saa lapsia ovat asia itse. / Heissä aukeaa lopullinen kukka.” (s. 8.) 

Biologi ja kirjailija Tiina Raevaara kyseenalaistaa teoksessaan Minä, koira ja yhteiskunta (2022) käsityksen siitä, että eläinrakkaudessa olisi kyse hoivavietistä, joka suuntautuu ”luonnollisen” kohteensa, lapsen, sijaan toislajiseen olentoon. Ehkä kaipuu eläinyhteyteen on asia itse. Eläinyhteys  on saattanut olla ihmiselle elinehto evoluution saatossa. Harmaasudesta polveutuva koira ja ihmisapinoiden heimoon kuuluva ihminen lyöttäytyivät yhteen jo kauan ennen kirjoitustaidon, maanviljelyksen tai kristinuskon syntyä. 

*** 

Useimmat meistä kuolevat ennen lapsiaan, mutta koirat useimmiten kuolevat ennen meitä. Tieto koiran poismenosta on suru, joka on läsnä koiranomistajan elämässä sen ensihetkistä alkaen. Nathan Goldman kirjoittaa esseessään ”The Divinity of Dog Writing”  siitä, miten koiran kuolemassa ei hirvitä niinkään sen ajallinen läheisyys vaan se, että joutuu tekemään päätöksen perheenjäsenen kuolemasta. 

 ”Jokaisessa rapsutuksessa on hieman jäähyväisen tuntua. / Rapsutamme sinua varastoon.” (Remu, s. 19.) Vielä kuitenkin remutaan yhdessä.