Hyödyttömät päivämme / Kämppä tyhjänä

Syksyn nuortenkirjauutuuksissa ajaudutaan hankaliin tilanteisiin melkein vahingossa. Pienet valinnat ja teot kasvavat painostaviksi vyyhdeiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Tiivis tunnelma ja vetävä rakenne yhdistävät Kreetta Onkelin ja Jukka-Pekka Palviaisen tuoreita nuortenromaaneja Hyödyttömät päivämme ja Kämppä tyhjänä. Kertomukset rullaavat eteenpäin vääjäämättä, lumipallon lailla. Teoksille on yhteistä myös se, että arkiselta vaikuttavat kohtaamiset ja teot paisuvat niissä monen yhteensattuman ja pienen valinnan seurauksina suuriksi tapahtumaketjuiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Teoksia lukiessa tulee kiusallisen tietoiseksi tapahtumien vääjäämättömästä kulusta. Lukija koukuttuu tarinaan, jolla kuitenkin aavistaa olevan onneton tai vähintään avoimeksi jäävä loppu.

Onkelin ja Palviaisen romaanit käsittelevät nuortenkirjallisuudessa ajankohtaisia aiheita: sukupolvien välistä kuilua, oikeiden valintojen tekemisen vaikeutta sekä kysymystä siitä, mikä ylipäätään on oikein. Teoksissa pohditaan oivaltavasti sitä, miten yksin nuoret usein ovat huoltensa kanssa ja miten he joutuvat selvittelemään asioita keskenään, kun aikuisista ei ole tukijoiksi. Epäonnistuvat aikuiset ovatkin molemmissa romaaneissa keskeisiä antagonisteja, kun nuoret yrittävät parhaansa mukaan löytää ratkaisuja erilaisiin ongelmiin.

Tarkoitus pyhittää keinot

Hyödyttömät päivämme -romaanissa kasiluokan päättäneet kaverukset Okke ja Liki aloittavat kesäloman toimettomina. Heidät on potkittu ulos koripallojoukkueesta parempien pelaajien tieltä, eikä kummallakaan ole lomalle erityisiä suunnitelmia. Pojat päätyvät ajelemaan ratikalla pitkin Helsingin katuja, sillä kesäisessä kaupungissa on vaikea keksiä muutakaan ilmaista tekemistä. Ratikkamatkoilla he tutustuvat ilmeisen muistisairaaseen, ystävälliseen vanhaan rouvaan Edithiin. Edith ajelee Oken ja Likin tavoin ratikalla ympäriinsä, eikä kukaan vaikuta olevan hänestä huolissaan tai kiinnostunut. Pojat kokevat vastuuntuntoa vanhusta kohtaan, mutta heidän soittaessaan hätänumeroon kukaan ei tee asialle mitään. Niin kaverukset päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä ja viettää Edithin kanssa aikaa voidakseen katsoa vanhuksen perään.

Hyvistä tarkoitusperistä kumpuava toiminta muuttuu kuitenkin nopeasti moraalisesti mutkikkaaksi. Edith tarjoaa Okelle ja Likille ruokaa ja rahaa, ja pojat vievät Edithin tämän rahoilla Linnanmäelle ja juhannuspiknikille. Edithin pihalla päivystää joukko viereisen lastenkodin asukkaita, joilla on yhteyksiä nuorisorikollisuuteen ja jotka alkavat uhkailla poikia. Edithiä suojellessaan Okke ja Liki ajautuvat tahtomattaan eettisesti harmaalle alueelle. Kun Edith katoaa juhannusaaton uimareissulla, pojat eivät uskalla soittaa apua kiinnijäämisen pelossa. He piilottavat todisteita ajastaan vanhuksen kanssa, mutta tilitapahtumat eivät häviä.

Kirjan kesäinen Helsinki on rosoinen mutta kaunis. Edithin ja poikien Helsingit ovat hyvin erilaiset, ja kaupungista paljastuu kesän ja syksyn mittaan yhä tummempia piirteitä. Erilaisista taustoista tulevien Oken ja Likin ystävyyttä kuvataan herkästi – tavalla, jolla teinipoikien välinen ystävyys ei kovin usein tule kuvatuksi:

”Mikä sinulla on?” Okke kysyi. Liki oli valkoinen, hänen kasvonsa olivat kuin muovipussin kireää kuorta. […] ”Hei, kaveri. Mikä nyt on?” Okke kysyi uudestaan ja tarttui häntä hartioista. […] Okke tarttui häntä käsivarresta, käski seuraamaan, askel kerrallaan, ei ollut hätää, ei minkäänlaista hätää, Likin oli tultava vain, tultava hänen mukanaan, näin me menemme, näin, hyvä, toinen jalka, juuri noin, hyvä! […] Okke kysyi, tuliko hänelle tuollaisia kohtauksia muulloinkin. Joskus, Liki tunnusti. Okke sanoi niiden olevan paniikkikohtauksia, ne ovat yleisiä. Liki ei ollut hullu. Ei ihme, jos pää oli välillä sekaisin. Liki sanoi, ettei olisi ilman Okkea päässyt sillalta pois, eikä unohtaisi sitä ikinä.” (s. 121.)

