Retoriikkaa epäilijöille

Jan Blomstedtin Retoriikkaa epäilijöille on hiukan epätasainen teos. Se alkaa turhankin vauhdikkaasti – Blomstedt ei selosta lähtökohtiaan lainkaan vaan porhaltaa vauhtiin ja esittää retoriikkakäsityksiä, joiden perusluonteesta lukija saattaa olla hyvin pitkään – ja aiheellisesti – eri mieltä. Kysymys ei ole lukijan jäykistä kategorioista vaan siitä, että Blomstedtin turhan yleinen ja epämääräinen argumentointi on hyvin kyseenalaista; esimerkiksi kirjan alkupuolella retoriikka esitetään jonkin kiinteähkön tiedollisen ytimen puhetaidollisena välittämisenä, vakuutteluna.

Sitähän retoriikan ei suinkaan tarvitse olla. Se voi olla, kuten kirjallisuudessa, paljon elastisempaa ja monikäyttöisempää sekä moniulotteisempaa vakuuttamista, jonka aihekaan, siis ”asia”, ei ole lainkaan tarkkarajainen eikä edes kokonaan tiedossamme. Myös performatiivisuuden eli suorittavan retoriikan käsitteessä Blomstedtilla on ongelmia. Hän turhaan sekoittaa termin esimerkiksi sen kirjaimelliseen, juridiseen merkitykseen. Performatiivisuushan voi tarkoittaa erittäin laajoja metodisia ja praktisia prosesseja taiteessa, luovuudessa, kommunikoinnissa ja ymmärtämisessä.

Kun Blomstedt pääsee vauhtiin, ja teos tuntuu koko ajan paremmalta, loppupuolella jopa aivan erinomaiselta ja herkulliselta, kun sofisteja ja ironiaa sekä käytännön ja nyky-yhteiskunnankin retoriikkaa käsitellään. Viimeisessä luvussa, Blomstedtin tehdessä yhteenvetoaan, huomaa, että tekijä ei ole oikein itselleenkään selvittänyt, millaisia laajoja retoriikan ja myös tiedon ja metodiikan alueita on olemassa – riippumatta hänen uusvanhasta ”uusretoriikastaan”.

Alussa joutuu siis johdattelun puutteen takia pohtimaan, millaisesta retoriikasta Blomstedtin argumentoinnissa on kyse. Täysin se ei selviäkään, monilta osin kuitenkin osuvan käytännön kautta. Kun esille otetut asiat tietyin osin selittävät itsensä, lukija saa kirjasta paljonkin iloa.

Blomstedt pohtii vasta kirjansa lopussa tehtävänasetteluaan. Hän kirjoittaa rajat ylittävästä uusretoriikasta. Sellaista uusretoriikkaa ei ole eikä tule, joka sallisi esimerkiksi kirjallisuuden retoriikan sivuuttamisen Blomstedtin käyttämillä amatöörimäisyyksillä ja huterilla vertailuilla klassiseen retoriikkaan. Ainakin olisi puhuttava paljon enemmän ja paremmin siitä, mitä tuo uusretoriikka voisi olla, sen mahdollisista menetelmistä eli – niin – uusretoriikan retoriikasta, myös sen teoriasta ja metodeista.

Amatöörimäisyyksiin kuuluu mm seuraava: ”Jos sanon, ‘tämä teksti on fiktio’, esitän normin, joka kirjaimellisesti otettuna tarkoittaa: tämän tekstin väitteitä ei pidä ottaa todesta. Mutta onko tuon kiellon noudattaminen järkevää kaikissa suhteissa? ‘Todesta ottaminen’ voi merkitä muutakin kuin uskoa, että kuvatut asiat ovat tapahtuneet juuri niin kuin ne on kuvattu. […] Ei kenelläkään ole oikeutta määrätä lukijalle sakkoja, jos tämä lukee fiktiota analogiana jollekin todelle.” Tällainen epämääräinen aakkostelu ei tunnu perustellulta.

Yritys haalia filosofian tärkeimpiin kuuluvaa osa-aluetta, epistemologiaa eli tieto-oppia, retoriikan käsitteen alle, kuten Blomstedt loppuluvussa tekee – jälleen siis vasta viimeisillä sivuilla – ei onnistu ainakaan ilman parempia perusteluja. Se jättää huijarimaisen vaikutelman, aivan toisin kuin varsinaisten ”huijarien” eli antiikin kyynikkojen esittely kirjassa. Osio osoittaa, etteivät antiikin kyynikot olleetkaan huijareita, vaan ansaitsevat retoriikkansa erittäin kiinnostavan laadun ja menetelmien takia nykyihmisen, myös nykytutkijoiden, runsaan huomion.

Diogeneen ja vastaavien ilmiöiden esittely on kirjan ylivoimaisesti parasta ja herkullisinta antia kuten oikein tai relevantisti sovelletut klassiset osuudet yleensä. Samaan sarjaan nousevat myös kulttuuritietoiset sovellukset. Blomstedt soveltaa klassista retoriikkaa myös sellaisille moderneille alueille, joilla ne hyvin usein osoittavat täydellisen voimattomuutensa eivätkä pysty tuomaan näkyviin edes kuvauksen kohdetta tai varsinaista ongelmaa.

Moderni kirjallisuus ei ole Blomstedtin alaa. Nyky-yhteiskunta, mediavaikuttaminen ja sen yhteydessä neuvotellut roolit ja etäisyydet suhteessa median yleisöön hän saa problematisoiduiksi yllättävänkin kiinnostavasti, samoin monet nykyaikaisen yhteiskuntaelämän tilanteet retorisen vuorovaikutuksen kannalta.

Esteetikko tai edes perehtynyt estetiikan harrastaja Blomstedt ei tunnu olevan mutta kulttuuri-ilmiöiden suhteen hyvin tilannetajuinen. Esseistinä hän on jopa virtuoosimainen soveltaja ja ymmärtäjä ja sellaisena hyvä aiheensa tyyliniekka sekä myös mainio humoristi.

Retoriikkaa epäilijöille on loppujen lopuksi hyvä teos, kunhan edellä tehdyt varaukset muistetaan. Ne on tehtävä, jotta retoriikan esittely ja muut asiat eivät kovin pahasti menisi sekaisin keskenään. Ne on tehtävä myös siksi, ettei tyydyttäisi poleemisen kevyisiin heittoihin, joihin niihinkin Blomstedtilla on taipumusta. Varsinkaan tällaiset eivät sovi, kun kyseessä on pedagoginen, lähes alkeisesitys. Sellaiseksi teos ei tosin jää; se on paljon parempi ja vaikeampi kirja – oikea retorinen ongelma.