Herran vuonna 1241 tuntematon sotaisa paimentolaiskansa vyöryy yli itäisen Keski-Euroopan. Vallattuaan edellisenä vuonna Venäjän he lyövät nyt vastaansa lähetetyt länsimaiset ritariarmeijat ja asettuvat talvileiriin Unkarin tasangolle. Kauhistunut kristikunta uskoo tunkeutujien tulleen suoraan helvetistä (ex Tartaro).

Kevään 1242 koittaessa nämä ”tartarit” häviävät yhtä salaperäisesti kuin ovat saapuneetkin – mutta minne, ja keitä he oikein ovat? Paavin aloitteesta matkaan lähetetään keväällä 1245 neljä lähetystöä: kaksi dominikaanien ja kaksi fransiskaanien. Lähettiläistä vain italialaisen fransiskaanin Johannes de Plano Carpinin onnistuu päästä suurkaanin hoviin ja palata kirjoittamaan ensimmäinen läntinen kuvaus mongoleista ja heidän valtakunnastaan: Historia Mongalorum – Mongolien historia.

Oppineen ja korkeissa asemissa fransiskaanijärjestössä toimineen Plano Carpinin valinta lähettilääksi osoittaa, miten tärkeänä tehtävää pidettiin. Kyseessä ei ollut vähempi kuin diplomaattitehtäväksi naamioitu tiedusteluretki suoraan mongolien pääleiriin, jossa uutta kaania oltiin valitsemassa vuosien interregnumin jälkeen – juuri edellisen kaanin kuolema oli pelastanut Euroopan, sillä mongolipäälliköt joutuivat palaamaan valitsemaan uutta hallitsijaa. Plano Carpinin oli siis hankittava mahdollisimman paljon tietoa mongoleista ja varsinkin heidän sodankäyntitavoistaan ja valloitussuunnitelmistaan.

Uutterasti Plano Carpini tietoa keräsikin, ja osoittautuu sitä lukijoilleen esitellessään aidoksi keskiajan ihmiseksi. Kirjan neljän ensimmäisen luvun tarkat ja omakohtaiset, joskin katolisen kirkonmiehen maailmankuvan suodattamat havainnot mongolien ja muiden Aasian kansojen ulkonäöstä, tavoista ja uskomuksista yhdistyvät muitta mutkitta kritiikittömiin hirviötarinoihin. Joka tapauksessa tekijän monet tiedot, mm. se, että mongolien kirjoitus oli uiguurien syyrialaisperäisen kirjoituksen perua, on myöhempi tutkimus voinut todistaa oikeiksi.

Mongolien hyviä ja huonoja puolia kuvaillessaan kirjoittaja ei voinut välttyä ambivalenssilta: keskenään sopuisat ja hyveelliset mongolit olivat käyttäytymisessään muita kansoja kohtaan täysiä heittiöitä. Tätä voi selittää niin havainnoijan kuin havainnoitavienkin etnosentrismillä. Aron vieraanvaraisuuden lait koskivat vain omaa heimoa, muita voitiin kohdella miten vain, ja luonnollisesti saavutettu suurvalta-asema vain korosti voittajien ylemmyydentuntoa.

Mitä mongolien aikomuksiin tuli, ne eivät jääneet epäselviksi. Jo vuosia aiemmin tehdystä päätöksestä valloittaa koko maailma pidettäisiin kiinni, paavin kirjeillä ei ollut siihen mitään vaikutusta. Euroopan osana oli joko alistua tai tuhoutua. Plano Carpinin kirjan yhdeksästä luvusta neljä käsittelee mongolien maailmanvallan alkuvaiheita, heidän sotilaallista voimaansa ja sitä, miten tulevaan yhteenottoon tuli valmistautua.

