Tällainen tunne; Chiaroscuro

Syksyn kotimaiset nuortenkirjauutuudet tutkivat luokkaeroja, tunteita sekä nykynuorten maailmaa enemmän ja vähemmän tarkkanäköisesti. Teokset ehdottavat, että nuorison sijasta pilalla taitavatkin olla aikuiset. 

Nuoruus on intensiivinen ja auttamattoman lyhyt, mutta usein romantisoiden ja maalaillen kirjallisuudessa kuvattu ajanjakso. Nuortenkirjallisuudessa tähtäimenä on usein nuorten maailman uskottava kuvaus, mutta nuorten kieli ja kulttuurin ajankohtaiset ilmiöt muuttuvat niin vinhaa tahtia, että perässä voi olla vaikea pysyä. Yksi tällä hetkellä vahvasti nuortenkirjallisuudessa näkyvistä teemoista on luokka. Tartuin kahteen syksyn yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin aikeenani selvittää, miten valitettavan monia nuoria koskettavia luokkaeroja ja vähävaraisuutta kuvataan nuortenkirjallisuudessa juuri nyt. Käsillä olevien teosten keskeisin yhteinen aihe on yhteiskuntaluokkien välinen romanssi, mutta luokan lomassa teoksista piirtyy esiin myös kiinnostavia tulkintoja sukupuolesta, tunteista ja aikuisista. 

15-vuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille suunnatussa Satu Erran esikoisnuortenromaanissa Tällainen tunne päähenkilö Emma aloittaa abivuoden tavoitteenaan pitää tunteet kurissa. Samalla ideana on hallitusti hurmata samassa kaveriporukassa pyörivä Joel. Emma on yksin Pohjois-Suomesta Helsinkiin muuttanut taidelukiolainen, joka asuu pienessä soluasunnossa Kontulassa. Hän tekee siivoojan työtä ennen koulua aamuisin ja laskee ruoan riittävyyttä seuraavan kuun opintotukea odotellessaan. Espoolainen Joel puolestaan asuu designhuonekalujen keskellä suuressa omakotitalossa. Kun Emma ja Joel alkavat tapailla, tulee sosioekonomisen aseman aiheuttama kuilu näkyväksi kaikessa. Samalla Emman elämään pelmahtaa myös erilaisesta taustasta tuleva, vaikeaselkoinen Aleksi. Abisyksyn edetessä Emma huomaa ajautuneensa samantapaiseen tilanteeseen kuin päähenkilö työn alla olevan äidinkielen esseen kohderomaanissa: hän on jumissa kahden eri maailmoja edustavan pojan välissä kuin Lady Chatterley. 

Marja Ahon 14–17-vuotiaille lukijoille suunnatussa Chiaroscurossa lähtöasetelma on päinvastainen kuin Erran teoksessa. 16-vuotias Fiona on rikkaan, ylisuojelevan kulttuuriperheen tytär, joka harrastaa kuvataiteita ja musiikkia ja käy – yllättyneet parijonoon – taidelukiota. Fionan maailmaa järisyttää rosoisen ”prätkäpojan” Rafan tapaaminen koulun edustalla kuin kohtalon oikusta. Rafa tutustuttaa Fionan hyvin erilaiseen elämään ja piireihin kuin mihin varakkaan perheen kasvatti on tottunut. Rafa vie Fionaa pikkuhiljaa yhä syvemmälle omaan maailmaansa, ja yhteiskuntakerrosten välinen ensirakkaus ravisuttelee paljastuessaan molempien elämää ja perhesuhteita. Molemmat teokset sijoittuvat nykyaikaan ja pyrkivät puhuttelemaan suunnilleen samanikäisiä nuoria nykylukijoita. Erralla miljöönä on kadunnimiä myöten realistinen Helsinki, kun Ahon kertomus sijoittuu fiktiiviseen suomalaiseen kaupunkiin Päijänteen rannalla. 

