Kolumbuksen salamatkustaja ja muita kirjoituksia

J. K. Ihalaisen Kolumbuksen salamatkustaja ja muita kirjoituksia kartoittaa mainiosti löytämisen ja valloittamisen historiaa kirjallisuuden näkökulmasta, aivan kuten takakannen ensirivit lupaavat. Tämmöisiin kirjoihin on hauska törmätä aika ajoin, sukeltaa menneisyyteen, myytteihin, uskomuksiin ja vanhaan tietoon, antaa epäilyn, epäuskon ja hirtehisen naurun olla läsnä, jälleen kuten takakansi lupaa.

Sillä mitäpä muuta me tarvitsemme, kyseenalaistamme todellisuutta päivittäin, joko tietoisesti tai tietämättämme – ja usein ilman päteviä välineitä. Tai oikeammin välinein, jotka eivät tunnu riittäviltä. Samaan ovat törmänneet ihmiset aina, ovat he sitten olleet löytäjiä tai löydettäviä, on löydetty sitten ymmärretty oikein tai täysin väärin.

Hyvä esimerkki tästä on kirjoitus Epäuskon teatraalinen nauru ja sen kappale Valkoinen mies häpäisee kuun. Vuonna 1969 Neil Armstrong ja Edwin Aldrin astuvat kuun kamaralle televisiokameroiden ikuistaessa tapahtuman. Yhdysvaltojen lounaisosissa asuvat Uuden Meksikon zunit näkevät tässä suuren uhkakuvan, joka vavisuttaa heidän perinteisiä uskomuksiaan. Sillä jos se, mitä televisiokamerat välittävät, on totta eikä studiokuvausta, niin silloin nuo kaksi valkoista miestä ovat häpäisseet Äiti Kuun, joka yhdessä Isä Auringon kanssa on kaiken valon ja elämän alkulähde.

Kolumbuksen salamatkustaja kartoittaa mainiosti löytämisen ja valloittamisen historiaa kirjallisuuden näkökulmasta.

Zunit pelkäävät, että astronauttien halventavat teot tekevät lopun Äiti Kuun lahjoista ihmiskunnalle. Kenties hän, kuten tietämättömien zunien häpäisemät Suola Äiti ja Turkoosimies ennen häntä, muuttaisi myös kauas pois, mistä seuraisi kohtalokkaita ongelmia.

Lukekaapa tästä eteenpäin itse. Jo lähtökohta on herkullinen, kysyy ja herättää sekä epäilyn että epäuskon: mitä oikeasti tapahtui, kun ihmiskunta pontevasti lensi kuuhun? Millainen oli se lippu, jonka astronautit poistuessaan jättivät kuun kamaralle ja joka on siellä yhä?

Salainen toive tulla varastetuksi

Ihalainen lähestyy löytämistä ja valloittamista usealta suunnalta. Yhtäältä hän kirjoittaa saksalaisesta monitoimitaiteilijasta Joseph Beysista, joka kieltäytyi pitkään kutsuista saapua Amerikan Yhdysvaltoihin. Ja kun Beuys viimein suostui, vietti hän kolme toukokuista päivää vuonna 1974 kojootin kanssa pienessä huoneessa taidegalleriassa New Yorkissa. Beuys pyrki tapahtumallaan kohtaamaan traumaattisen kipupisteen, jossa intiaanien älykkyys ja eurooppalaisten mekaaniset, materialistiset ja positivistiset arvot leikkaavat.

Toisaalla Ihalainen kirjoittaa intiaanikirjailijasta Gerald Vizenorista, meksikolaisesta shamaanista Marina Sabinasta sekä vastikään Suomessa Annikin Runofestivaaleilla vierailleesta amerikkalaisesta Anne Waldmanista. Kaikkia heitä yhdistää sama lähtökohta, tavalla tai toisella, Waldmanin sanoin: halusin vakuuttaa mielelleni, että mielikuvitukseni kykenee matkustamaan taiteilijana, tekijänä, keksijänä. Näkemään väärien rajojen taakse.

