Aurinko juo kermaa

Aurinko juo kermaa (Beaivváš čuohká gaba) on pohjoissaameksi kirjoittavan, toimittajana ja elokuvaohjaajanakin työskennelleen Inger-Mari Aikion sekä äänitaiteilija ja muusikko Miro Mantereen yhteistyönä syntynyt ”runomusiikkiteos”. Teos koostuu kirjasta ja cd-levystä, jolla Aikio esittää runojaan Mantereen musiikin säestyksellä.  Teos on myös kaksikielinen, jokainen runo on sivulla sekä pohjoissaameksi että suomeksi, ilmeisesti Aikion itsensä kääntämänä. Kumpaakin kieltä osaava lukija (jollainen en itse ole) saa siis kaksi eri versiota samasta runosta ja pystyy vertailemaan niiden välisiä vivahde-eroja. Aikion ottamat luontokuvat tuovat teokseen myös visuaalisen ulottuvuuden.

Teoksen antamaan vaikutelmaan vaikuttaa varmasti, mistä suunnasta sitä lähestyy. Itse luin vanhasta tottumuksesta kirjan ensin ja kuuntelin vasta sitten cd:n. Tästä syystä tuntuu luontevammalta (ja myös rehellisemmältä) käsitellä teosta ensin runokirjana ja arvioida vasta sitten sen poikkitaiteellista antia.

Saamelaisuus ”tuoksuu koko ajan taustalla, välillä vienosti, välillä voimakkaasti.”

Aikion mukaan saamelaisuus ei ole hänen runoissaan alleviivattua vaan ”tuoksuu koko ajan taustalla, välillä vienosti, välillä voimakkaasti.” Hänen tuotantonsa ei olekaan samalla tavalla läpeensä poliittista kuin vaikkapa Nils-Aslak Valkeapään tai nuorempaan kirjailijapolveen kuuluvan Niillas Holmbergin runous. Aikion edellinen runoteos, Maailmalta tähän (2006), sijoittui nimensä mukaisesti hyvin yksityiseen elämänpiiriin ja käsitteli lapsen syntymää.

Valo kaikissa vuoden sävyissään

Saamelaiskirjallisuus operoi aina vähintään kahden kulttuurin, kielen ja maailmankuvan rajapinnassa. Tämä tekee siitä rikasta mutta myös haastavaa luettavaa, ainakin minun kaltaiselleni lukijalle, jonka tiedot saamelaiskulttuureista ovat hyvin rajalliset. En tarkoita, että saamelaiskirjallisuutta tulisi lukea yksinomaan kirjoittajansa kulttuuriperintöä vasten, mutta tiedostan, että monet viittaukset ja vivahteet jäävät minulta varmasti huomaamatta.

Aikion uusimmassa teoksessa kirjailijan alkuperä on läsnä pohjoisen luonnon ja saamelaisen kalenterin kautta. Aurinko juo kermaa on luontorunoutta, jonka lähtökohtana ovat saamelaisten kahdeksan vuodenaikaa. Suomalaisille tuttujen neljän vuodenajan lisäksi saamelaisilla on neljä ”välivuodenaikaa”: syyskesä, syystalvi, kevättalvi ja kevätkesä. Tämä heijastaa perinteisten saamelaisten elinkeinojen läheistä kytkeytymistä vuodenkiertoon. Toisaalta kieli myös suuntaa havaintoja: vuodenaikasanojen runsaus tarjoaa puitteet luonnossa tapahtuvien hienovaraisten siirtymien tarkkailulle.

Teos alkaa kesästä ja päättyy kevätkesään. Kuljetaan siis yöttömästä yöstä kaamokseen ja takaisin. Ja kuten teoksen nimi antaa odottaa, valo kaikissa vuoden sävyissään on keskeinen elementti heti ensimmäisestä runosta lähtien: valo valossa/ päällekkäin kerroksittain/ unensa kadottanut. Teos myös päättyy valoon, mikä korostaa rakenteen syklisyyttä: käsi kädessä/ saniaiset nostavat/ solmunsa auringolle. Aurinko on samalla myös Beaivváš (sana on samaa juurta kuin suomen kielen päivä), pohjoissaamelaisten auringonjumala. Teoksen nimi ja tietyt runot tuovat mieleen muinaiset auringonjumalalle annetut uhrit: aurinko juo kermaa/ kypsiä pisaroita/ tipahtelee rummulle.