Tunteiden hallinta ja rakastumisen kieli 

Tällainen tunne käsittelee vivahteikkaasti yhteiskuntaluokkaa, seksuaalisuutta sekä tunteita ja niiden hallintaa. Suoraan päähenkilö Emman pään sisältä tulvivassa ajatuksenvirrassa eletään todentuntuisesti lukioajan ylä- ja alamäkiä. Romaanin kieli vaikuttaa lukioikäisille uskottavalta, sillä Erra kirjoittaa hämmentävän todentuntuisesti nuorten äänellä. Asiat ovat meh, off tai sus, ja kutsutaanpa Emmaa jopa Kontulan slay queeniksi. Taidelukiossa opiskelu on helposti kliseiseen rappioromantiikkaan johtava kestoaihe, mutta vaikka taidelukiolaisten arki kuulostaa Erran teoksessa monin paikoin samalta kuin kymmenen vuotta sitten, teksti ei hukkaa ajankohtaisuuden tuntua. 

Kirja käsittelee tuoreella tavalla yksin asuvan lukiolaisen paineita selvitä vaatimusten ja rahahuolten täyttämästä arjesta. Emman ajattelua lävistää tunteiden ja ajatusten ylianalysointi sekä niiden redusointi erilaisiin kehollisiin prosesseihin, kuten vagushermon toimintaan ja sympaattisen tai parasympaattisen hermoston aktivoitumiseen. 

Mutta siis. Ne tunteet. Mulla on suunnitelma, ja siihen liittyy säännöt. Pitää olla säännöt, jos haluaa jotain ihanaa […]. Psykankurssilla puhuttiin tällaisesta, että tunteet pitäisi sallia ja että niiden kanssa voi elää, kun ne vain huomaa ja hyväksyy. Olennaista tässä on todeta itselleen että ”jaahas, tällainen tunne”, mutta sit ei pitäis sen kummemmin juuttua siihen. (s. 14.) 

Emman kiinnostus psykologian oppiaineeseen avaa kaiken kerronnan värittymistä kehon ja tunteiden hallinnan kautta. Tällainen tunne on kuin avunhuuto kontrollin tarpeesta myöhäisteini-iän sotkuisessa mielenmaisemassa, jolle ei tunnu löytyvän mistään tarpeeksi tunnustusta tai tilaa. ”Vittu tätä hermostoa joka toimii ihan miten sattuu” (s. 184), Emma tuskailee, kun seesteistä hallinnan tunnetta ei olekaan kovin helppoa saavuttaa. Vahvoilla tunnereaktioilla leikitellään paljon, vaikka Emma komentaa itseään jatkuvasti ”ryhdistäytymään” ja hallitsemaan halujaan: 

Odotan unta. Säleverhot siivilöi kattoon valoraitoja. En saa laskettua niitä ja ehkä alan keskittyä täysillä opiskeluun ja ehkä alan käydä juoksulenkeillä. Heti huomenna. Näin se menee. Nyt ei vähään aikaan seksiä tai muita häiriötekijöitä. On aika aikuistua ja keskittyä olennaiseen. Otan mun ruumiin haltuun. Emma, grow up! (s. 197.) 

Tällainen tunne puhuu seksuaalisuudesta nuorten itsensä näkökulmasta. Emman sisäinen monologi herättää mielleyhtymän tuttuun mediakeskusteluun siitä, miten nuoriso ei harrasta seksiä yhtä paljon kuin ennen. On helppo leimata yleinen kunnottomuus tai kollektiivinen älypuhelinaddiktio milloin minkäkin ilmiön aiheuttajaksi. Mutta jos olo on jatkuvasti kuin sammakolla äkeen alla, ei kai ole ihme, että läheisyys muiden kanssa voi tuntua lähinnä häiriötekijältä suorittamisen ja loputtoman itsensä kehittämisen tiellä? Kun Emma ihastuu ensin Joeliin ja sitten Aleksiin, pyörryttävän kehollisia tunteita ei voi noin vain sysätä syrjään. Emman toteavan suorasukainen kerrontatyyli tiivistyy romaanin eroottisissa kohtauksissa: ”Sitten me pannaan. […] Siinä on ilon rytmi, jostain maasta ja pimeydestä nouseva nauru” (s. 203–204). Emman lisäksi muutkin teoksen henkilöhahmot ovat ilahduttavan moniulotteisia ja ristiriitaisia samalla, kun he herättävät lukijassa sympatiaa. 