Teinipoikien ystävyyden lisäksi Onkeli kuvaa kiinnostavasti hahmojen tulo- ja luokkaeroja. Okke on vähävaraisesta yksinhuoltajaperheestä, jossa joutuu huolehtimaan todellisuudesta vieraantuneesta äidistään; Liki taas tulee akateemisesta kodista, jossa äiti matkaa humanitaarisessa työssä ympäri maailmaa mutta laiminlyö samalla omaa lastaan. Henkilöhahmot ovat hauskoja, ja erityisesti Oken ja Likin hölmöily herättää sympatiaa. Pojat eivät ole pahantahtoisia, vaan päätyvät epäilyttäviin puuhiin kuin vahingossa. Se tekee tarinasta todentuntuisen.

Teinipoikien ystävyyden lisäksi Onkeli kuvaa kiinnostavasti hahmojen tulo- ja luokkaeroja.

Teoksen tunnelma on silti trillerimäinen, unenomainen ja jopa absurdi. Välillä lukijakin pohtii, kuinka luotettavia näkökulmahenkilöitä Okke ja Liki ovat. ”Tätä kesää ei ollut koskaan ollutkaan”, Okke ajattelee juostessaan Ruoholahdessa henkensä edestä pakoon Edithin rahojen perässä olevia diilereitä (s. 148). Järjettömät tapahtumat ja kesää värittävä omituinen tunnelma tavoittavat jotakin olennaista siitä kesästä, kun täyttää viisitoista vuotta: ”Olisipa hän jo aikuinen. Hän ei ollut lapsi eikä oikeastaan edes nuori. Hän oli vain joku”, Likin ajatuksia kuvataan (s. 74).

Hyödyttömät päivämme koettelee ajatusta siitä, että hyvä tarkoitus pyhittää keinot. Sukupolvien välistä kuilua ja toisaalta yllättävää solidaarisuutta kuvataan kiinnostavasti. Lastenlasten ja isovanhempien välisten suhteiden ja siteiden kuvaukset ovat yleistyneet viime vuosien lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Samalla vanhemmat ovat henkilöhahmoina usein etäisiä tai kykenemättömiä tukemaan nuoria päähenkilöitä. Onkelin romaanissa asetelma on hieman erilainen, sillä Edith on ventovieras vanhus, josta pojat kuitenkin alkavat pitää huolta. Yllättävä ihmissuhde kuvaa kahta hyvinvointiyhteiskunnan sokeaa pistettä, joista kukaan ei tahdo ottaa vastuuta: Onkeli rinnastaa toisiinsa laitoksiin tungettavat nuoret ja heitteillejätetyt vanhukset.

Sokean pisteen idea tematisoituu myös konkreettisesti Edithin pihapiirissä sijaitsevana ”kuolleena kulmana”, josta lastenkodin nuorisorikolliset ajoittain kuin tyhjästä ilmestyvät. Helsingin Sanomien arviossaan Päivi Heikkilä-Halttunen kuvaa Onkelin romaanin tyyliä ”nyansseiltaan äärimmäisen tarkaksi”, mikä näkyy nimenomaan kuolleen kulman kaltaisissa yksityiskohdissa ja erilaisten elämän kolhimien henkilöhahmojen kuvauksessa. Nuortenkirjallisuudessa otetaan usein kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja nuorten elämässä ajankohtaisiin ongelmiin. Onkelin teoksen näkemys yhteiskuntamme tilasta on ajoittain jopa toivoton:

”[Liki] katseli ikkunasta. Seutuliikenteen bussi oli mennyt rikki. Se oli ohjattu tiensivuun, ja matkustajat seisoivat pientareella neutraaleina ja tottuneina yhteiskunnan vääjäämättömään rapistumiseen sieltä täältä. Mikään ei ollut maassa enää viimeisen päälle. Bussit hajosivat, junat hajosivat, makkaraa ei saanut syödä ja ihmisiä pidettiin hengissä ja yritettiin korjata eritasoisissa laitoksissa vastoin luonnon lakeja.” (s. 228.)