Kirjoittaa Ihalainen myös Bruce Chatwinista ja tämän julkaisemattomasta käsikirjoituksesta The Nomadic Alternative, hankkeesta kirjoittaa nomadien historia.

Pieni huomio: miksi Chatwin kiinnostui kulkijoista, vaeltelijoista? Miksi häntä leimasi koko elämän tietty sosiaalinen ja maantieteellinen levottomuus? Ihalainen siteeraa Chatwinin jälkeenjääneestä arkistosta laatikko numero 18:sta löytynyttä muistiinpanoa. ”Äitini kauhu mustalaisia kohtaan. Niityn poikki. Heidän karavaaniensa kangaskuomut kukkivien orapihlajien takana. Hölkäten pitkin polkua paljain takapuolin kirjavalla ponilla. Margie, Margie. Ei ikinä, ne saattavat varastaa minut! Salainen toive tulla varastetuksi.”

Syy, selitys? Trauma, haava, lääke, rohto. Hoito, kuuri, puhdistuminen. Kyky elää elämää.

Ei ikinä, ne saattavat todella varastaa minut!

Väärien rajojen taakse

Väitän, että tämmöiset kirjat kuten Kolumbuksen salamatkustaja ovat peruskauraa kaikille kirjoittajille, kaikille jotka haluavat kertoa tarinoita, juttuja ja ymmärtää niitä. Kävin itse hamassa menneisyydessä erään käsikirjoittajakurssin ja, kuinka ollakaan, törmäsin siellä samaan ”maaperään” kuin mistä Ihalainen kirjoittaa.

Hyvinä rinnakkaisteoksina Ihalaisen Kolumbukselle pitänee mainita ainakin Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot ja Olli Alhon Hulluuden puolustus, jonka Ihalainen itsekin mainitsee viitteissään.

Tarinat ja tarinan kertominen ovat lääkettä ja rohtoa.

Tarinat ja tarinan kertominen ovat lääkettä ja rohtoa. Ne opettavat meidät näkemään parhaassa tapauksessa väärien rajojen taakse. Yhtä lailla mekin esitämme zunien varjoteatteria tapahtuneista, yhtä lailla mekin tuomme kaaosta järjestykseen ja järjestystä kaaokseen. Muutoin emme selviä, muutoin olemme rikki.

Vilkkaat askeljäljet

Täytyy nostaa hattua kirjan julkaisijalle Sanasadolle. Urhea teko kaikkineen. Kolumbus ei ole pömpöösi kaikenkattava opus vaan keskittyy siihen, minkä kirjoittaja on kokenut kiinnostavaksi ja mielekkääksi ja mikä on palvellut hänen työnsä lähtökohtia.

Tämä näkyy ja maistuu, kiitos vain.

Teos keskittyy siihen, minkä kirjoittaja on kokenut kiinnostavaksi ja mielekkääksi.

Kirja toimii myös erinomaisen mainiona herättäjänä, arjen ja tottumusten nipistäjänä, kenties jopa puhkaisijana. Kun kirjassa lukee, että ”jäsenyydellä hankittuihin shamaanivoimiin kuuluu kyky syödä mitä tahansa ja miten paljon tahansa ruokaa ja jätteitä (mukaan lukien ihmisen jätöksiä) ja osallistua hätkähdyttäviin seksuaalisiin näytöksiin häpeää tuntematta ja että newekwet tunnetaan viisaimpana ja pelottomimpana ryhmänä koko pueblojen kansasta”, niin kirjanystävän arki herää, ilolla ja ylpeydellä.

Ja kun kirja on käpälästä pois, voi katsahtaa vaikkapa kuuhun ja miettiä astronauttien jättämää lippua. Ja niitä vilkkaita askeljälkiä, jotka heidän saappaistaan lipun ympärille jäivät ja jotka ovat siellä edelleen.