Rafa on menneiden vuosikymmenten ”nuorisoraggareista” muistuttava pahan pojan arkkityyppi pääkallokuvioisine vaatteineen ja -tatuointeineen.

Myös Chiaroscuron henkilöhahmot ovat monilta osin kiinnostavia, mutta jäävät kokonaisuudessaan jonkin verran yksiulotteisemmiksi. Kerronta kolmannessa persoonassa etäännyttää Fionaa lukijasta verrattuna minäkertoja Emmaan. Vaikka Rafan kielletty maailma tuntuu jännittävältä, rakastumista kuvataan kesymmin kuin Tällaisessa tunteessa: Fiona ”on sulaa vahaa” ja ”juopuu Rafan kosketuksesta” (s. 126–127). Chiaroscurossa tuskaillaan uskottavasti ensirakkauden vaikeuden ja vanhempien luomien mielivaltaisten sääntöjen äärellä, mutta intensiivinen tunteiden sekamelska ei aina aivan välity lukijalle saakka. Fiona on kyllä jatkuvasti järkyttynyt, itkuinen tai onnensa kukkuloilla, mutta kun vahvoja tunneilmauksia, kuten ”haukkoa henkeään”, ”purskahtaa itkuun” tai ”henkäistä järkyttyneenä” toistetaan kerta toisensa jälkeen sen sijaan, että järkytys näytettäisiin lukijalle, kokevat ne nopean inflaation. 

Fionan ja Rafan romanssi on hellyttävä, mutta yksiulotteisempi kuin suunnilleen saman ikäisen Emman tunteet Joelia ja Aleksia kohtaan. Fionan rakastuessa Rafaan hyödynnetään paljon kielellisesti kuluneita, mutta toki romanssigenreen sopivia ilmauksia, kuten ”vetää puoleensa magneetin tavoin”, ”maa keinahti jalkojen alla” (s. 19) ja ”jännitys kouraisi vatsanpohjaa” (s. 24). Nuorten, erityisesti Rafan piirien ja prätkäpoikien todellisuuden kuvauksessa luisutaan välillä jonnekin Fionan ihastuksissaan kuunteleman Kenny Logginsin kasarihitin ”Danger Zonen” (1986) tunnelmiin. Moni aspekti päähenkilöiden arjessa tuntuu yllättävän vanhanaikaiselta siihen nähden, että tapahtumat sijoittuvat TikTok-aikaan. Rafa on menneiden vuosikymmenten ”nuorisoraggareista” muistuttava pahan pojan arkkityyppi pääkallokuvioisine vaatteineen ja -tatuointeineen. Ajoittain on vaikeaa nähdä, että varsinkaan kirjan dialogi olisi samastuttavaa ja tämän ajan nuoria puhuttelevaa:  

– Tyyskä on ostanu räyhäkkään pelin, toinen Rafan kavereista sanoi. – Kunnon poliisimagneetti. 

– Ihan laillinen, Tyyskä vakuutteli ja laski tarroin koristellun kypärän syliinsä. Vastaus sai aikaan räkäisen naurun. 

– Nyt puhut paskaa, toinen pojista sanoi. – Äänestäkin kuulee, että kemmu on viritetty laittomaks. 

Rafa silmäili pojan kypärää. – Pyttyskin on yhtä laiton, hän totesi. – Tollanen munankuori ei paljon mällätessä lohduta. 

– Tyyli ennen kaikkea, Tyyskä nauroi ja nyökkäsi kohti Rafan kypärää. – Oma kiulus muistuttaa mummon vanhaa kiisselikulhoa. (s. 34.) 

