Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä

Historiantutkija Jaana Torninoja-Latolan väitöskirjatutkimus hairahti sivupolulle. Sinervon sisarusten työväenliiketoiminnan tutkiminen kääntyi kirjailija Elvi Sinervon (1912‒1986) elämäkerraksi. Tuloksena on lähes 500-sivuinen teos Sinervon vaiheista ja tuotannosta.

Sinervo oli aikanaan tunnettu kulttuurin ja politiikan tekijä, mutta koska toiminta suuntautui kiihkeän vasemmistolaisuuden ja sodan jälkeen kommunismin edistämiseen, on hänet välillä unohdettu historian hämärään. Laaja tuotanto ja mielenkiintoinen elämäntarina ansaitsevat kuitenkin tulla muistetuiksi, ja sen avuksi on Torninoja-Latolan kirja tärkeä askel. Aiemmin Sinervon elämästä on kirjoittanut Kalevi Kalemaa, jonka teoksen nimi on Elvi Sinervo. Vuorellenousija.

Avioliitto oli myrskyisä, käytännöllinen ja syvä.

Elvi Sinervo kasvoi seitsenlapsisessa työläisperheessä Helsingissä. Politiikka ja kirjallisuus olivat jatkuvasti läsnä vanhempien keskusteluissa ja sisarusjoukosta varttuikin kolme kirjailijaa ja aktiivisia poliittisia toimijoita.

Lapsuuteen elämäkerrassa päästään kiinni muun muassa vanhimman siskon Sylvi-Kyllikin päiväkirjan kautta. Torninoja-Latolalla on ollut käytössään monipuolinen kirje- ja päiväkirjalähteistö Sinervon elämän varrelta. Parhaimmillaan aineisto on mahdollistanut hyvin yksityiskohtaisen ja henkilökohtaisen käsittelytavan, mutta aukkokohtiakin on. Harmillisimmin aineiston puute näkyy Sinervon viimeisen kolmen vuosikymmenen käsittelyssä, ne kun mahtuvat kirjassa 13 sivulle.

Lapsuuden ja pikakäsitellyn vanhuuden väliin mahtuu paljon. Sinervo avioitui nuorena Mauri Ryömän kanssa. Esikoislapsi Ilkka (s. 1937) vietti paljon aikaa sukulais- ja tuttavaperheissä, sillä Sinervo ei ehtinyt aktiiviselta osallistumiseltaan ja kirjallisilta töiltään jättäytymään kotiäidiksi. Avioliitto oli myrskyisä, käytännöllinen ja syvä. Sitä koeteltiin, mutta se kesti. Suhteen kuvaus on yksi Torninoja-Latolan teoksen kiinnostavimmista langoista.

Kirjallisuus poliittisena toimintana

Yhä katselen pilviä kuvaa Elvi Sinervon ennen kaikkea vasemmistolaisena aatteen naisena ja toissijaisesti kirjailijana. Tässä näkyy kirjoittajan tausta. Historiantutkija käsittelee Sinervoa yhteiskunnalliselta kannalta, kun taas kirjallisuudentutkija olisi saattanut keskittyä tiukemmin Sinervon tuotantoon. Sinervossa nämä puolet ovat kuitenkin täysin erottamattomia, sillä kirjallisuus oli Sinervolle osa poliittista työtä: ”Elvi oli tietoisesti koko kirjailijanuransa ajan määrittänyt itsensä kirjailijana tietyllä tavalla. Hän oli vasemmistokirjailija, jonka tehtävänä on kirjoittaa kirjoja, jotka kertoivat vasemmiston taistelusta”, tiivistää Torninoja-Latola (s. 429).

Sinervo kirjoitti runoja, romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Esikoisteos novellikokoelma Runo Söörnäisistä ilmestyi 1937 ja viimeinen runokokoelma Rukkanen vuonna 1957. Sinervon tunnetuimmat romaanit ovat Viljami Vaihdokas (1946), jossa seurataan kahden synnytyslaitoksella vääriin perheisiin päätyvän pojan kohtaloita, ja Toveri, älä petä (1947), joka kertoo kommunisteista Suomen sotien aikana.

Sinervo joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan valtionpetoksen valmistelusta.