Loppua kohti tarina saa kafkamaisia piirteitä, ja yllättävät juoniratkaisut tuovat hetkittäin mieleen jopa maagisen realismin perinteen. Poikien kasvutarinaan sekoittuu kummallista katoamista ja löytymistä, aikuisten mielivaltaista kurinpitoa sekä painajaisunelta vaikuttavaa todellisuutta. Rapistuvan hyvinvointiyhteiskunnan ruosteista koneistoa kuvataan sekä lasten huostaanottojärjestelmän että muistisairaiden vanhusten kohtelun näkökulmasta.

Tapojen parantamisesta ja toivottomista tapauksista

Jukka-Pekka Palviaisen pienoisromaani Kämppä tyhjänä lainaa muotonsa yhdenpäivänromaanilta, mutta on monia esikuviaan pituudeltaan huomattavasti tiiviimpi kuvaus yksistä käsistä riistäytyvistä 16-vuotisjuhlista. Teos muistuttaa lukukokemukseltaan enemmän novellia kuin romaania. Sen perusasetelma on tuttu lukuisista nuortenkirjoista, -elokuvista ja -sarjoista. Teinit järjestävät bileet luvattomasti, ja kun kutsumattomia vieraita saapuu paikalle rellestämään, tilanne alkaa karata käsistä. Kuten Onkelin teoksessa, myös Palviaisen tekstissä on runsaasti lakonisen humoristisia kohtia ja oivaltavaa dialogia.

”Ei kai se sitä tarkoita, että sun pitää vapaa-ajallakin olla joku pyhimys. Hoidat koulun kunnolla, ja muuten ollaan kuin Ellun kanat.”

”Mitkä vitun kanat?” (s. 38.)

Yhdenillanromaanissa kuvataan bileiden vieraita ja järjestäjiä usean näkökulmahenkilön kautta, mutta lyhyessä mitassa henkilöhahmoihin ei ehdi tutustua kovin syvällisesti. Lukioikäiset hahmot ovat kiinnostavia, mutta jäävät teoksessa tyyppimäisiksi: Mila on miellyttämisenhaluinen syntymäpäiväsankari, Sanni vaikeista perheoloista traumatisoitunut isosisko, Toke ja Kassu koviksia, ja niin edelleen. Pienoisromaani on ideana hyvä, sillä teos on nopealukuinen ja tiiviiden tapahtumiensa ansiosta vetävä. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri vetävyytensä vuoksi – kirja tuntuu loppuvan kesken. Bileiltaan siirrytään lyhyen taustoituksen jälkeen nopeasti, mutta tapahtumien kliimaksi jää odotettua laimeammaksi.

lyhyessä mitassa henkilöhahmoihin ei ehdi tutustua kovin syvällisesti

Ehkä Palviaisen valitsema lyhyt muoto ei palvele painostavan tunnelman luomista ja henkilöhahmojen syventämistä yhtä hyvin kuin Onkelin romaanissa hyödynnetty, nuortenkirjoille tyypillinen yhden kesän mitta. Palviaisen teoksen sanoma on suorasukaisempi kuin Onkelin teoksessa tarjottu ajatus oikean ja väärän valinnan monimutkaisuudesta tai jopa näiden erottamisen mahdottomuudesta. Kämppä tyhjänä -romaanissa koviksen rooliin asetettu Kassu ryhtyy illan tapahtumien seurauksena parantamaan tapojaan, missä häntä tukee ja kannustaa rehtori.

”Näen mielessäni Token vakavan naaman auton takaikkunassa. Sen katse oli tyhjä. Sydäntä kylmäsi, mutta tiesin siinä hetkessä, että mun olisi päätettävä, jatkanko säheltämistä ilman Tokea vai yritänkö parantaa tapani.” (s. 91.)

Tarina lavealle tielle ajautumisesta ja sieltä takaisin kaidalle polulle pääsemisestä on Palviaisella melko perinteinen. Onkelilla päähenkilöiden kehitys ei ole yhtä suoraviivaista, sillä hahmoja ehditään pidemmässä mitassa kehittää ristiriitaisiksi ja monitahoisiksi yksilöiksi. Kunnollisen nuorison ihannetta myös ironisoidaan esimerkiksi kohtauksessa, jossa käräjäoikeuteen joutuneet Liki ja Okke käyvät oikeustalolla kahvittelemassa Cafeteria Oikeus -nimisessä kuppilassa.

Hyödyttömät päivämme -teoksen loppuratkaisu on dramaattinen ja yllättävä. Palviaisen Kämppä tyhjänä päättyy ennalta-arvattavammin väärien tekojen sovitteluun ja toiveikkaaseen tulevaisuuteen katsomiseen. Ehkä molempia näkökulmia – elämän sattumanvaraisuutta sekä ohjien omiin käsiin ottamista – tarvitaan tässä ajassa, jossa aikuiset ovat sössineet yhteiskunnan asiat niin, että nuorten usko tulevaisuuteen on koetuksella.