Ruskea tyttö unlemoi

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi käsittelee säeromaanin keinoin rotuerottelua ja osoittaa autofiktion mahdollisuuksista.

Pitelen kädessäni kauniilla, värikkäällä kansikuvalla viimeistelyä romaania. Valokaaret ja perhoset lentävät vapaina kohti korkeuksia tumman, lettipäisen hahmon lukuprosessin seurauksena. Herkkä ja toiveikas sävy on asetettu jo aivan alkumetreiltä alkaen, ajattelen vielä vailla ymmärrystä siitä, että pian etukannen esimerkki on käyvä toteen myös omalla kohdallani: Ruskea tyttö unelmoi tempaisee minut mukaansa täysin poikkeuksellisella tavalla.

Ennen sitä matkaan tunnelmasta toiseen. Theresa Evangelistan kansitaiteen kääntöpuolella kerrotaan, että kannattelemani kirjan vuonna 2014 Brown Girl Dreaming -nimellä julkaistu alkuperäisteos on noussut “uudelleen ajankohtaiseksi Black Lives Matter -liikkeen myötä”. Liikkeen saamaan näkyvyyden vuoksi teoksen levikkiä myös suomalaisilla markkinoilla on todennäköisesti osattu odottaa. Romaanin ensimmäinen suomenkielinen laitos näki odotetun päivänvalonsa tämän vuoden toukokuussa.

Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan, sillä amerikkalaisklassikoksi luonnehditun teoksen kirjoittaja Jacqueline Woodson tunnetaan kotimaassaan Yhdysvalloissa paitsi erittäin tuotteliaana lasten- ja nuortenkirjailijana, myös lukuisin eri palkinnoin ja nimityksin huomioituna oman alansa erityislahjakkuutena. Käsillä oleva romaani on yksi hänen kansainvälisesti tunnetuimmistaan, jonka puolesta puhuu muun muassa maailman suurimman lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon eli Astrid Lindgrenin muistopalkinnon voittaminen jo vuonna 2018. Tätäkin silmällä pitäen on Ruskea tyttö unelmoi perusteltu ja varsin onnistunut valinta ensimmäiseksi Woodsonilta suomeksi ilmestyväksi teokseksi.

Tunnelmien ja tyylien taidonnäyte

Woodsonin tuotannossa yhdistyvät paitsi sisällön, myös muodon näkökulmasta lukuisat erilaiset tyylit, genret ja lähestymistavat. Ruskea tyttö unelmoi asettuu toki ennen muuta varsin mukavasti lasten- ja nuortenkirjallisuuden lajityypillisiin saappaisiin ja tätä kautta luontevaksi osaksi kirjailijan aiempaa tuotantoa. Kuitenkin säemuotoon kirjoitettu teos ravistelee perinteisiä kerronnan tapoja ja mahdollisuuksia tarjoten myös aikuislukijalle kiinnostavia kiinnekohtia. Lyhyiden, toteavan ja koristeellisen rajaa tutkivien ja toisiinsa linkittyvien virkkeiden poeettinen voima on valtava ja kummallisesti lukijan ajantajua hämärtävä: “Siskoni samettinen mutta kirkas ääni avaa minulle / kokonaisen maailman. / Nojaudun eteenpäin / nälkäisenä.” (s. 80.)

Aukeamat hupenevat kuin itsestään usein vain sivun mittaisten prosaististen kokonaisuuksien vaihtuessa. Teos tulee hotkaistuksi, sillä se säilyttää kerronnallisuutensa myös kokonaisuuden tasolla eikä missään vaiheessa vaadi lukijaa ponnistelemaan tai maanittele tätä mukaansa. Viimeksi mainittua voidaan pitää aivan erityisenä saavutuksena tarkasteltaessa teosta ensisijaisesti nuorelle lukijakunnalle suunnattuna kulttuurituotteena.

