Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin (s. 1967) vuonna 1999 saksaksi ilmestynyt esikoinen Vanhan lapsen tarina (Geschichte vom alten Kind) on eleetön kertomus minuudettomasta tytöstä keskellä suljettua laitosta. Kodin ikävä (Heimsuchnung) kutoo yhteen sata vuotta Saksan historiaa Berliinin itäpuolella sijaitsevan talon näkökulmasta. Se ilmestyi saksaksi vuonna 2008. Molemmissa Avaimen keväällä 2011 suomeksi julkaisemissa romaaneissa kutoutuvat viehättävästi toisiinsa henkilöiden mielenliikkeet sekä 1900-luvun Saksa historiallisena ja yhteiskunnallisena taustana.

Itä-berliiniläissyntyinen Jenny Erpenbeck toimii kirjailijana ja teatteriohjaajana. Liekö teatteritaustan peruja, että lavasteet varsinkin esikoisromaanissa ovat niukat: lukijan tehtäväksi jää avata symboliikka ja sitoa syy-seuraussuhteet. Paneutuminen kuitenkin kannattaa, sillä Erpenbeckin herkin vedoin kerrotut tarinat avautuvat vaikuttaviksi kerroksiksi.

Vastuusta pidättäytymisen autuus

Esikoisromaani tutkii minuuden muotoutumisen ja yhteisöllisyyden suhdetta. Näyttämönä on lastenkoti itäsaksalaisessa kaupungissa. Kadulta löytyy ämpäri kädessään epätavallisen kookas 14-vuotias tyttö, joka osaa kertoa aiemmasta elämästään vain ikänsä. Tyttö viedään suljettuun lastenkotiin kaupungin laidalle.

Lastenkoti on sääntöjen ja periaatteiden tyyssija. Seinillä ei ole peilejä, vaatekaappi tulee pitää sotilaallisessa järjestyksessä ja jokainen asukas saa viikkoa kohti yhdet alusvaatteet käyttöönsä. Yksilöllisyyttä ei ole, seksuaalisuus on siivottu pois, samat säännöt koskevat jokaista. Tämä kaikki miellyttää tyttöä. Hän ei ”tiedä onnellisempaa olotilaa kuin saadessaan nähdä periaatteen toteutuvan arkkitehtuurina.”

Teoksen tarinallinen kaari on yksinkertainen, mutta symboliikka voimakas. Koko aikana tyttö ei saa nimeä; häneltä puuttuvat myös mielipiteet, toiveet ja kyky suunnitelmallisuuteen. Kömpelö ja olemustaan anteeksi pyytelevä olento saa automaattisesti alimman paikan koululuokan hierarkiassa. Sen hän ottaa kiitollisena vastaan: sen eteen ei tarvitse taistella.

Tyttö ei saa nimeä; häneltä puuttuvat myös mielipiteet, toiveet ja kyky suunnitelmallisuuteen.

Siitä, mitä on tapahtunut ennen kuin tyttö löytyi kauppakadulta, vihjataan vain niukasti. Välähdyksinä omaa itseään koulussa ja 14-vuotiaiden tovereiden keskuudessa seuraa oudoksuen myös ääni, joka tietää, että jotakin muuta ja myös kipeästi samanlaista on joskus ollut.

Mielen perukoille jääneen tyttö pyrkii unohtamaan. Unohtaminen tapahtuu niin, että hän häivyttää itsensä ja antautuu maanisen tottelevaisesti lastenkodin ja koulun rutiineihin ja sosiaalisiin sääntöihin. Sillä toisin kuin muut, tyttö tietää, että todellinen vapaus vallitsee laitoksen sisällä, kun saa olla tekemättä valintoja. Hän haluaa ”itse saavuttaa oman vapautensa siten että opettajat sanovat hänestä: Ei tuosta ole mihinkään. Miten armollista: olla toivoton tapaus.”

Ihminen järjestelmän osana

Romaanissa on vain yksi konkreettinen viittaus aikaan ja paikkaan. Loppupuolella mainitaan helmikuun 13. päivä, jolloin vuonna 1945 alkoi Dresdenin kaupungin pommitus. Tapahtumaan liittyvä muistopäivä koulussa on ratkaiseva kohtaus tytön kehityksen kannalta. ”Jos sitä ei voi unohtaa, sitä on juhlittava”, toteaa keittäjä ja aiheuttaa tytössä liikehdinnän, joka lopulta johtaa muutokseen.

