Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä

Astrid Lindgren kuuluu maailman tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin, ja hänestä on kirjoitettu elämäkertoja aikaisemminkin. Jens Andersen on kuitenkin käyttänyt lähteenään runsaasti kirje- ja päiväkirja-aineistoja, jotka eivät ole aikaisemmin olleet julkisuudessa.

Kirjailija ehti saada noin 75000 kirjettä, joihin hän vastasi aluksi itse, myöhemmin sihteerinsä ja tyttärensä avustamana.

Kirjallinen elämäkerta kulkee tavallisesti kronologista polkua lapsuudesta ja nuoruusvuosista aikuisuuteen, menestykseen ja vanhuuteen. Niin tekee tämänkin, mutta aivan aluksi lähdetään liikkeelle Astrid Lindgrenin saamasta postista. Kirjailija ehti saada noin 75000 kirjettä, joihin hän vastasi aluksi itse, myöhemmin sihteerinsä ja tyttärensä avustamana, ja jotka talletettiin sitten ullakolle. Nykyään nämä kirjeet ovat Ruotsin kuninkaallisen kirjaston Astrid Lindgren -arkistossa. Suuri osa kirjeistä on ihailijakirjeitä, mutta Lindgreniltä pyydettiin myös monenlaisia neuvoja ja ohjeita sekä tietenkin rahaa. Teoksen lopussa kerrotaankin, että kun Lindgren vaurastui, hän myös avusti varsin avokätisesti sekä yksityisiä ihmisiä että monenlaisia järjestöjä.

Kirja on kirjoitettu ns. suurelle yleisölle, joten siinä ei ole lähdeviitteitä kuin kuvien osalta. Käytetyt lähteet on kuitenkin esitetty kirjan lopun lähdeluettelossa.

Astrid Lindgrenin elämänvaiheita

Astrid Anna Emilia Ericsson syntyi marraskuussa 1907 Wimmerbyn pikkukaupungissa Etelä-Ruotsissa. Perheessä oli neljä lasta, kolme tytärtä ja poika. Sisarusten välit olivat lämpimät ja he pitivät aikuisinakin keskenään ­­tiiviisti yhteyttä.

Andersen korostaa useaan otteeseen Astridin poikkeuksellista kirjallista lahjakkuutta, joka näkyi jo koulun ainekirjoituksissa. Tyttö lopetti koulunkäynnin 15-vuotiaana ja pääsi seuraavana vuonna toimitusharjoittelijaksi paikalliseen lehteen, Wimmerby Tidningiin.

18-vuotias Astrid Ericsson tuli raskaaksi 50-vuotiaalle Wimmerby Tidningin päätoimittajalle.

Vuonna 1926 18-vuotias Astrid Ericsson tuli raskaaksi 50-vuotiaalle Wimmerby Tidningin päätoimittajalle Reinhold Blombergille, joka oli naimisissa ja jolla oli ensimmäisestä avioliitostaan Astridin ikäisiä lapsia. Poika Lasse syntyi Kööpenhaminassa ja jäi sinne sijaiskotiin Astridin työskennellessä Tukholmassa. Kun Blombergin avioero oli selvä, hän olisi halunnut mennä Astridin kanssa naimisiin, mutta tämä kieltäytyi.  Muutamaa vuotta myöhemmin Astrid avioitui Sture Lindgrenin kanssa ja he ottivat Lassen luokseen. Perheeseen syntyi myös tytär, Karin.

Astrid Lindgrenin aktiivinen kirjailijaura kesti 1940-luvulta 1980-luvulle. Vuonna 1998 hän sai aivohalvauksen ja kuoli 94-vuotiaana tammikuussa 2002.

Tieto Astrid Lindgrenin aviottomasta lapsesta tuli julkisuuteen vasta Lassen kuoleman jälkeen julkaistussa elämäkerrassa 1980-luvulla eikä lapsen isän nimeä paljastettu Astrid Lindgrenin elinaikana. Jens Andersen käyttää varsin paljon sivuja kuvaillessaan nuoren naisen raskautta, synnytykseen ja lapsen hoitoon liittyviä järjestelyjä. Mitään muuta elämänvaihetta ei käsitellä yhtä perusteellisesti kuin tätä.

Kirjailijan syntymä

Astrid Lindgren oli 38-vuotias, kun hänen läpimurtoteoksensa Pippi Långstrump vuonna 1945 ilmestyi. Ennen Pepin julkaisemista Lindgreniltä ehti ilmestyä kaksi tyttöromaania, vuonna 1944 tyttökirjakilpailussa toiseksi sijoittunut Britt-Mari lättar sitt hjärta (Riitta-Maija keventää sydäntään 1947) ja seuraavana vuonna Kerstin och jag (Kerstin ja minä 1949). Molemmat kirjat saivat hyviä arvosteluja.

Peppi Pitkätossusta tuli sen ilmestyttyä sensaatio sekä Ruotsissa että sen ulkopuolella.  Kuten monen muunkin kirjallisen menestystarinan kohdalla on tapahtunut, myös Peppi Pitkätossun käsikirjoitus oli aikaisemmin hylätty toisessa kustantamossa. Rabén & Sjögren tarttui kirjaan lähinnä innostuneen kustannustoimittajan Elsa Oleniuksen ansiosta. Alkuperäiseen käsikirjoitukseen tehtiin huomattavia muutoksia ennen julkaisua. Pepin nopea nousu parrasvaloihin oli osittain Elsa Oleniuksen ansiota: hän ylisti Peppiä erilaisissa kirjallisuusohjelmissa ja haastatteluissa; hän suorastaan junttasi käsikirjoituksen lastenkirjakilpailun voittajaksi, hän ohjeisti Lindgreniä laatimaan Pepistä lastennäytelmän, jonka Olenius järjesti nopeasti esitettäväksi. Pepin menestys nosti myös konkurssin partaalla keikkuneen kustantamon tukevasti jaloilleen.

Pepin menestys nosti konkurssin partaalla keikkuneen kustantamon jaloilleen.

Ennen näitä kirjoja Lindgren oli julkaissut jonkun verran satuja ja novelleja lehdissä, mutta näiden kirjojen menestyessä hän ryhtyi tosissaan kirjailijaksi. Nyt hän koki oikeudekseen käyttää aikaansa kirjoittamiseen, kun aikaisemmin kirjoittaminen oli saanut sijansa sitten, kun kaikki tärkeämpi oli hoidettu.

Sen lisäksi, että Pepin voittokulku jatkui, Lindgren kirjoitti ahkerasti ja julkaisi joka jouluksi uuden lastenkirjan, joka useimmiten nousi myyntimenestykseksi. Luettelo Lindgrenin suomennetuista teoksista on kirjan lopussa. Luettelossa on alkuperäisteoksen ilmestymisvuosi, mutta ei ruotsinkielistä nimeä.

Yhteiskunnallista vaikuttamista

Astrid Lindgren puhui mielellään lapsista, lapsuudesta ja kasvatuksesta. Hän seurasi maailman ja kotimaansa asioita, mutta ei osallistunut aktiivisesti politiikkaan ennen vuotta 1976. Tältä vuodelta Andersen on löytänyt Lindgrenin muistiinpanoista runsaasti poliittisiin kysymyksiin liittyviä tekstejä.

Selkeä käänne kohti poliittista toimintaa tapahtui maaliskuussa 1976, kun Lindgren julkaisi sanomalehdessä satiirisen sadun Pomperipossasta, joka määrättiin maksamaan veroa 102 prosenttia – juuri näin oli Lindgrenille käynyt. Lindgrenin toiminta johti toisaalta verolainsäädännön muutoksiin, toisaalta sosialidemokraattien vaalitappioon.

Kuuluisa kirjailija otettiin mielellään mukaan erilaisiin kampanjoihin; Lindgren oli paitsi taitava kirjoittaja, myös hyvä puhuja. Pomperipossa-episodin jälkeen Lindgren otti julkisesti kantaa monenlaisiin asioihin, kuten ydinvoimaan, ympäristökysymyksiin ja eläinten hyvinvointiin.

Henkilöhistoriaa teosten kustannuksella

Kirjan takakannessa kysytään, antoiko Astrid Lindgren itselleen koskaan anteeksi poikansa hylkäämistä.

Andersen kuvaa Astrid Lindgrenin elämää lämpimästi ja ymmärtäen, välillä melkeinpä tämän ratkaisuja puolustellen. Kirjasta ei tule mielikuvaa lapsen hylkäämisestä, vaan nuori Astrid Ericsson nimenomaan halusi pitää lapsensa ja toimi niin kuin näki parhaaksi vaikeassa tilanteessa.

On totta, että Lindgren kirjoitti paljon isättömistä pojista ja orpolapsista, kuten Andersen muistuttaa. Kirjoittajan kannalta on myös ymmärrettävää, että hän haluaa kirjearkistojen avauduttua esitellä tietojaan Astrid Lindgrenin ensimmäisen lapsen syntymästä. Silti tähän elämänvaiheeseen keskitytään hiukan liiankin paljon.

Ehkä on anteeksiannettavaa, että kirjoittaja keskittyy enemmän henkilöön kuin teoksiin.

Muutenkin kirjasta jäi tunne, että joitakin yksityiskohtia Astrid Lindgren elämästä ruodittiin kovin tarkkaan, kun taas moni – ehkä yhtä tärkeä – asia ohitettiin maininnalla.

Kuvaus Peppi Pitkätossu -kirjan ilmestymiseen ja markkinointiin liittyneistä tapahtumista oli erittäin kiinnostava.  Astrid Lindgrenin kirjojen ystävänä olisinkin kaivannut vielä enemmän yhteyksiä Lindgrenin kirjalliseen tuotantoon. Toisaalta kysymyksessä on kuitenkin elämäkerta, joten ehkä on anteeksiannettavaa, että kirjoittaja keskittyy enemmän henkilöön kuin teoksiin.

Kirjan lopusta löytyy vielä lisätietoja, kuten Astrid Lindgrenin elämänvaiheet tiivistettynä yhdelle sivulle sekä luettelo Lindgrenin suomennetuista kirjoista. Lähdeluettelossa on arkisto- ja haastatteluaineistojen lisäksi internet-sivustoja ja runsaasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Lisäksi kirjassa on varsin kattava henkilöhakemisto.