Kirjallisuus ja teatteri olivat Yhä katselen pilviä -kirjan jättämän käsityksen mukaan Sinervon tärkeimmät poliittiset toimintatavat. Hän kuului kirjalliseen Kiila-ryhmään. Muutoin mainitaan monesti Sinervon olleen mukana siellä ja täällä, mutta mitä hän konkreettisesti teki, jää hieman hämäräksi. Yhdestä teosta (vaiko ehkä sittenkin monen asian summasta) seurasi Sinervon elämässä ratkaiseva käänne: hän joutui talvisodan jälkeen kolmeksi vuodeksi vankilaan tuomittuna valtionpetoksen valmistelusta. Hän oli ollut mukana perustamassa Suomi-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa. Vankilaan joutui myös Sinervon aviomies Mauri Ryömä.

Vankilassa syntyi Sinervon arvostetuin teos, runokokoelma Pilvet. Sinervo istui pakkoluokassakin ja kirjeenvaihto oli koko vankila-ajan pääosin kiellettyä. Salaisia teitä pitkin kirjeet kuitenkin kulkivat ja niitä on säilynyt kattavasti. Vankila-ajan kuvaus on Yhä katselen pilviä -kirjan vahvin osa. Siinä päästään kiinni niin Sinervon ajatuksiin ja vaihtuviin tunnelmiin kuin olosuhteisiin ja käytännön seikkoihinkin. Saisikohan Sinervon vankila-ajan kirjeistä toimitettua jopa erillisen julkaisun?

Yksinhuoltaja eroaa puolueesta

Toinen erinomaisesti onnistunut osa on kirjan loppuosan tiivis luku, joka kuvaa Sinervon maailmankuvan romuttumista. 1950-luvun lopulla Sinervo erosi puolueesta ja lopetti kirjoittamisen.  Aviomiehen yllättävä kuolema autokolarissa pakotti kahden nuorimman lapsensa yksinhuoltajaksi jääneen Sinervon miettimään elannon hankkimista ja niinpä hän keskittyi suomennostöihin. Taustalla vaikutti pettymys omien kirjojen vastaanottoon ja hankaluuksiin tavoittaa työväenluokkaiset lukijat. Puolueesta eroaminenkin oli Torninoja-Latolan mukaan pidempi ajatusprosessi, vaikka ratkaisu kiteytyi yhteen hetkeen, SKDL:n julkaisutoimittaja Jaakko Leinon erottamiseen.

Tärkeä pala suomalaisten naiskirjailijoiden elämäkertojen hitaasti kasvavaan joukkoon.

Suomessa tehdään korkeatasoista kustannustoimittamista, eivätkä lukijat (saati kirjailijat!) muuta ansaitsekaan. Yhä katselen pilviä -kirjan kohdalla on sattunut kömmähdys. Jos kirjan ensimmäisessä virkkeessä on kaksi kertaa sana ”myös” ja kahdessa ensimmäisessä kappaleessa se esiintyy kahdeksan kertaa, iskee jokainen seuraavakin ”myös” kielipoliisilukijan silmiin. Kirjan pituus olisi lyhentynyt varmaan kolme sivua, kun tarpeettomat ja paikoin haitalliset myös-sanat olisi poistettu. Jokainen niistä saa kysymään, mihin mainitun lisäksi viitataan ja välillä se aiheuttaa ikäviä tilanteita: ”Myös kirjoittamiseen vankila vaikutti hedelmällisesti” lause viittaa siihen, että vankila-aika olisi tuottanut Sinervon elämässä jotain muutakin hedelmällistä kuin kirjallisia ideoita.

Kaiken kaikkiaan Yhä katselen pilviä on perusteellinen ja monipuolinen tutkimus Elvi Sinervon elämästä. Kerronta on tarkkaa ja asiallista, paikoin hieman kuivakkaakin. Tarinallisia elämyksiä hakevalle lukijalle Yhä katselen pilviä ei kuulu suurimpiin sykähdyttäjiin, mutta se on ehdottomasti tärkeä pala suomalaisten naiskirjailijoiden elämäkertojen hitaasti kasvavaan joukkoon. Torninoja-Latolan on tehnyt huolellista tutkimustyötä puhuttelevasta ihmiskohtalosta.