Mongolien sotilaallisen menestyksen syistä Plano Carpini esittää täysin oikeita havaintoja. Perustana olivat tehokas organisaatio, ankara kuri ja huolellinen tiedustelu sotaretkelle lähdettäessä. Taisteluissa käytettiin kaksipuolista saarrostusta, mutta vihollista ei koskaan saarrettu kokonaan. Vaille pakotietä jäänyt vastustaja taistelisi epätoivon vimmalla, joten tälle jätettiin aina aukko, josta yrittää pakoon. ”Pakenevia he sitten surmaavat enemmän kuin itse taistelussa saisivat hengiltä”, kirjoittaja toteaa. Mistään tappioita kaihtamattomista massahyökkäyksistä ei siis ollut kyse, päinvastoin: omat tappiot pyrittiin pitämään pieninä välttämällä lähitaistelua ja turvautumalla Euraasian paimentolaisten perinteiseen aseeseen, jouseen ja nuoliin. Voitettuihin kansoihin kohdistunut brutaali terrori oli sekin keino yrittää lamauttaa vielä jäljellä olevien vastustajien vastarinta, ja siten säästää mongolien loppujen lopuksi sangen vähäistä miesvoimaa.

Miten sitten varautua tulossa olevaan invaasioon? Kristityn Euroopan oli pysyttävä yhtenäisenä, varustelua oli kiihdytettävä: Aseita hankittaessa ei pidä säästää rahaa, jotta sielut, ruumiit, vapaus ja kaikki muu saadaan pelastettua. Lisäksi oli omaksuttava mongolien organisaatio ja kuri, ja taistelussa piti varoa mongolien juonia ja varsinkin saarroksiin joutumista. Ylipäätään oli syytä pysyä valppaana: Ei pidä loikoilla ilkosillaan eikä istuskella ylellisen pöydän ääressä, ettei ketään voida tavata valmistautumattomana. Jonkinlaisia toiveita Plano Carpini asetti myös siihen, että yhä suuremmassa määrin mongolien sotajoukot koostuivat voitettujen kansojen sotureista, jotka oli pakotettu riveihin. Nämä voisivat sopivassa tilanteessa hyvinkin kääntää aseensa orjuuttajiaan vastaan.

Todelliseen testiin eivät kirjoittajan neuvot koskaan joutuneet. Nopeasti noussut suurvalta myös hajosi nopeasti, ja vaikka mongolivalta Venäjällä jatkui vielä kaksi vuosisataa, ei aropaimentolaisten uhka läntistä Eurooppaa vastaan enää toistunut. Plano Carpinin teosta alettiin pian lukea kertomuksena ”idän ihmeistä”, ja muiden Aasian-matkojen kuvausten, kuten Willelmus Rubrukin Itinerariumin ja Marco Polon Divisament du Monden tavoin se oli houkuttelemassa renessanssiajan eurooppalaisia merentakaisille retkilleen.

Kirjan viimeinen luku, joka kattaa kolmanneksen koko teoksesta, on kuvausta itse matkasta Ranskan Lyonista nykyisen Mongolian alueelle. Matka oli epäilemättä kirjoittajalle äärimmäisen raskas. Iäkäs ja ylipainoiseksi mainittu fransiskaani joutui ratsastamaan tuhansia kilometrejä, ja sekä meno- että paluumatka ajoittuivat Manner-Aasian ankaraan talveen.

Gaudeamus on tehnyt ilahduttavan kulttuuriteon julkaisemalla suomeksi tämän keskiajan matkakirjallisuuden klassikon sen täydellisimpänä, vuonna 1989 julkaistuna editiona. Erityisen nautittavaksi lukemisen tekevät FT Antti Ruotsalan kirjoittama esipuhe ja runsaat viitteet. Ne selittävät ja täydentävät alkuperäisteosta tavalla, joka tämäntyyppisessä populaarijulkaisussa on aivan välttämätöntä. FM Sami Janssonin suomennos on sujuvaa ja ilmeikästä kieltä.

Teoksessa on muutamia mustavalkokuvia sekä kartta Plano Carpinin matkareitistä ja mongolivaltakunnan sen aikaisista rajoista.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa