Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta pidetään usein kirjallisuuden vähäarvoisimpana reuna-alueena. Nyt ilmestynyt Pieni suuri maailma pyrkii ilahduttavasti kokonaisesitykseen suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden vaiheista ja niiden yhteyksistä kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin. Teos tarjoaa kiinnostavan tutkimusmatkan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen 1800-luvulta suunnilleen vuoteen 2000 asti.

Pieni suuri maailma jakaantuu kuuteen lukuun, jotka yhtä lukuun ottamatta sisältävät useiden eri kirjoittajien artikkeleita. Artikkeleissa eri tutkijat käsittelevät aiheitaan kukin omista näkökulmistaan ja omien tutkijanintressiensä kautta. Suomenkielisen kirjallisuuden lisäksi teoksessa tarkastellaan suomenruotsalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja mukana on myös Vuokko Hirvosen kirjoittama kiinnostava pieni artikkeli saamenkielisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Kirjojen ja kirjailijoiden esittelyn lisäksi artikkeleissa käsitellään lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvää kulttuuria laajemminkin, mm. lastenlehtiä ja -näytelmiä, lastenkirjojen kuvitusta, kirjastotyötä, kirjoituskilpailuja sekä lastenkirjallisuuden kritiikkiä ja tutkimusta. Kaikki tämä tekee teoksen monipuoliseksi ja mielenkiintoiseksi. Suuri kirjoittajamäärä ja laaja aihepiiri aiheuttavat myös toistoja, painotusten vaihtelua ja epätasaisuutta, joka vähintäänkin saa lukijan vakuuttumaan siitä, ettei lasten- ja nuortenkirjallisuuden kenttä suinkaan ole niin yksiselitteinen kokonaisuus kuin joskus voisi kuvitella.

Varhainen lastenkirja: kehittävää viihdykettä

Lapsille ja nuorille tarkoitettu kirjallisuus heijastaa julkaisuaikakautensa käsityksiä ja ihanteita ehkä vielä selvemmin kuin aikuisille suunnatut tekstit. Pienen suuren maailman ensimmäisessä ja toisessa luvussa tarkastellaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden vaiheita 1800-luvulta toisen maailmansodan kynnykselle.

Ensimmäisessä luvussa, nimeltään Lasten paras tavara, Markku Ihonen, Maija Lehtonen ja Anna-Liisa Alanko kuvaavat artikkeleissaan kansallisromanttisen kauden ajatuksia yhtenäisestä kansakunnasta, kansallisesta sivistyksestä ja lastenkirjallisuuden kasvattavasta tehtävästä. Maija Lehtonen esittelee erityisesti Zacharias Topeliuksen kirjallista tuotantoa ja Anna-Liisa Alanko tarkastelee varhaisia suomenkielisiä lastenrunoilijoita.

Teoksen toinen luku on nimeltään Modernisoituva lastenkirjallisuus, ja sen artikkeleissa tarkastellaan 1900-luvun alkupuolen lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Erimerkiksi Hellevi Hakala käsittelee artikkelissaan ”1920- ja 1930-luvun nuortenromaani: pyryharakoita ja sankaripoikia” kansalaissodan jälkeistä nuortenkirjallisuutta, jolla pyrittiin vahvistamaan suomalaiskansallista mies- ja naisidentiteettiä. Tytöille suunnatuissa kirjoissa kuvattiin usein keskiluokkaisten oppikoulunuorten elämää, ja kirjojen tapahtumat liikkuivat sisätiloissa, koululuokissa ja kodeissa.

Pojille kirjoitettiin vauhdikkaita ulkoilmaseikkailuja, joissa neuvokas poikajoukko osui sattumalta (usein ulkomaalaisen) roistojoukon tai vakoiluliigan jäljille ja nokkeluudellaan paljastaa konnat. Kansallishenkeä pyrittiin nostamaan erityisesti poikien historiallisissa romaaneissa. Niissä kuvattiin reippaita suomalaisnuorukaisia taistelemassa isänmaan puolesta ryssää vastaan, ja tapahtumat oli sijoitettu historiallisten taistelujen, esimerkiksi nuijasodan, aikaan.

Sirpa Kivilaakso käsittelee Anni Swanin tuotantoa kahdessa lyhyessä artikkelissa, joista jälkimmäisessä, Metsien kaukainen sini – Swanin nuortenromaanit, Kivilaakso esittelee lyhyesti Anni Swanin kootut kertomukset –sarjassa ilmestyneet yksitoista nuortenkirjaa, jotka olivat aikanaan erittäin suosittuja. Kivilaakson toisen artikkelin, Aaltojen salat – Anni Swanin satusymbolismia, sisältämä bettelheimilaistyyppinen satujen psykoanalyysi liikkuu jo yleisteoksen sisällön raja-alueella.

Teoksen luku III, Suomalaisen lastenkirjankuvituksen kehitys, on kokonaan TaM Maria Laukan kirjoittama. Sen yhdeksän osaa muodostavat kronologisen kokonaisuuden lastenkirjojen kuvituksen vaiheista alkaen Emilie Topeliuksen kuvituksesta Zacharias Topeliuksen Sagor-satukokoelmaan vuodelta 1847 jatkuen Marjatta Kurenniemen ja Kaarina Helakisan kirjojen kuvittajiin 1990-luvulle.

Maria Laukan teksti osoittaa lastenkirjojen kuvituksen suuria linjoja ja sisältää samalla paljon kiinnostavia yksityiskohtia. On todella mainiota, että kuvitus on otettu mukaan tähän teokseen tasavertaisena osana lastenkirjallisuutta, onhan lapsille suunnatuissa kirjoissa kuvitus joskus jopa tekstiä tärkeämpi. Onnistunut kuvitus esimerkiksi satukirjoissa varmasti lisää lukemisesta saatavaa mielihyvää.

Ihannenuorten kuvauksista oman identiteetin käsittelyyn

Sodan jälkeen eteenkin nuortenkirjallisuus muuttui aikuisten satutätien ja –setien kasvatuksen hengessä ylhäältä alaspäin kirjoittamista kertomuksista lähemmäs tavallisen nuoren oman elämän kuvauksia. Nuortenkirjailijoitten joukkoon nousi yhä nuorempia kirjoittajia, mukana myös nuoria, jotka kirjoittivat ikäiselleen lukijakunnalle.

Esimerkiksi Kerttu Manninen esittelee lyhyessä artikkelissaan Kirjoituskilpailujen merkitys erilaisten lasten- ja nuortenkirjallisuuden kirjoituskilpailuja, jotka ovat tarjonneet monelle nuorelle kirjoittajalle ponnahduslaudan kirjailijauralle. Osa heistä on jatkanut nuortenkirjan parissa, osa siirtynyt myöhemmin kirjoittamaan aikuisille.

Kaisu Rättyä esittelee erilaisten kirjasarjojen syntyä ja kehitystä artikkelissaan Sarjakirjan nousu. Hän jakaa kirjasarjat kolmeen tyyppiin. Ensinnäkin voidaan puhua jatkokirjasta tai -sarjasta, jossa päähenkilö kehittyy ja varttuu, esimerkkinä L. M. Montgomeryn Anna-sarja tai Rauha S. Virtasen Selja-kirjat. Toisena sarjamuotona Rättyä esittelee kustantajien sarjat, joissa julkaistaan monen kirjoittajan kirjoittamia ja sisällöltään hyvinkin erilaisia kirjoja. Sarjan yhtenäinen ulkoasu kertoo kirjojen suuntaamisesta tietylle kohderyhmälle. Tällainen sarja on esimerkiksi WSOY:n Nuorten Toivekirjasto, jota julkaistiin kolmisenkymmentä vuotta.

Varsinaiset sarjakirjat ovat niitä, joissa päähenkilö pysyy kutakuinkin samanlaisena teoksesta toiseen, kirjoja ilmestyy runsaasti ja ne hyödyntävät samoja toimintakaavoja ja juonirakenteita yhä uudelleen ja uudelleen. Näitä ovat esimerkiksi Enid Blytonin Viisikko-sarja, Carolyn Keenen nimellä julkaistu Neiti Etsivä –sarja ja myös Anni Polvan Tiina-sarja.

Sarjakirjoihin on joskus suhtauduttu hyvin kielteisesti. Niiden on esitetty voivan tuottaa lapselle vääristynyttä ja liian yksinkertaistettua maailmankuvaa. Sarjakirjoja on myös nimitetty kirjatehtailuksi, jossa vain myyntiluvuilla on merkitystä. Rättyä, kuten myös Päivi Heikkilä-Halttunen artikkelissaan Patikkamatka maalta kaupunkiin, pitää sarjakirjoja kuitenkin juuri kaikessa kaavamaisuudessaan lapsille tärkeinä kirjatarjonnan rikastuttajina ja lukemaan innostajina.