Yhteiskuntaluokkaa rakentavat lounaat, taide ja etninen tausta 

Nuorten eriarvoisuus on valitettavan ajankohtainen aihe. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen laskelmien mukaan nykyisen hallituksemme leikkaukset sysäävät arviolta 27 tuhatta lasta ja nuorta köyhyyteen. Nuortenkirjallisuus heijastaa yleensä vikkelästi yhteiskunnan senhetkisiä kipupisteitä, ja luokkaerot ovatkin olleet jo jonkin aikaa selvästi esillä nuortenkirjoissa. ”Raha ei kasva enää edes lastenkirjoissa puissa”, toteaa Sanna Kivimäki Onnimannissa (1/2025). Esimerkkejä on liuta: Laura Liimataisen Sukellus (2025) kuvaa oivaltavasti yhteiskuntaluokan aiheuttamaa kitkaa ystävyyssuhteissa. Mila Teräksen Iso hyppy (2024) kertoo vähävaraisen perheen lukiolaisesta, jonka on vaikeaa samastua varakkaisiin kavereihinsa. 

Ilmiön taustalla lienevät myös Sally Rooneyn kaltaiset kansainväliset hittikirjailijat: Normaaleja ihmisiä (2018) perkaa yhteiskuntaluokan vaikutuksia ihmissuhteisiin talouskriisin jälkeisessä Irlannissa. Kotimaisessa aikuisille suunnatussa proosassa Natalia Kallion Kotileikki (2022) pureutuu paljolti samoihin teemoihin. Ajatus perheen sunnuntailounaasta luokkaidentiteetin polttopisteenä on Kotileikissä samankaltainen kuin käsillä olevissa nuortenkirjoissa. 

Kun Sukelluksen päähenkilö tuntee olevansa turvassa suorituspaineilta ainoastaan veden syleilyssä, Tällaisessa tunteessa hengähdyshetkeksi muodostuu luokkaretki kaupunginosien välillä. Metromatka Kontulasta Joelin luo Espooseen ja kouluun Kallioon on hetkellinen välitila maan alla. Chiaroscurossa Fiona puolestaan kokee Rafan moottoripyörän kyydissä vapautta ylisuojellusta elämästään, kun tuttu kotikaupunki näyttää hänelle ”toiset, vieraat kasvonsa” (s. 27). Yhteiseen ruokapöytään istuutuminen toimii siis luokkaerojen räikeimpänä näyttäytymispaikkana samalla, kun siirtymät tarjoavat helpottavan tauon ympäristön paineista. Yhteistä teosten luokkakuvaukselle ovat kaupunginosien jatkuva määrittely tietynlaisten ihmisen asuinpaikkoina, luokkaa performoivat sunnuntailounaat, erilaiset huonekalut ja statussymbolit sekä kylmäkiskoiset aikuiset, jotka eivät ymmärrä vähävaraisten nuorten elämästä mitään. Fionan luksuselämä Marbellan-huviloineen ja kodin spa-osastoineen on vedetty överimmäksi kuin Joelin espoolainen ylempikeskiluokkainen arki. Jälkimmäiseen on paljon helpompi samastua. 

Tällaisessa tunteessa hengähdyshetkeksi muodostuu luokkaretki kaupunginosien välillä.

Molemmat kirjat käsittelevät luokka-aihetta myös taiteen kautta. Päähenkilöt opiskelevat taidelukioissa, mutta taidepiireihin kuuluminen on vahvasti sidonnaista luokkaan ja oikeiden ihmisten tuntemiseen. ”Kadehdin salaa kulttuurisukuja”, Emma ajattelee (s. 51). Tällaisessa tunteessa kuljetetaan alusta loppuun mukana Emman äidinkielen esseetehtävää D. H. Lawrencen romaanista Lady Chatterleyn rakastaja (1928). Teosvalinta syventää onnistuneesti tarinan ydinajatusta. ”Se minkä piti olla eroottinen tarina”, Emma lopulta kirjoittaa valmiissa Chatterley-esseessään, ”onkin kertomus eriarvoisuudesta ja siitä, miten edistys kohtelee ihmisiä eri tavoin ja tallaa luontoa” (s. 306). Vaikka Emman elämästä on luontevasti luettavissa alluusioita myös Jane Austenin tuotantoon, hän irtisanoutuu heti alussa romantiikan genrestä ja yrittää asemoida kirjamakuaan sen sijaan miehiseen kaanoniin: 

