Tomaatinlohkoja

Kokki tänne äkkiä, keitossani on uutta J. Tilsaa! Tomaatinlohkoja-albumista löytyy tärkeilemätöntä piirrosjälkeä ja absurdeja sattumuksia eli taattua tilsamaista meininkiä.

Pienimuotoisuuden estetiikka on aina ollut tärkeä osa sarjakuvakenttää. Se näkyy paitsi monipuolisena pienjulkaisujen kirjona myös hakeutumisena kohti kevytminimalismia ja -absurdismia. Arki on täynnä ihmeitä, ja tätä Overtonin ikkunaa sopii kyllä raottaa. 

Kuten aina, ”aina” on suhteellinen käsite ja tässä tapauksessa sitä voi pitää esimerkiksi noin 45 vuoden mittaisena jaksona. Kun toimistokopiokoneet ilmestyivät ja myöhemmin offset- ja vielä myöhemmin digipainatuksen hinta laski, sarjakuvailmaisu sai tilaisuuden vapautua. Se oli pitkään ollut sanoma- ja aikakauslehtien panttivankina, sidottuna tiukasti mittaan, määrään ja kohdeyleisöihin. 

Moni yhä aktiivinen sarjakuvataiteilija aloitti uransa jo 1980-luvulla sarjakuvaseurojen lehdissä ja omatekemissään kustanteissa. Lyhyissä jutuissa oli mahdollista kehittää taitoja ja hakea tyyliä. Tällä vuosituhannella kirjamuotoinen sarjakuvajulkaiseminen on lisääntynyt ja lehdistön dominanssi kadonnut. Laji on vapaa, mutta mitä se sillä vapaudella tekee? 

Kuka mitäkin. Yksi edelleen voimakas sarjakuvan alalaji on yhä kiinni absurdismissa, koska miten muutenkaan maailmaa voisi kuvata asiatarkasti ja totuudellisesti. Maailma on hullu, mihin voi koettaa vastata esimerkiksi lempeydellä.

Tämän lähestymistavan kantaisä ja -peikko on Jukka Tilsa, taiteilijana vain J. Tilsa. Vuonna 1961 syntynyt Tilsa on tehnyt tulemisensa moneen kertaan ja useimmiten samalla tavalla. 

Ensimmäisen kerran Tilsa herätti huomiota sarjakuvilla, joita hän piirsi omakustanteisiin Nuuka Nautinto ja Zärpä. Zärpän parhaimmistoa on koottu myös kokoelmaan Zärmikkäimmät (Suuri Kurpitsa 1994). 

Vuonna 1980 kolmen lehden verran ilmestynyt Zärpä oli ilmestys. Kopioläsyt koostuivat tarinoista, jotka muistuttavat Daniil Harmsia vailla väkivaltaa. Tarinat alkavat mistä alkavat ja loppuvat mihin loppuvat, t-pusseilla lennellään siinä missä zopasta löytyy mies, kieli vääntyy sanaleikeiksi ja hyödyntää suomen harvinaisempia aakkosia arvaamattomasti. 

Tilsan jutut erottuivat massasta niin selvästi, että hän sai koko joukon jäljittelijöitä ja intohimoisia seuraajia. Monen nykyään aktiivisen sarjakuvataiteilijan ura on jonkin verran tai enemmän velkaa Tilsan parissa vietetyille hetkille. Nopeasti ajatellen mieleen juolahtavat esimerkiksi Jii Roikonen, Ville Pirinen, Roope Eronen ja Riitta Uusitalo. Tarkemmalla analyysillä irtoaisi kymmeniä nimiä lisää.

Voikin puhua urasta vailla uraa saati urautumista. 

Tilsa lopetti yhtä äkisti kuin aloittikin ja vetäytyi viljelemään Orivedelle. 1990-luvun alussa hän palasi sarjakuvien pariin, koska tarvitsi tarinan mukaan rahaa vannesahan hankintaan (jonka sitten tällä vuosituhannella hankkikin).