Persoonattomia keskeislyyrisiä haikuja

Runot ovat muodoltaan haikuja, joka onkin mitä perinteisin luontorunouden laji, olihan viittaus vuodenaikoihin pakollinen elementti jo klassisessa japanilaisessa haikussa. Tai ehkä Aikion runot ovat pikemminkin haikumukaelmia, koska ne eivät yleensä noudata perinteistä 5-7-5 -tavurakennetta – vaikka eipä sitä toisaalta noudattanut edes Bashoo, tuo haikuntekijöistä tunnetuin.

Aurinko juo kermaa on keskeislyriikkaa, jossa puhuja tekee havaintoja ympäröivästä luonnosta ja ilmaisee niiden avulla mielentilojaan.

En tiedä, kuinka paljon haikua on käytetty saamelaiskielillä kirjoitetussa runoudessa, joten vertailukohtani ovat kaikki ikävä kyllä suomenkielisestä kirjallisuudesta. Suomessa haiku on nykyisin täysin vakiintunut runomuoto, jota käytetään tiiviin ilmaisun sormiharjoituksena äidinkielen tunneilla ja kirjoituskursseilla. Sillä ei ole enää samaa uutuudenviehätystä kuin viime vuosisadan modernisteille ja beatnikeille, eikä kovin moni eturivin runoilija käytä sitä, mutta kaikesta huolimatta se pitää pintansa. Nykyhaikun aiheena voi olla melkein mikä tahansa, vaikkapa jalkapallo, kuten Markus Leikolan teoksessa Pallomaapallo: haikuja jalkapallon MM-kisoista (ntamo, 2014). Yksi eniten haikua viljelevistä nykyrunoilijoista on Arto Lappi, joka on myös suomentanut japanilaista runoutta.

Kuten useimmat haikut, Aurinko juo kermaa on keskeislyriikkaa, jossa puhuja tekee havaintoja ympäröivästä luonnosta ja ilmaisee niiden avulla mielentilojaan. Aikion runojen subjekti ei tuo itseään esiin. Minä-pronomini ei esiinny teoksessa kertaakaan, eikä yksikään verbi ole yksikön ensimmäisessä persoonassa. Tarkkaan ottaen ainoat Aikion runoissa esiintyvät persoonat ovat yksikön ja monikon kolmas. Ei ole sinua, meitä eikä teitä. Poissa ovat siis persoonat, jotka ilmaisevat puhujan suhdetta toisiin. Tällainen puhujapositio tuottaa helposti lauseita, joita kielitieteessä kutsutaan eksistentiaalilauseiksi: puutarhassa juoksee koira, koiralla on makkara. Tunteet ja mielentilatkin ovat maisemassa havaittuja kohteita, jotka usein personifioidaan: rakkaus soutaa/ airotonta venettä/ vesi kuplii, vaahtoaa.

Puhujapositioon vaikuttaa osaltaan lajityyppi. Haikuissa on jo vanhastaan pyritty ilmaisemaan pelkistettyä, välitöntä havaintoa. Tähän estetiikkaan vaikutti buddhalainen pyrkimys vapautua erillisen minän harhasta ja nähdä maailma sellaisena kuin se on. Toisaalta minän kätkeminen on ollut myös yksi suomalaisen modernismin opinkappaleita. Luontohaikujen tarkoitus on yleensä esittää havainnot mahdollisimman tuoreina ja välittöminä, ilman että puhuja tulee runon ja lukijan väliin. Mutta kun sama asento pysyy läpi kokonaisen teoksen, siitä tulee helposti monotoninen ja yllätyksetön. Itse havaitsemisen prosessia ei myöskään kyseenalaisteta, jos puhuja pysyttelee jonkinlaisena näkymättömänä katseena. Yhdessä Aikion runossa puhuja sentään on epävarma näkemästään, vaikkei itse puhujapositio muutukaan: silmä hämääntyy/ koivunlehtikö se vai/ itse lumihiutale. Runo kuvaa hienolla tavalla syksyn vaihtumista syystalveksi, hetkeä jolloin ei ole enää varma, mitä taivaalta sataa.

