Frans F. ja esineet

Jan Blomstedtin romaanin päähenkilö Frans F. elää – tai oikeastaan tekee kuolemaa ja pohdiskelee mennyttä elämäänsä – Ruotsissa 1800-luvun puolivälissä. Frans F:n elämä muistuttaa historiallisen Frans Mikael Franzénin (1772–1847) tunnettuja elämänvaiheita: hän on syntyään oululainen, kauppiaan poika, joka on opiskellut papiksi Porthanin johdolla Turussa, kirjoittanut runoja, toiminut pappina ja piispana.

Molemmat Fransit ovat myös kirjoittaneet tunnetun juomalaulun ja virsiä sekä olleet kolmesti naimisissa. F. M. Franzénin sisäisestä elämästä ja henkilökohtaisista tapahtumista emme voi enää nykyaikana kovin paljon tietää, mutta todennäköisesti kaikki ei ole kulkenut aivan samoja ratoja kuin Frans F:n.

Viimeisinä hetkinään Frans F. muistelee elämäänsä keskusteluissa erityisesti kahden esineen kanssa, intialaisen tikarin ja äitinsä yöpöydän. Tikarin Frans sai aikoinaan intialaiselta jonglööriltä nimeltä Mooty Madua Samme. Fransin vaimon Sofian suostumuksella Pyhän Klaran seurakunnan tiloissa oli järjestetty jonglööriesitys, vaikka kirkkoherrana toiminut Frans ei pitänyt asiaa ollenkaan soveliaana. Samme esiintyi monenlaisten esineitten kanssa, viimeisenä oli tikarinumero. Esityksessä yksi tikareista lipsahti ja putosi terä edellä hänen kädelleen. Tapahtuma muutti jonglöörin elämän: intialaissyntyinen Samme otti kasteen, vaihtoi nimensä Franziksi ja jäi pysyvästi Ruotsiin. Sofia opetti miehelle ruotsia, Frans sai tikarin.

Frans puhuu myös yöpöydälle, joka on kuulunut hänen äidilleen Helenalle Oulussa. Äiti on kuollut ajat sitten, ja pöytäkin on myyty. Frans ei itse asiassa edes tiedä, missä pöytä konkreettisesti on. Tikarin ja yöpöydän lisäksi Fransilla ei muuta keskusteluseuraa olekaan, sillä häntä hoitava kolmas vaimo Christina on kuolevan hoitaja eikä juttukumppani. Teos on siten nimenomaan Fransin sisäistä monologia, vaikka tikari ja yöpöytä vastaavat Fransille ja kinastelevatkin välillä hänen kanssaan.

Esineet ja sielu

Frans F:lle tärkeitä ovat tietyt tapahtumat ja tietyt esineet, jotka osin liittyvät yhteen. Hänen mukaansa kaikki oleellinen tiivistyy esineisiin, jotka ovat ihmisen jatkeita. Tikari liittyy ensisijaisesti jonglööri Samme-Franziin, joka puolestaan limittyy moneen asiaan: Sofia-vaimoon, Jöns-ystävän tyttäreen, seikkailuihin, vapauteen, itsemurhaan. Yöpöytä puolestaan on ollut kiviä keräilevän erikoisen äidin oma, ja siten se kuuluu osaksi Fransin lapsuutta ja nuoruutta.

Isä kuoli, kun Frans oli viidentoista, ja poika astui vastentahtoisesti kauppaan. Hän luki latinaa ja kirjoitti runoja. Äiti antoi hänelle mahdollisuuden opiskella. Helena kustansi myös toisen nuoren miehen, Jönsin, opiskelut. Tämä ei tosin koskaan valmistunut papiksi. Jöns oli saanut korttipakan kehtoonsa ja heti kapalolapsena ymmärtänyt sen olevan kohtalonsa: hän osasi tehdä korttitemppuja ja lukea ihmisiä. Jonglöörikin kuuluu paremmin hänen maailmaansa kuin Fransin. Nuorena Fransia askarrutti Jönsin ja äidin suhteen laatu, aikuisena jonglöörin ja Sofian. Tärkeät esineet liittyvät siten Fransin ihmissuhteisiin. Silti Fransia eivät puhutelleet esimerkiksi äidin keräämät kivet tai Sofia-vaimon kutoman villatakin napit, vaikka nekin ovat olleet aikanaan selvästi merkityksellisiä.

Muistelussaan Frans käy läpi joitakin itselleen tärkeitä tapahtumia, joihin ei kuitenkaan kuulu esimerkiksi opiskeluaika. Toinen vaimo, Sofia, on paljon Fransin ajatuksissa; lukija näkee, ettei Sofia ole ollut avioliitossaan onnellinen, Franskin sen aavistaa. Suhde kolmanteen vaimoon, Christinaan, on siinä mielessä erikoinen, että Sofian kuoltua Frans suunnitteli naivansa nuoren naisen, sopiva oli jo katsottuna, mutta sitten hän äkkiä rakastuikin ikäiseensä vanhaan eukkoon. Avioliiton solmimisen jälkeen Frans ei enää puhu rakkaudesta tai sen hiipumisesta, suhteesta toiseen naiseen kylläkin.

Kuolinvuoteellaan Frans taistelee vähäisillä voimillaan nykyisen vaimonsa Christinan ruokkimisyrityksiä vastaan, koska jostain syystä – itseään rankaistakseen? – hän haluaa olla kylmissään ja nälissään. Fransin ruumis on Ruotsissa, mutta hänen oikea sielunsa ei välitä hänestä vaan asuu Oulussa, josta se ei ollut halunnut lähteä. Sielu on Fransista erillinen, ja sillä on oma tahtonsa. Kun hän aikanaan kertoi sielustaan pappisystävälleen Mikaelille, tämä kuvitteli hänen puhuvan vertauskuvallisesti, mutta Frans oli tosissaan. Hänen sielunsa on muualla, ruumiista ja hengestä irrallaan, vaikka ei kuitenkaan erillinen olento. Hän ei kuitenkaan pohdi sielunsa paikkaa kuolemansa jälkeen.

Romaanin juoni koostuu muistelmien ja mietiskelyjen katkelmista, jotka etenevät hypähdyksittäin sairasvuoteelta kohti yhä kaukaisempaa menneisyyttä, lapsuutta ja nuoruusikää. Tapahtumat eivät ole enää merkityksettömiä eivätkä merkityksellisiä; ne vain kuuluvat kuolevan miehen muistoihin, ja niillä on paikkansa hänen elämänsä kiintopisteinä. Kerronta on muistelun katkelmia, vaikutelmia ja mielikuvia.

Omien elämäntapahtumiensa välillä Frans miettii ohimennen Ranskan vallankumousta ja minäkansalaisuutta, uskon olemustakin. Teoksessa ei ole paljonkaan ajankuvausta, vaan tapahtumat ovat pitkälti lähes ajattoman henkilökohtaisia. Lukija on sijoitettu Fransin pään sisälle, menneisyyden ullakolle, jossa hän availee muistojen laatikoita – kuitenkin vain niitä, jotka Frans on valmis raottamaan.

Jan Blomstedt on filosofian tohtori ja kirjallisuuskriitikko. Hän on julkaissut useita tietokirjoja sekä aiemmin kaksi romaania, Sibeliuksen pyörä (Loki-Kirjat 2005) ja Esileikit (Loki-Kirjat 2006). Molemmissa sekoitetaan yhteen faktaa ja fiktiota, kuten tässä kolmannessakin teoksessa. Frans F. ja esineet on erilaisuudessaan mielenkiintoinen lukukokemus, ja sellaisena tutustumisen arvoinen.