”Emma, minkä kirjan sä olet lukenut viimeksi?” Joel yhtäkkiä kysyi ja katsoi mua. […] Mulla oli silloin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo melkein lopussa […], mutta kahvilassa istuessa tuntui, että sellainen vähän niinku rakkausromaani saisi mut vaikuttamaan ihan liian tyttömäiseltä tai joltain romantikolta, mitä en tietenkään yhtään ole. Olin lainannut kirjastosta koulua varten myös Orwellin Vuonna 1984, joten sanoin sit sen, koska se vaikutti älykkäältä kirjalta. (s. 13.) 

Chiaroscuro puolestaan vilisee viittauksia koko joukkoon taideteoksia, ajoittain ruuhkaksi asti. Muusikkoisä soittaa Sibeliuksen Tuonelan joutsenta ja viulunsoittoa harrastava Fiona Vivaldin L’estro Armonicoa, taiteilijaisoisä maalaa taulujaan Caravaggion maalauksista tutulla chiaroscuro-tekniikalla. Myös maalaamista harrastava Fiona tutustuu kesän aikana samaan työtapaan. Teoksista tärkein onkin lopulta Fionan oma maalaus, mutta taidemotiivia jäntevöittäisi, jos tarinan kanssa keskusteluttaisi selkeästi yhtä teosta pikemmin kuin kokonaista valikoimaa länsimaisen taidehistorian merkkipaaluja. Toisaalta luokkaerot motivoituvat runsaiden taideviittausten kautta, kun viimeistään perhelounaan piinapenkissä käy selväksi, ettei Rafa tunne taidetta, käy oopperassa tai ole ”salonkikelpoinen” ja jää siksi vaille Fionan vanhempien hyväksyntää. Rafan elämää kuvataan korostaen jyrkkiä eroja Fionan arkeen. Kantava ajatus tuodaan esiin chiaroscuro-kesäläksyn kautta: työn, joka korostaa valon ja varjon dramaattisia eroja. Parhaimmillaan nuorten tarinaa kerrotaankin luomisprosessin avulla: 

Nyt työn alla oleva maalaus oli hänelle sävyiltään aivan uutta. Chiaroscuro-tekniikka vaati kaiken aiemman unohtamista. Se vaati luopumista vanhoista työtavoista ja tottumuksista. Pehmeiden pastellien ja vaaleiden pintojen tilalle tuli nyt tummaa, synkkää ja pimeää. Uhkaa ja vaaraa. Chiaroscuro vaati uudenlaista perehtymistä valonlähteisiin, heijastuksiin ja tapaan, jolla varjot lankesivat. (s. 95.) 

Chiaroscuro kertoo viime vuosina näyttävän mediakeskustelun aiheena olleesta katuväkivallasta ja jengeistä, joiden maailmaan Rafa tutustuttaa Fionaa. Aihe on nuortenkirjalle kunnianhimoinen, sillä siihen on haastavaa tarttua ilmiön monimutkaisuuden vaatimalla herkkyydellä. Hyvän tytön ja pahan pojan romanssi on tietenkin kliseen perikuva, mutta kuluneita rooleja enemmän minua häiritsee teoksen tapa kuvata porukoita, joissa Rafa liikkuu. Rafa viettää aikaa ”ikävien roadmanien” kanssa, ja jenginuorten seassa Fiona ”erottuu vaaleanpunaisessa takissa ja valkoisissa farkuissa kuin jalokivi mustien murikoiden keskeltä” (s. 63). Värikuvaston on oletettavasti tarkoitus viitata chiaroscuro-tekniikkaan, mutta rasistisia mielleyhtymiä on vaikea välttää. 