Kaikki perustuu luontohavaintoon

Vuodenaikojen vaihtuminen ilmenee Aikion runoissa milloin rajuina, äkillisinä tapahtumina (raivottaria/ kiitää syksyn aalloilla/ repii kiviltä hiukset), milloin pieninä mutta peruuttamattomina nytkähdyksinä (hanki kimaltaa/ varjojen väleissä ei/ kukaan usko eiliseen). Siirtymät suuresta pieneen, maisemasta yksityiskohtaan tuo välillä mieleen klassisen kiinalainen runouden: ukonilma lyö/ lopputahdit tunturiin/ naali pakenee koloon. Pidän siitä, että luontoa havainnoidaan myös maanpinnasta käsin, sammalien, jäkälien ja humuksen tasolta: torvijäkälä/ tajoilee pikaristaan/ kaamoksen luolavirtaa.

Joissakin runoissa läpeensä tuttu, jopa kliseinen luontokuvasto saa tavanomaisesta poikkeavia merkityksiä: pisaravirta/ nyyhkii jääpuikon suussa/ imee mustaa valoa. Monesti vuodenajat kuvataan kehollisina kokemuksina: talvi tuntuu viiltoina iholla, jääpaloina kurkussa, puraisuina niskassa, kevään odotus taas sykkeenä käsivarsissa. Toinen toistuva motiivi on musiikki: voikukan viulu/ kirskahtelee syksyä/ ennen ensilentoaan.

Huomaan pitäväni eniten runoista, joissa näköhavainto puhuu puolestaan. Suosikkini löytyy kevätosiosta: ruskea paju/ luo vaaleita kissoja/ hopeinen keltaisia. Tässä ollaan lähellä klassisen haikun zeniä. Teoksen vähiten onnistunutta ainesta puolestaan ovat runot, joissa luontokuvastoa käytetään aforistisesti (ei kulkiessaan/ koskaan muista varoa/ elämän mustaa jäätä). Eri merkityskentistä ammentavien metaforien yhdistelmät tuottavat myös välillä sekavaa jälkeä (suruaivojen/ ohitusleikkaukseen/ loppuu viemäröintityö).

Eheys jää vaivaamaan

Varsinainen runomusiikkiteos koostuu Aikion lausunnasta sekä Mantereen musiikista, äänitehosteista ja ajoittaisesta laulusta. Musiikki vaihtelee kesän lämpimän akustisista tunnelmista talven elektronisiin, meditatiivisempiin saundeihin. Mantereen kirkas laulu muodostaa kontrastin Aikion tummalle, hieman käheälle puheelle. Vuodenajoille tyypillisten luonnonäänien käyttäminen ei ole kovin onnistunut ratkaisu, sillä ne kuulostavat väistämättä kliseisiltä. Talvi-raidalla taas puheääntä on keinotekoisesti madallettu, minkä tarkoituksena on ehkä ollut luoda vaikutelma jostain persoonattomasta, ei-inhimillisestä puheesta (talven puheesta?). Efekti ei kuitenkaan toimi halutulla tavalla.

Vuodenaikojen vaihtelu on runouden ikuisuusaiheita, mutta entä jos vuodenajat eivät olekaan ikuisia?

Minulle cd:n kiinnostavin puoli on (suomeen verrattuna) pehmeästi suhiseva pohjoissaamen kieli, jota kuunnellessa pääsee sisään runojen äännemaailmaan. Muuten huomaan, ettei ääniteos tuo lukukokemukseeni juurikaan lisää. Olen jo ehtinyt luoda oman suhteeni runoihin, eikä mielessäni ole oikein tilaa muille tulkinnoille. Kokemukseni saattaisi olla erilainen, jos olisin aloittanut cd:stä.

