Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä

Akateemikko Jared Diamondin Romahdus-teos on haaste, jonka luota ei pääse helposti livahtamaan karkuun. Järkälemäinen kirja kuljettaa lukijansa menneiden yhteiskuntien romahdusten kautta nykyajan uhkiin ja globaaliongelmiin. Diamondin teesi on, että piittaamaton suhtautuminen ympäristövaurioihin voi syöstä maapallon katastrofiin. Menneisyys antaa kuitenkin toivonpilkahduksen: jotkut yhteiskunnat ovat selviytyneet vaikeissa oloissa, kun ne ovat lopettaneet luonnonvarojen haaskuun. Diamondin teos on samalla loistavaa jatkoa kulttuurityölle, jota Terra Cognita -pienkustantamo on tehnyt julkaistessaan luonnontieteellisiä laatuteoksia suomeksi.

Kalifornian yliopiston maantieteen professori Jared Diamond on melko tuntematon suomalaisille, vaikka Suomen Akatemia on myöntänyt hänelle akateemikon arvonimen. Diamond sai Pulitzer-palkinnon edellisestä teoksestaan Tykit, taudit ja teräs (Terra Cognita 2003), jossa hän analysoi ihmiskunnan kehitystä keräily- ja pyyntikulttuurista kapitalismiin. Romahdus on luonteva jatko tälle teokselle.

Diamond ruotii teoksessaan tapauskohtaisesti yhteiskuntia, jotka ovat syntyneet, kukoistaneet aikansa ja tuhoutuneet. Usein romahdus on tullut nopeasti, kun yhteisöt ovat eläneet loistavinta vaihettaan. Diamondin esimerkkejä ovat muun muassa Tyynenmeren Pääsiäissaari, Pitcairn- ja Hendersonsaaret, Amerikan anazasi- ja mayakaupungit sekä Grönlannin norjalainen viikinkiyhteisö. Jäljelle on jäänyt muistomerkkejä, jotka mykistävät vierailijan: muinoin kukoistaneen kaupungin rauniot lymyävät nyt viidakon kätkössä, hiljaiset jättipatsaat vartioivat Pääsiäissaarta, Grönlannin Hvalseyn kivikirkko katsoo ääneti komeaa vuonomaisemaa. Miksi nämä kulttuurit tuhoutuivat? Mitä tapahtui niiden viimeisille ihmisille?

Diamond ei tyydy etsimään romahduksen syitä kaukaisesta historiasta, vaan analysoi myös Ruandan kansanmurhaa sekä Kiinan ja Australian vakavia ympäristöongelmia. Diamond katselee surullisena itselleen rakkaan Montanan vuoristoseudun ympäristötuhoja, joita kaivokset ja metsänhakkuu ovat saaneet aikaan. Alakuloa lisää se, että ilmaston lämmetessä vuorenhuippujen kesäinen hohtava lumipeite on kutistunut melkein olemattomiin.

Menestyksen ja tuhon tarinat

Kaikki kirjassa ei ole kuitenkaan synkkää luettavaa. Grönlannin inuitit eli eskimot tulivat toimeen keskiajan lämpökautta seuranneessa hyisessä kylmyydessä, vaikka viikingit kuolivat surkealla tavalla. Viikingit toivat Grönlantiin omat tapansa, oman kulttuurinsa ja menestyivät 450 vuoden ajan. Konservatiivisuus oli heidän turvansa, mutta myös turmansa luonnonolojen muuttuessa: he eivät koskaan opetelleet inuittien taitoja, joiden avulla olisivat voineet selviytyä pahimmissakin arktisissa tuiverruksissa.

Orkney-, Shetlandin- ja Färsaaret ovat viikinkien menestystarinoita, joissa yli tuhatvuotinen asutus on säilynyt katkeamattomana. Islantia voi luonnehtia selviytymistarinaksi, vaikeuksien sävyttämäksi. Islanti ei ole niin äärimmäinen elinympäristö kuin Grönlanti, mutta sen luonto on hauras. Viikingit tuhosivat Islannin metsät, mutta alkoivat myös korjata tilannetta muun muassa torjumalla eroosiota. He kieltäytyivät eurooppalaisista innovaatioista, jotka olisivat imeneet luonnonvarat kuiviin; Islannissa konservatiivisuus kääntyi voitoksi.