Fiona on melko passiiviseksi jäävä valkoinen neitonen, joka joutuu sekä Rafan veljen että kaduilla hengaavan väkivaltaisen tyttöporukan kaltoinkohtelemaksi. Katujen nuoret on koodattu osin maahanmuuttajataustaisiksi: on ”roadman-tyyliä” ja ”korpinmustia hiuksia” (s. 82–83). ”’Täs on Devaki, Ramzy, Kimi, Veeti, Jerry, Dini, Abdi, Lukas ja Saif’”, Rafa esittelee Fionalle kavereitaan (s. 64). Maahanmuuttajataustaisten nuorten kokema rasismi ei kuitenkaan tule puheeksi. Vaikka Rafa itse on kiltti ja karttaa väkivaltaa, jää kokonaisuudesta outo olo. Nuoret ansaitsevat moniulotteisempaa kuvausta heitä koskettavista aiheista.  

Tyhmät aikuiset 

Tällainen tunne kuvaa epätoivoista yritystä kontrolloida omia tunnereaktioita ja ”pysyä kasassa” teini-iän ihmissuhdesotkujen keskellä. Teos kritisoi hyvinvointipuhetta ja asennetta, jonka mukaan kaikki on omasta reippaudesta kiinni. Karikatyyrinomaiset, etäiset ja yksioikoiset aikuiset vahvistavat viestiä: romaanissa ei tavata yhtäkään nuorten asioista aidosti kiinnostunutta, uteliasta ja empaattista aikuista, vaikka Emma lounastaa Joelin perheen kanssa kaikki sunnuntait ja yrittää käydä puhumassa tulevaisuudensuunnitelmistaan koulun opinto-ohjaajalle. ”No kyllä minusta pitää ottaa vastuuta”, Joelin äiti Kristiina paasaa sunnuntailounaalla ja jatkaa: 

”[…] Kun meillä on asiat niin hyvin, ja kaikilla meillä on tasa-arvoinen mahdollisuus hyvään tulevaisuuteen, niin mikä siinä on, että nuori ihminen ei sitten pontevasti sano, mihin pyrkii? Kun eihän se ole muusta kiinni kuin että miten uskaltaa haastaa itseään. Että uskaltaako pois sieltä mukavuusalueelta. Sitä vaan, että ihan rehellisesti mietityttää tuollaiset emmat, että minkälainen tulevaisuus tuollaisia emmoja oikein odottaa.” (s. 107.) 

Lukio-opon vaahtoaminen jatko-opinnoista puolestaan on absurdiudessaan koomista. Emma ja hänen ystävänsä Vilja menevät opon pakeille tarkoituksenaan käydä läpi lukion jälkeisiä opintovaihtoehtoja, mutta opinto-ohjaajan selostus osoittautuu hyödyttömäksi paasaamiseksi, jossa nuorta itseään ei kuulla lainkaan: ”’Minkäslaiset ne teidän suunnitelmat olikaan? Minne menet ihminen, kun on valkolakki kourassa? Quo vadis, hmm, gaudeamus igitur? […] Matikka on pisteitä, pisteet on tulevaisuutta, ja tulevaisuus, no se on sit mitä se on’, se sanoo” (s. 238). Opo ehdottaa tummaihoiselle Viljalle tietenkin lastentarhaopettajan koulutusta ja saarnaa Emmalle psykologian koulutusohjelmasta haaveilun epärealistisuudesta: 

Opo ottaa silmälasit pois päästään ja laskee ne pöydälle. Se on varma merkki siitä, että nyt tulee saarna. ”Ei meillä, tytöt, ole resursseja tällaiseen. […] Miettikääs, muksut, mikä olis realistista. […] Jos se on sun tavoite, niin kannattaa ottaa siihen kokeeseenkin valmistautuminen ihan tosissaan ja valita kunnollinen valmennuskurssi. Ei täällä voi olla miten vaan.” Tässä kohtaa lakkaan kuuntelemasta. (s. 240.) 