Eheästä kielestä ja kerronnasta käykin kiittäminen paitsi kirjailijaa, myös suomentaja Katja Laaksosta, jonka ensiluokkainen käännöstyö saa tekstin virtaamaan niin kuin joet virtaavat Etelä-Carolinassa ja Etelä-Carolinan tarinat virtaavat teoksen päähenkilö Jackiessa ja hänen sisaruksissaan: “Isoäiti kertoo meille siitä kaikesta / meidän istuessamme hänen jalkojensa juuressa, / ja tarinat ovat kuin valokuvia / joiden sisään voi kurkistaa, oma äitimmekin on siellä / marssijat ja koirat ja kissanpennut sulautuvat toisiinsa / ja joka hetki / me olemme / äitimme rinnalla”. (s. 83.)

Autofiktion ahtaudesta faktan ja fiktion rajapinnoille

Autofiktio on viime aikoina jälleen näkynyt ja kuulunut suomalaisella kirjallisuuskentällä muun muassa Antti Röngän, Sisko Savonlahden ja Tiina Tuppuraisen omaelämäkerrallisista elementeistä rakentuneiden menestysromaanien myötä. Koska fiktio itsestä ravistelee myös käännöskirjallisuuspiirejä juuri nyt, näyttäytyy Ruskea tyttö unelmoi -teoksen välitön yhteys Woodsonin henkilöhistoriaan erityisesti aikuislukijalle kiinnostavana teemana.

Woodsonin tuotannolle ominaiset aiheet, kuten sukupuoli, afroamerikkalaisuus ja sen historialliset, kulttuuriset ja sosiaaliset ulottuuvudet sekä luokka ja sen suhde uusrikkauteen ja -köyhyyteen näkyvät ja kuuluvat myös käsillä olevassa teoksessa kautta linjan. Silti romaani ensikädessä kertomus Jacqueline Woodsonista eli Jackiesta sekä hänen vanhemmistaan ja esivanhemmistaan. Heidän elävästä perinnöstään myös lukija saa osansa tarkkanäköisten, humorististen ja koskettavien havaintojen myötä.

Teoksen tärkein teema ja keskeisin kehyskertomus on kuitenkin ruskeana tyttönä kasvaminen 1960- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa. Lapsen unelmia, arkipäivän seikkailujen sentimentaalisuutta sekä perhesiteiden pohdiskelua ja laajennetun perheen jäsenten välittömän läsnäolon tuottamaa turvaa tummentaa hiljattain päättyneen rotuerottelun varjo, jolla on kauaskantoisia seurauksia paitsi ruskean tytön elämän eri vaiheissa, myös pahasti ryvettyneiden etelävaltioiden ja koko amerikkalaisen yhteiskunnan jälleenrakennukseen. Tämä luo merkittävän jännitteen teoksen faktan ja fiktion suhdetta erittelevään tarkastelutapaan, sillä rasististen ja toiseuttavien rakenteiden olemassaolo edelleen 2020-luvulla ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi George Floydin murhan ja sen myötä kansainvälisen huomion keskiöön nousseen Black Lives Matter -liikkeen vuoksi.

Rasismin ja rotuerottelun teemoja ajatellen Ruskea tyttö unelmoi on erinomainen esimerkki autofiktion lukemattomista mahdollisuuksista: äänen antaminen kipeille, yksilöllisen ja yhteisöllisen kokemuksen lävistämille polttopisteille on poliittinen, kriittinen ja sosiaalis-konstruktivistinen teko, joka ottaa tilaa ja antaa sitä totutusta poikkeaville diskursseille. Tähän peilaten argumentit autofiktion geneerisestä helppoudesta tai lukijoita kalastelevasta kultasuonikirjallisuudesta horjuvat kuin korttitalo, ja tulisikin siksi kohdistaa kokonaisen kirjallisuuden lajin sijaan yksittäisen teoksen tarkasteluun.

Olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaankin naiivia ajatella, ettei lakipykälistä poistuneen rotuerottelun jälkeisellä modernilla lapsuudella olisi ihonväriä.