Janina Orlov käsittelee suomenruotsalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta kahdessa artikkelissa, joista ensimmäinen, nimeltään Suomenruotsalainen lastenkirjallisuus 1900-luvun alussa, on sijoitettu teoksen kronologisen järjestyksen mukaisesti kirjan toiseen lukuun. Suomenruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden vaiheet jatkuvat kirjan viidennen luvun artikkelissa Pieni suuri maailma: suomenruotsalainen lastenkirjallisuus.

Sadulla ja fantasialla on vahvat perinteet suomenruotsalaisessa lastenkirjallisuudessa, sen sijaan lapsille tai nuorille suunnattuja realistisia kertomuksia suomenruotsalaisten lasten elämästä on hyvin vähän. Orlov esittää tähän kaksi syytä: jännittävämmän selityksen mukaan suomenruotsalaisen kulttuurin erityinen asema Suomessa aiheuttaa kiinnostuksen ja tarpeen vaihtoehtoisten maailmojen luomiselle.

Proosallisempi selitys on, ettei realistisia tarinoita kannata julkaista. Niiden myyntiluvut jäävät kovin pieniksi, koska ne koskettavat vain suomenruotsalaista lukijakuntaa eivätkä todennäköisesti herätä vastakaikua riikinruotsalaisissa lapsilukijoissa. Juuri suomenruotsalaisten erityisasemasta Orlovin mukaan johtuu myös, että suomenruotsalainen kirjallisuus painottuu enemmän turvallisen lapsuuden kuin ongelmallisen nuoruuden kuvauksiin.

Suomenruotsalaista kirjallisuutta käsittelevät myös Sirke Happonen artikkelissa Kuvan ja sanan taidetta muumikirjoissa ja Petra Wrede artikkelissa Tulavallin tarinat. Happonen tarkastelee Tove Janssonin tuotantoa nimenomaan tekstin ja kuvituksen kokonaisuutena, Wrede puolestaan esittelee Irmelin Sandman Liliuksen fantasiaa ja todellisuutta sekoittavaa tuotantoa ja erityisesti hänen fantasiamaailmaansa Tulavallia. Niklas Bengtson käsittelee artikkelissaan Scifiä ja fantasiaa Suomessa asiantuntevasti suomenkielistä fantasiakirjallisuutta, jonka julkaiseminen on lisääntynyt huimasti 1990-luvun puolivälistä lähtien.

Kokonaisuutena teos Pieni suuri maailma on varsin onnistunut. Monen kirjoittajan käyttäminen ja sisällön jakaminen erillisiin asiantuntija-artikkeleihin osoittautuu päällekkäisyyksistä huolimatta toimivaksi ratkaisuksi, kun kysymyksessä on näinkin laaja asiamäärä. Teos etenee pääosin kronologisesti lasten- ja nuortenkirjojen varhaisvaiheista kohti nykypäivää, mikä on varsin looginen käsittelytapa ja toimii kohtalaisen hyvin. Kirja on myös ulkoasultaan miellyttävä ja kovakantisena ja sopivan kokoisena kätevä käsitellä. Runsas kuvitus tekee kirjan houkuttelevaksi tarttua ja selailla, ja kuvitus myös täydentää artikkeleita mainiosti.

Teoksen lopussa on muutamia kiinnostavia ja tarpeellisia liitteitä. Näistä ensimmäisessä esitellään artikkelien kirjoittajat, joista suurin osa on ansioituneita lasten- ja nuortenkirjallisuuden ammattilaisia, mutta mukaan on päässyt myös muutama uusi väitöskirjan tekijä. Laajat henkilö- ja teoshakemistot auttavat lukijaa halutessaan löytämään maininnat tietystä lasten- tai nuortenkirjasta tai viittaukset johonkin artikkeleissa esiintyvään todelliseen henkilöön, olipa hän kirjailija, kuvittaja tai vaikkapa poliitikko.

Myös tekstissä mainitut lehdet on luetteloitu omaan hakemistoonsa. Huolimatta siitä, ettei artikkeleissa ole ollenkaan lähdeviitteitä, mukaan on liitetty kolmisen sivua tutkimuskirjallisuutta, joka auttaa lukijaa löytämään häntä kiinnostavasta aiheesta lisätietoja. Luettelossa on tosin lähinnä Pieni suuri maailma -teoksen kanssa samaan aihepiiriin kuuluvia teoksia, ei esimerkiksi artikkeleissa käytettyjä teoreettisia lähteitä. Aivan viimeisenä liitteenä on kuvaluettelo, jossa vielä artikkeli artikkelilta luetellaan teoksessa käytettyjen kuvien tekijät ja teokset, joissa ne on alunperin julkaistu.