Myös Chiaroscurossa Fionan vanhemmat esitetään yksioikoisina, tuomitsevina ja ylisuojelevina hahmoina. Etenkin Fionan isä muistuttaa tiukkojen isähahmojen klassikkoa, Disneyn Pienen merenneidon (1989) Arielin isää Tritonia. Tuima patriarkka kieltää tyttäreltään ehdottomasti vääränlaiseen poikaan sotkeutumisen turvallisuuden ja sosioekonomisen identiteetin nimissä. Fionan vanhemmat pöyristelevät toistuvasti myös kaupunkia riivaavaa ilkivaltaa: 

”Jaahas, kuulkaahan tätä”, isä sanoi ja osoitti lehtiaukeamaa. ”Kaupunkimme nuoret ovat taas päässeet otsikoihin.” […] Äiti alkoi paasata nuorisorikollisuuden kasvusta. ”Toivottavasti ei päädytä samalle tielle Ruotsin kanssa”, hän päivitteli. ”Kohta täälläkin ammuskellaan kaduilla sivullisista välittämättä. Sitähän se ennustaa, tuo väkivallan ja jengikulttuurin ihannointi.” (s. 211–212.) 

Korostetun huolestuneiden vanhempien funktio henkilöhahmoina jää lopulta kuitenkin osittain epäselväksi. Haluan ajatella, että Chiaroscuron tarkoitus on nimenomaan kritisoida nuorisorikollisuuden piilorasistista päivittelyä kahvipöydissä ja antaa ääni aikuisten sijasta nuorille itselleen Rafan hahmon kautta. Lukijalle kuitenkin välittyy vahvimmin äidin ja isän argumentaatio, jota Fionan sisäistämä aikuisen huolestunut ääni korostaa entisestään. Rafa on lopulta melko etäinen hahmo, sillä Fiona pysyy teoksen näkökulmahenkilönä alusta loppuun. Yhtäältä hän kauhistelee moottoripyöräpiirien rikoksia ja pelottavuutta mutta toisaalta on ihastuneena avoin Rafan maailmalle riskeineen. Paikoin tuntuu siltä, että Fiona on kuin nuorten sekaan soluttautunut pikkuaikuinen, joka puhuu pikemmin opettavaisen vanhemman kuin 2020-luvun nuoren äänellä: 

Rafan kaupankäynti kauhistutti Fionaa. Hän tiesi kyllä, että kaduilla käytiin avoimesti vapekauppaa ja että netistä tilattuja sähkötupakoita välitettiin somessa. Tuntui silti hämmentävältä todistaa kauppaa vierestä. Varsinkin, kun Fiona oli kuullut puhuttavan, että pimeillä markkinoilla vapeihin myytiin nikotiini- ja makunesteitä, jotka saattoivat sisältää mitä vain. Jopa hermomyrkkyä. (s. 64.) 

Chiaroscurossa tavataan kuitenkin myös yllättävän lempeitä ja avarakatseisia aikuisia. Teoksen mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi nousevat Fionan vapaamielinen taiteilijaisoisä Vilgot sekä Rafan sympaattiset isovanhemmat, jotka eivät tuomitse nuorten suhdetta. Tällainen tunne ei piirrä yhdestäkään aikuisista mairittelevaa kuvaa. Jopa Emman omat vanhemmat, jotka asuvat kaukana Emman kotipaikkakunnalla, ovat melko välinpitämättömän oloisia lastaan kohtaan. Koska myös Fionan vanhemmat jäävät hahmoina litteiksi, molemmat teokset onnistuvat ainakin kuvaamaan hyvin sitä, miten tietämättömiä aikuiset lopulta ovat nuortensa asioista. Yhden perheen sisällä voi elää useita, toisistaan irrallisia todellisuuksia. 

 Chiaroscurossa tavataan kuitenkin myös yllättävän lempeitä ja avarakatseisia aikuisia.