Aisteja ja affekteja, kehollisuutta ja kuvitelmia

Viiteen osaston kaltaiseen lukuun jakautuvan romaanin kertomus mukailee Woodsonin elämäntarinaa aina syntymästä aikuistumisen kynnykselle. Lukija pääsee seuraamaan läheltä Woodsonin syntymää “eräänä tiistaina yliopistollisessa sairaalassa […] maassa joka on jakautunut // Mustaan ja Valkoiseen (s. 9.)” sekä varhaislapsuutta Ohiossa. Vanhempien avioeron jälkeen lapsuus ottaa paikkansa äidin synnyinseudulla Etelä-Carolinassa, jossa Jehovan todistaja-isoäiti istuttaa lapsenlapsiinsa kenttätyön ja lähes päivittäisten kokousten kautta paitsi ihmisen osan, myös erään totuuden siemenen, jonka tuottama hämmennys ja ulkopuolisuus seuraavat Jackieta vuosia: “Kun luokkatoverini kysyvät miksi / en saa vannoa uskollisuuttani Yhdysvaltain lipulle, / sanon uskontoni ei salli sitä sen sijaan että toteaisin: / Minä olen maailmassa, mutta en kuulu maailmaan. Eivät he / tajuaisi.” (s. 145.)

Äidin ja äidinäidin ankaran uskonnollista kasvatustyyliä pehmentää “isukiksi” kutsutun Gunnar-isoisän lämmin läsnäolo, jonka vaikutus erilaisten totuuksien yhtaikaisiin mahdollisuuksiin jo pienen lapsen ymmärryksen rajoissa on ilmeinen: “Tällaisina iltoina / sanoja ei tarvita. Tarvitaan vain / isoisän lämpimät kädet. Tarvitaan vain äänetön lupaus, / että meidän maailmamme on / olemassa aina”. (s. 119.)

Liki kolmesataasivuisen romaanin merkittävimmiksi onnistumisiksi lukeutuvat ylläolevan kaltaiset, kokonaisvaltaiset lapsuudenkuvaukset, joissa mieli- ja kielikuvat risteävät affektiivisten aistihavaintojen ja kehollisten yksityiskohtien ylistyksen kanssa: “Äidin kahvi on makeutettu kondensoidulla maidolla, / hänen hiuksensa on kammattu taakse ja palmikoitu, / tummat sormet ovat kietoutuneet kupin ympärille. / Jos pyydän, äiti asettaa kupin huulilleni, / antaa maistaa katkeransuloa.” (s. 88.)

Kun “Gunnarin mukulat” lopulta muuttavat äidin ja uuden pikkuveljen vanavedessä New Yorkiin, taakse jäävät paitsi naapurin “Corajasensiskot” ja suoristusraudan käry, satoaan uskollisesti kantava kasvimaa ja puutarhan sirkat ja sammakot, myös pala kodiksi tuttua tunnetta. Sitä Jackie jää erityisesti kaipaamaan uuden, meluisan ja oudon kotikaupungin sateisilla kaduilla.

Pelastukseksi osoittautuvat muistikirjat ja tarinat sekä kirjoittamisen ja muistin ihmeet, joiden avulla päähenkilö löytää ensimmäistä kertaa oman identiteettinsä. Toki muisti ja muistaminen puhuttelevat lukijaa monin tavoin jo ennen New Yorkin siirtymää. Kun kertomisen liekki roimahtaa arassa ja lukivaikeusdiagnoosin saaneessa Jacquelinessa, muistin ja muistamisen teemat koskettavat lukijaa vielä aivan teoksen viimeisillä sivuillakin. On suurenmoista, että elämään kuuluvien tragedioiden, kuten isän mielestä hiipumisen, läheisten sairastumisen ja kuolemisen, enon vankilareissun ja Nicholtownin talon myynnin jälkeenkin lopulta teksteiksi jalostuvat unelmat pitävät herkän Jacquelinen lähellä lukijaa ja tarjoavat hänelle yhteyden maailmaan. Sitä hän pian on valmis paitsi sanojen, myös tekojensa kautta muuttamaan.