Grönlannin inuittiyhteisön sekä Pohjois-Atlantin muiden viikinkiyhteisöjen lisäksi kaksi muuta onnistujaa ovat Tyynenmeren piskuinen Tikopiasaari sekä Uuden-Guinean ylänköseutu. Viimeksi mainitun kulttuurin ja asutuksen löytyminen 1930-luvulla oli asiantuntijoille järkytys; alueella oli kuviteltu elävän vain primitiivisiä keräilijöitä, jos yleensä ketään. Kuitenkin seudun asukkaat olivat 7 000 vuoden ajan harjoittaneet kestävää maataloutta kehittynein menetelmin vaikeissa luonnonoloissa. Japanissa puolestaan metsien hävitys onnistuttiin pysäyttämään 1600-luvulla, kun kehitys oli johtamassa kohti romahdusta. Pääsiäissaarella vastaavaan ei kyetty: siellä metsien tuhoa seurasi yhteiskunnan tuho.

Yleinen harhaluulo on, että köyhillä mailla ei ole varaa eikä kiinnostusta käyttää luonnonvarojaan kestävällä tavalla. Diamond kumoaa tämän väitteen käyttämällä esimerkkinä Dominikaanista tasavaltaa. Sen metsiä ja muita luonnonvaroja on suojeltu pitkään, tosin väkivaltaisen hallintokoneiston avulla. Maan rajanaapuri Haiti on tyystin toisenlainen esimerkki: Haitin metsät on raiskattu ja hävitetty. Kahden valtion eron näkee kuka hyvänsä, joka lentää Hispaniolan saaren yli.

Ei helppoja totuuksia

Diamond vyöryttää teoksessa tuskastuttavan määrän yksityiskohtaista tietoa, numeroita ja luetteloita, mutta onnistuu silti pitämään lukijan pihdeissään. Tekstiä laventaa Diamondin tapa selostaa asiat moneen kertaan: ensin hän kertoo, mitä on tulossa, sitten käy asiat läpi ja lopuksi kertaa pääkohdat. Tämä ei kuitenkaan häiritse; ainakin keskeiset asiat iskostuvat lukijan mieleen. Kirjoittajana Diamond on analyyttinen ja johdonmukainen. Paksussa kirjassa on kyllä täysin perustelematontakin rönsyilyä – kuten Dominikaanisen tasavallan baseball-pelaajien esittelyä – mutta onneksi tällaista ei ole paljon. Teksti jäntevöityy viimeisessä luvussa, jossa Diamond vastaa kysymykseen: Mitä tämä kaikki merkitsee meille nykyään, onko vielä toivoa?

Diamondin vahvuutena on laaja-alaisuus: hän luo siltaa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välille. Hän yhdistelee asioita kuin salapoliisi. Johtolangoista rakentuu dekkarimaisia tarinoita, joissa kansat vääjäämättä murskautuvat tai selviytyvät sahaamatta omaa oksaansa. Diamondilla on kyky ymmärtää ihmisyhteisöjen – myös epäonnistujien – tekoja. Hän ei sorru helppoihin päätelmiin edes Ruandan kansanmurhan tapauksessa, vaan kaivaa esiin yhteiskunnalliset ja ekologiset syyt, jotka johtivat tragediaan.

Diamond osoittaa vakuuttavasti, miten hauras elinympäristömme on. Mutta antaako hän lainkaan toivoa maapallolle, jonka luonnonvaroja ihmiskunta kuluttaa kovakouraisemmin kuin koskaan ennen? Musertavista esimerkeistä huolimatta hän on varovaisen toiveikas: ”Niinpä meillä on tilaisuus oppia kaukaisten ja menneiden kansojen virheistä. Sitä mahdollisuutta ei ollut yhdelläkään menneellä yhteiskunnalla, ei ainakaan samassa määrin kuin meillä.”

Kustantaja Kimmo Pietiläinen on itse suomentanut Romahduksen, kuten myös Diamondin edellisen kirjan ja huiman määrän muita Terra Cognitan teoksia. Käännöstyö on tehty melko hyvin, mutta ilmeisen urakkatahtiin. Etsivä löytää sieltä täältä hiomattomia lauserakenteita, mutta ne (kuten myös esimerkiksi Maailman luonnonsäätiön eli WWF:n nimen jättäminen englanninkieliseen asuun) on helppo sivuuttaa ja antaa tekstin viedä. Luonnontieteellisiin kirjoihin erikoistunut pienkustantamo ansaitsee kiitoksen siitä, että se julkaisee Romahduksen kaltaisia laatuteoksia, jotka suurkustantamojen silmissä tuskin näyttäisivät riittävän myyviltä.