Kaiken kaikkiaan Aurinko juo kermaa on eheä kokonaisuus, mikä yleensä katsotaan runoteoksen ansioksi. Minua kuitenkin nimenomaan tuo eheys jäi vaivaamaan. Aikion runoissa luonnon kiertokulku esitetään rikkumattomana: syksyä seuraa talvi, kevättä kesä, ympyrä sulkeutuu ja kaikki alkaa alusta. Tämän suuremman syklin sisällä esiintyy kyllä rajuja, repiviä ja pelottaviakin voimia, mutta itse vuodenkiertoa, itse luonnonjärjestystä ei näytä uhkaavan mikään. Tällainen maailmankuva tuntuu minusta, ilmastonmuutoksen keskelle syntyneestä, auttamattoman vanhentuneelta. Vuodenaikojen vaihtelu on runouden ikuisuusaiheita, mutta entä jos vuodenajat eivät olekaan ikuisia?

En penää mitään alleviivaavaa ekokritiikkiä, sillä sellainen tuottaa usein yksiulotteista, nopeasti tyhjentyvää runoutta. Maailmankuva ilmenee runoudessa myös hienovaraisemmin sävyjen, sanavalintojen, retoriikan ja näkökulmien kautta. Ehkä Aikion runoissa häiritsee eniten se, että ne olisi voitu kirjoittaa yhtä hyvin 1990-luvulla. Teoksessa esiintyvä kahdeksan vuodenajan kalenteri tuo mieleeni parin vuoden takaisen uutisen, jonka mukaan saamelaisten perimätieto ei ilmaston lämpenemisen vuoksi päde enää. Runoja lukiessani ja kirjan upeita luontokuvia katsellessani yritän miettiä, mikä on niiden ja lukemani uutisen suhde. Aivan kuin olisin saanut postikortin ajalta ennen syntymääni.

Maailma on muutoksessa

Edellä esitetyt pohdinnat eivät tietenkään koske vain tässä arvosteltavaa teosta vaan ne liittyvät laajempiin kysymyksiin runoudesta ekokatastrofin aikakaudella. Kuten tutkija Karoliina Lummaa kirjoittaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä Tuli&Savun ilmastonumerossa, taivas ei ole entisensä: ”Uusien ajatusten, unelmien, vapauden ja pyhyyden vapaa tila on muuttunut paikaksi, joka koostuu kerroksista ja kaasuista. […] Taivas on muuttunut konkreettiseksi.” Uudenlainen kokemus maailmasta vaikuttaa väistämättä tapaamme lukea runoutta, mutta vielä ei ole selvää, miten se vaikuttaa tapaamme kirjoittaa – tai ylipäätään tapaamme elää.

Runous on loppujen lopuksi varsin konservatiivinen instituutio, ja totutut käsitykset siitä, mikä runo on ja voisi olla, istuvat tiukassa. Myös parisataavuotinen kuherruskuukautemme fossiilisten polttoaineiden kanssa on muokannut arkikokemustamme niin perustavasti, ettei pelkkä tieto maailman muuttumisesta riitä synnyttämään uusia ajattelun ja tekemisen tapoja.

Jokainen runoteos ansaitsee tulla arvostelluksi sen perusteella, mitä se on, eikä sen mitä se ei ole. Niinpä haluan lopuksi esittää vielä yhden näkökulman Aikion ja Mantereen teokseen. Aurinko juo kermaa muistuttaa pienten, arkisten ja välittömien havaintojen merkityksestä. Lumikot ja kullerot eivät tiedä elävänsä muuttuvassa ilmastossa eivätkä murehdi ekosysteemien tuhoa, ne vain elävät ja sopeutuvat, kunnes eivät enää elä eivätkä sopeudu. Vielä surullisempaa kuitenkin olisi, jos emme osaisi iloita niistä silloin, kun ne ovat täällä kanssamme. Koskaan ei ole liian myöhäistä huomata, minkä värisiä kissoja pajussa on.