Vanhan lapsen tarina on yhtäältä kertomus identiteetin muotoutumisesta. Menneisyytensä täydellisen unohtamisen jälkeen tyttö syntyy ja sosiaalistuu uudelleen luokkatovereidensa keskellä. Romaanin voi myös lukea kuvauksena ihmisistä valtiossa, josta on tullut järjestelmä; Erpenbeckin tapauksessa esimerkiksi Itä-Saksassa, jossa teoksen kansilehti kertoo kirjailijan syntyneen.

Jonkin aikaa tytön täydellinen sulautuminen ympäröivään rakennelmaan toimii: hän saavuttaa sen avulla aseman luokkayhteisössä. Idioottimaisella alistuvaisuudellaan tyttö ostaa itselleen paikan luokkayhteisössä. Hänestä tulee kasvoton uskottu, antautuva palvelija, joka ei osoita merkkejä omasta moraalista vaan sokeasti taipuu niiden puoleen, jotka tajuavat hyödyntää häntä. Tällaisena hänet voi nähdä irvikuvana ihmisestä, jonka tuottaa totaalinen yksilöllisyyden minimoiminen ja vastuusta riisuminen.

Minäksi muiden keskeltä

Jähmettyneen hahmon vaitonaisessa kulussa keskellä koululaitosta on kyse yksilön ja yhteisön rajankäynnistä myös yleisemmällä tasolla kuin suhteena totalitaarisen valtion ja sen näännyttämän ihmisen välillä. Tytön kasvaminen minäksi alkaa, kun hän tulee sattumalta vihityksi luokkatovereiden rötöksiin, tietysti vaikenevana silminnäkijänä. Ja kun maailma ympärillä huomaa hänet, hän alkaa myös huomata maailman ja sen moninaisuuden tarkemmin.

Vähitellen vastuusta kieltäytyminen ja oikein tekeminen vaikeutuvat. Tyttö haluaisi vain ”sen, mitä kaikki haluavat, mutta sitä ei ole.” Minuus syntyy lopulta kohtaamisissa muiden kanssa. Sen edellytyksenä ovat rajat.

Laitosyhteisöön sijoittuvassa tarinassa Erpenbeck nostaa keskiöön yksilön ja tämän reaktiot. Aikaan ja paikkaan tapahtumat sidotaan löyhästi, mutta tytön ruumiin fysiologian ja muutosten sekä päänsisäisten liikkeiden kuvaus on konkreettista. Myös muutos tapahtuu tytössä ruumiillisena reaktiona: hän väsyy totaaliseen uupumukseen saakka, sairastuu.

Erpenbeckin esikoista lukiessa tuntee kutkuttavasti olevansa kosketuksissa perustavanlaatuisiin kysymyksiin, vaikka tarina välttelee pysyvärajaisia tulkintoja.

Toisessa suomennoksessa, järjestyksessä Erpenbeckin neljännessä romaanissa, kerronnalliset rakenteet ja henkilövalikoima ovat runsaammat.

Pysähtynyt aika

Kodin ikävä kutoo välähdyksenomaisin kuvin yhteen brandenburgilaisen järven rannalla sijaitsevan talon ja sen asukkaiden tarinat. Vanhan lapsen tarina minimoi ympäristön, mutta Kodin ikävässä Erpenbeck kuvaa laajoin vedoin talon rakentamista, maaston muotoja ja puutarhan puita ja pensaita.

Keskeisiä tekijöitä Kodin ikävässä ovat juuri rakentaminen, maa ja istuttaminen. Toisaalta haikeasävyinen romaani kertoo ajan kokemisesta, paikkaan kuulumisesta ja paikasta lähtemisestä, siitä, että joskus on kuulunut jonnekin, ja minkälaisen jäljen se jätti.

Talo sijaitsee tontilla, jonka alkujaan omistaa naimaton Klara Wurrach. Talon rakennuttaa saksalainen arkkitehti, joka kuuluu Albert Speerin työryhmään. Sadan vuoden kuluessa talon lattioilla, puutarhassa ja ulkorakennuksilla astelevat arkkitehti ja tämän vaimo, naapurin juutalainen verkatehtailija, myöhemmin talon valtiolta haltuunsa saava kommunistikirjailija ja näiden alivuokralaiset sekä suuri joukko ystäviä ja perheenjäseniä.