Teoksen autenttisuus ja sitä seuraava päiväkirjamaisuus tukevat unenomaista vaikutelmaa, joka osoittautuu yhdeksi eri-ikäisiä lukijoita koskettavan teoksen eduista. Kertoja palaa toistuvasti muun muassa kuuntelemisen, kirjoittamisen ja kotiin matkaamisen teemoihin, joiden varaan myös kasvutarina rakentuu. Teemat asemoivat kertojan jatkuvaan liikkeeseen ja muutokseen. Rytmi näkyy myös kielen tasolla, jonka myötä teokseen mahtuu valtavasti ja samalla täysin luontevasti kymmeniä ellei satoja erikokoisia tarinoita, teemoja ja niiden muunnelmia.

Ruskean tyttöyden perintö

Vaikka Ruskea tyttö unelmoi on ensisijaisesti kertomus ruskeasta tyttöydestä ja ansaitsee kaiken kunnian tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuvana ja fiktioon käärittynä muistelmana, on teoksella kosolti myös edellä kuvatun kontekstin ulkopuolista, affektiivista arvoa erityisesti lapsuuden- ja tyttöydentutkimuksen näkökulmasta. Jackie on voimakkaana ja voimauttavana toimijana monipuolinen ja itsenäinen hahmo. Tämän lähtökohtien, olemassaolon ehtojen ja henkilökohtaisten mahdollisuuksien kautta syntyy tarjouma tilan, kokemuksen ja kulttuurin analyyttiselle tarkastelulle.

Folkloristiikan tutkija ja modernin tyttötutkimuksen suomalainen uranuurtaja Karoliina Ojasen mukaan “nykyisessä tyttötutkimuksessa tytöt paikannetaan yksityiskohtaisemmin sosiaalisiin kategorioihin” ja “tyttöyden esittämisestä pyritään antamaan monitahoinen kuva”. Woodsonin säeromaani onnistuukin paitsi laajentamaan tyttöyden kuvauksia lasten- ja erityisesti nuortenkirjallisuudessa, myös tarjoamaan konkreettisen, todellisuuteen pohjautuvan tyttöyden representaation, jonka tekstuaalinen hahmo on horjumaton.

Monitahoisiin representaatioihin, valtasuhteiden tarkasteluun ja purkamiseen sekä sorron poistamiseen ja ehkäisemiseen kuuluu olemuksellisesti aktiivinen keskustelu maailmasta ja sen epäkohdista. Tätä silmällä pitäen olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaankin naiivia ajatella, ettei lakipykälistä poistuneen rotuerottelun jälkeisellä modernilla lapsuudella olisi ihonväriä. Tätä tuskin Woodsonkaan tarkoittaa, vaikka tuo kriittisen äänen keskustelun ytimeen useaan otteeseen: “Valkoiset miehet työskentelevät painotalossa / isukin rinnalla ja heidän sormensa ovat aivan musteen / peitossa, niin että päivän lopuksi kämmenten osoittaessa / ylöspäin / on hankala sanoa, kuka on valkoinen ja kuka ei,”. (s. 55.)

Nähdäkseni romaani kutsuukin siihen koottujen kokemusten kautta tarkastelemaan ruumiillisuutta juuri arkipäivän askareiden kautta sekä kysymään, missä määrin ihonvärin kaltaiset ominaisuudet vaikuttavat niistä suoriutumiseen. Vastaavat viestit ovat lasten- ja nuortenkirjallisuudessa äärimmäisen arvokkaita ja toivottavat osaltaan uuden käännöskirjallisuuden erittäin lämpimästi tervetulleiksi kotimaisten lanu-klassikoiden kainaloon.

Vaikka Ruskea tyttö unelmoi on vain pintaraapaisu Woodsonin laajasta ja alati kasvavasta tuotannosta, tekee se jo yhdellä lukukerralla selväksi, että kirjailija on paikkansa modernin lasten- ja nuortenkirjallisuuden suunnannäyttäjien joukossa ansainnut. Samalla teos muistuttaa, että lukuisat aarteet, joilla on sekä tarinoiden että tiedonvälittämisen näkökulmasta tärkeitä tehtäviä, odottavat yhä niin kääntäjien kuin lukijoiden löytämistä.