Sittemmin on kai ollut muitakin hyvän pelin tarpeita. Parin kokoelman ja lyhyt- ja pidempi-ikäisten lehtisarjojen lisäksi ovat ilmestyneet muun muassa teokset Potaattien yö, Päin heiniä, Poutaa Japanissa, Ketsuppi on punaista, Supermauno, Ilma-autolla Kaliforniaan, Neron-leimauxia, Tupelon tuplaseriffi, Löylyä, Supermauno!, Eikka Etevä hurmaa hameväen ja Kuusipäinen kuristaja… 

Voikin puhua urasta vailla uraa saati urautumista. Tilsan paluun jälkeinen tuotanto on jo huomattavasti alkuperäistä laajempi ja monipuolisempikin, siitä huolimatta, että Tomaatinlohkoja on ensimmäinen ihkaoma julkaisu seitsemään vuoteen. ”Vuosikausia haudutettu ja parissa viikossa piirretty”, tiivistää takakansi mainiosti ja ehkä totuudenmukaisestikin. Näin hyvää näprätään. 

Lohkovoittaja ei joudu karsintoihin

Luultavasti pitkät tauot tekevät hyvää niin näkijälle kuin kokijallekin. Tilsa keittää zoppansa yksinkertaisista aineksista mutta maustaa harkiten ja yhä yllättäen. 

Pälähdys vaatii ilmaa ympärilleen. Siksi tyyli on humoristisen näennäishiomaton. Pitää osata piirtää osatakseen ei-piirtää. ”Whistler maalaa” mukailee klassista Pulteri-strippiä eikä Tilsa ole piirtänyt pimeyteen mitään, kerronta etenee puhekuplin. 

Tomaatinlohkojen ensimmäinen tarina ”Avuliaat housut” saa kääntämään aukeamaa, koska irrallaan juoksevat pöksyt jäävät kiven alle. Pakkohan tästä on lukea lisää ja selvittää, miten byysille käy ahdingossa. Mutta enemmän saamme tietää kivestä, joka lähtee Naantaliin. 

Tilsa on miltei erikoistunut kertomaan, mitä ei enää kannattaisi kertoa. Vanhan vizin zyndrooma jne. En ole uskoa silmiäni, kun näen ”Moottoritie on kuuma” -sana- ja kuvaleikin vuosikymmeniä Pelle Miljoona Oy:n klassikkolevyn julkaisun jälkeen. Se ilmestyi samana vuonna kuin Zärpät, olkoon sattumaa tai ei. Paljon enemmän kuitenkin hämmästyttää, että kappaleen inspiroima sivu on mestarillisen pölkkypäinen. Voi olla, että Tilsa on keksinyt parasta sitten Mauri Kunnaksen Nyrok Cityn. 

En silti usko, että käyttämäni esimerkki vaatii tätäkään selitystä. Sarjakuva on mahdollista nauttia sellaisenaan, ilman suolaa, kuin keitetty kananmuna. Tai raakana: plöts.

”Lähden nacki-kiozille!”

Tomaatinlohkojen pisin sarjakuva on kuusisivuinen, lukuisat yksisivuisia. Kokonaisuus tuntuu pakottomalta, sen mittaista tehdään kuin pukkaa. Kirja- ja sarjakuvakirjateollisuuden pakottavissa raameissa tällainen ajattelu tuntuu raikkaalta. Joskus se tyyppi vaan käveli teiden risteykseen, teki sopimuksen paholaisen kanssa ja alkoi tapahtua, syntyi blues. Sen jälkeen muut tienasivat paholaismaisen määrän mammonaa.

Sen mittaista tehdään kuin pukkaa.

Teoksen viimeinen tarina, yksisivuinen ”Maailmankaikkeus pulkkamäessä”, on kuin ”Näin Tilsaa luetaan”, tekijänsä sana, kuva ja selitys. ”Ja maailmankaikkeus näki, klasin-lävitte, että lunta ol’satanunna”, alkaa juttu, jossa vanhan eukon näköinen kaikkeus lähtee pulkkamäkeen. ”Vanhanakin voi pulccailla”, hän tuumii, ja mietin ilmaisun vapautta. Joillain sitä on.