Syvimmälle talon maille on jalkansa upottanut vanha puutarhuri, jonka istutus- ja viljelytöiden kuvaus lomittuu kerronnassa asukkaiden äänten väliin. Vähitellen hahmottuu kokoelma ihmiskohtaloita, jotka Saksan mahtavan historian rattaissa ovat eri tavoin kipeitä.

Aika kuluu, päiviä ja vuosia ei ole mahdollista erottaa toisistaan.

Kodin ikävä rakentuu paloista: muistoista, tuokiokuvista ja niiden toistosta. Se mikä toistuu, liittyy taloon ja asumiseen: piparmintun ja kamferin tuoksu, narisevat portaat, kaksoisoven taakse piilotettu vaatehuone, vihreä pyyheliina rantamajan naulassa, kongin kutsu illalliselle. Romaanissa, jonka aikajanalla kuljetaan eteenpäin sata vuotta Saksan historiaa, merkityksellistä ei kuitenkaan ole tapahtumien virta. Aika kuluu, päiviä ja vuosia ei ole mahdollista erottaa toisistaan. Jokainen asukas katselee taloa, puutarhaa ja järvelle avautuvaa maisemaa omin silmin ja näkee silti saman, jokaiselle paikka merkitsee jotain: kotia, ajan katoamista, pysyvyyttä.

Talot, maa, vallankäynti

Keskeinen symboliikka liittyy rakennuksiin. Arkkitehdin kutsumus on luoda ihmisille koteja: ”Koti. Talo, kolmas iho lihan ja vaatteiden jälkeen. Kotipaikka.” Arkkitehti on ollut rakentamassa suurta Saksaa ja sen monumentteja, mutta kasassa pisimpään pysyy vaimon iloksi rakennettu talo järven rannalla.

Rakennusten lisäksi monikerroksisessa romaanissa pääosassa on maa, niin rajatun tontin kuin maaperän merkityksissä. Tärkeä henkilöhahmo on iätön ja äänetön puutarhuri. Puutarhuri ei puhu omalla äänellään, mutta hänen työtään kuvataan yksityiskohtaisesti. Puutarhuri on istuttanut puutarhan arkkitehdin toiveiden mukaan, hän katkoo ja sahaa oksia, istuttaa, viljelee, hoitaa mehiläisiä: on jatkuvasti kosketuksissa maahan. Ja kuin symbolina hän on myös teoksen ainoa ihmishenkilö, joka kulkee talon kaikissa vaiheissa mukana.

Kun on kyse 1900-luvusta, lähellä ja kauempana riehuu sotia. Maa on teoksessa myös ala, josta taistellaan. Monimerkityksinen kohtaus tarinassa on sodan jaloista piiloon jääneen arkkitehdin vaimon ja nuoren venäläissotilaan kohtaus. Sotilaat valloittavat maita, venäläiset muuttavat puutarhan hevoshaaksi, mutta valtataisteluja käydään myös talon sisällä.

Ihminen ja luonto

Romaanin prologissa liikkuu jää, ja maa muotoutuu sen myötä. Epilogissa työssään ovat rakennusmiehet. Kodin ikävä on myös kommentti ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. On maa, jonka ihminen on ottanut haltuun. Ihminen rakentaa huvilan, oikeuspalatsin tai rantamajan, istuttaa puutarhan, pähkinäpuun tai pensaita. Maa on ihmisen hallittavissa, rakennettavissa, vaihdettavissa ja myytävissä.

Maa myös kasvaa ihmisestä riippumatta. Maan valloitus järven rannalla sijaitsevan talon rakenteista alkaa, kun sieni levätä puutarhurin huoneesta muualle taloon. Maa versoo, leviää, tuhoaa. On myös maisema, joka paljastuu kun rakennukset sortuvat, räjähtävät tai puretaan, maisema joka on siellä alla jossain.”Ennen kuin samalle paikalle rakennetaan toinen talo, maisema muistuttaa hetken taas itseään.”

Kodin ikävässäkään Erpenbeck ei turruta lukijaa ilmeisyyksillä. Kaksi tuoretta suomennosta ovat vähäeleisyydessään elegantteja romaaneja. Maltillisella lukemalla ne avautuvat vaikuttavissa mittasuhteissa niin henkilöidensä mielen sisään kuin Saksan ja koko maanosan historiaan.