Kannanottoja yksilön ja yhteiskunnan tasolla 

Molemmat käsittelemäni teokset osallistuvat keskusteluun nuorten tasa-arvoisista mahdollisuuksista nyky-Suomessa. Lisäksi ne pohtivat yhteiskuntaluokan vaikutuksia ihmissuhteisiin. Tällainen tunne ottaa tarinan edetessä yhä eksplisiittisemmin kantaa oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. Kirjan lopussa Emman kirkastuva ajatus omien tunteiden ja reaktioiden totaalisen hallitsemisen mahdottomuudesta tiivistyy ystävän kanssa käytyyn terävään puhelinkeskusteluun. Keskustelu kiteyttää teoksen keskeisen sanoman siitä, miten kaikilla ei Suomessa todella ole yhtäläisiä edellytyksiä pärjätä ja menestyä: 

”Kun ehkä joku harmonia ja joku vittu sointuisuus ei ookaan se tapa, miten meidän kantsii ajatella tulevaisuutta. […] Mä mietin vaan sitä, miten jollain hetkellä, jollekin ja jostain aika rajatusta näkökulmasta saattaa näyttää siltä, että asiat on aika kivasti. Et meillä on tämmönen yhteiskunta, joka huolehtii, et kaikille on mahdollisuuksia, kun on opintotuet ja lainat ja ilmaset koulut ja vittu kaikki. Mutsiitä ei välttämättä seuraa, että ne mahdollisuudet on oikeesti kaikille. […] En mä tiedä. Miks mä en ota asioita sellaisina kuin ne on? Mä muka esitän, että havaitsen ja hyväksyn, mutta pitääkö oikeesti hyväksyä? Eikö mun reaktiot nimenomaan kerro mulle, että jotkut asiat on tärkeitä? Koska eihän tää nyt voi olla ok, että jotkut mummot tuolla vittu uppoo hankeen ja samalla toiset lentää Sveitsiin jouluksi lautailemaan.” (s. 329–330.) 

Myös Chiaroscurossa pohditaan enenevästi Rafan vaikeaa perhetaustaa ja sen vaikutuksia hänen ja hänen veljensä ajautumiseen epämääräisiin piireihin, joiden käytöstä esimerkiksi Fionan vanhempien on mahdotonta ymmärtää. Moottoripyöriä kirja ei sentään leimaa kaiken pahan aluksi ja juureksi, vaan ilahduttavasti Rafan kiinnostus pyöräänsä säilyy loppuun asti aitona harrastuneisuutena. Chiaroscuro lähestyy luokkateemaa Tällaista tunnetta yksilökeskeisemmällä tasolla. Vaikka pyrkimys luokkaerojen kuromiseen on läsnä, se perustuu lähinnä kahden nuoren Romeo ja Julia -tyyliseen romanssiin. 

Katujen synkkää maailmaa ja lavealle polulle joutuneita nuoria ei kirjassa lopulta käsitellä erityisen moniulotteisesti, vaikka katujengi-ilmiöön aikuisten toimesta usein viitataankin. Vaikka Chiaroscuro kertoo siitä, että kaikilla nuorilla ei ole samanlaisia edellytyksiä Fionan suojattuun ja kulttuurielämyksiä pursuavaan elämään, pysyy fokus rakkaustarinassa samalla, kun onnellinen loppuratkaisu silottaa Rafan menneisyyden ryppyjä. Kun Rafa lopulta pääsee Fionan perheen hyväksynnän piiriin, hän pääsee pois myös väkivallan maailmasta. Mutta mitä käy niille nuorille, jotka eivät satumaisesti rakastu kulttuurisuvun perijättäreen? 

Ahon ja Erran romaanit tutkivat luokkaeroja, tunteita ja nuorten maailman ilmiöitä kiinnostavasti, mutta vaihtelevalla tarkkanäköisyydellä. Molemmat teokset ovat parhaimmillaan ehdottaessaan, että nuorison sijasta pilalla taitavat itse asiassa olla aikuiset. Chiaroscuron ansiot ovat herkän elokuvallisessa ensirakkauden kuvauksessa ja isovanhempien yllättävän solidaarisissa hahmoissa. Melodramaattinen kielletty rakkaus vetoaa lukijoihin aina. Tällainen tunne on viiltävän hieno kuvaus hallinnan tarpeesta hallitsemattomassa maailmassa. Se vetää Chiaroscuroa pidemmän korren teini-iän mahdottomuuden terävän realistisessa kuvauksessa juuri tässä ajassa.