Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä

Edesmennyt Leevi Lehto (1951–2019) piti elämänmittaisena projektinaan kääntää John Keatsin (1795–1821) koko tuotannon kirjeineen kaikkineen suomeksi. Ihailtava päämäärä, etenkin kun tätä Britannian runouden klassikkoa ei niin laajalti ole aiemmin suomennettu. Englantilaisen ensimmäisen aallon romantikon ja suomalaisen myöhäismodernin avantgardisti-kustantajan elämäntaipaleissa on sikäli riipaisevaa samankaltaisuutta, että molemmilta jäi työ pahasti kesken – riuduttavat sairaudet kun eivät piittaa taiteesta. Tämä näkyy kokoelmassa Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä. Kokonaisuus on avoimesti keskeneräinen ja sirpaleinen, pidemmistä runoista ei välttämättä ole mukana kuin katkelmia, ja jos ei tietäisi kokoelman taustoja, saattaisi ihmetellä, miksi Keatsilta on valikoitu mukaan juuri nämä runot ja kirjoitukset.

Teos on saatu silti toimimaan yllättävän hyvin – kiitos tästä kuulunee toimittaja Erkka Filanderille, joka työn saattoi loppuun. Runot ja kirjeet on järjestetty kronologisesti, niin että ensimmäisenä on Keatsin varhaisin säilynyt runokäsikirjoitus ”Spenseriä jäljitellen” (”Imitation of Spenser”). Kokoelman päättää viimeinen hänen löytynyt kirjeensä sekä muutama päiväämätön epigrammi.  Lopputulos on matka Keatsin mukana läpi hänen runoilijaelämänsä. 

Kaunosielullakin on huumorintaju

Mukana ovat suuren romantikon kuuluisat oodit satakielelle, kreikkalaiselle uurnalle, Psyykelle ja syksylle sekä viehkoja sonetteja ja goottilaisia balladeja, mutta myös hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Enpä tiennyt – joskaan en ole liioin yllättynyt – että Keats kirjoitteli joutessaan hupirunoja itsestään ja ystävistään (”Laulu itsestäni”, ”Charles Brownin luonne”), poliittista satiiria (”Kaikk’ kelpo miehet, sapettaa”, ”Narrinkaapu eli mustankipeyksiä”) sekä iloluontoisia flirttailu- ja juomalauluja (”Et punastua saa sä, et”, ”Naisia, viiniä, nuuskaa”).

Saman vaikutelman runoilijan eri puolista tuottavat runojen lomaan asetellut kirjeet. Tosin kirjeen ja runon raja on usein häilyvä, kun Keats on kirjoittanut runonpätkiä ystävilleen ja sukulaisilleen. Runoilija käy läpi ajatuksiaan runoudesta ja elämästä, esimerkiksi ”mielikuvituksen totuudesta” ja oman sielunsa rakentamisesta, joiden hän toivoo korvaavan kristinuskon dogmit. Vaikka kovin pitkälle nämä pohdinnat eivät ehdi, ne muistuttavat siitä, mistä ensimmäisen aallon romantiikassa olikaan kyse – ja miten siinä on paljon sellaistakin, mikä on yhä relevanttia.

Mietiskelyt kietoutuvat sujuvasti arkisiin avautumisiin: ympäri Britanniaa matkustava runoilija kertoo päivän tekemisistään ja näkemisistään ja ruotii tuttujensa kuulumisia. Olisi helppo sanoa, että jalustalle nostettu nero muuttuu tässä eläväksi ihmiseksi. Nykyajalle niin tyypillisen banaaliuden puolelle nuo parinsadan vuoden takaiset jutustelut eivät kuitenkaan mene. 2020-luvun lukijalle ne ovat ennen kaikkea kiinnostavaa ajankuvaa. 

Vietin perjantai-iltapäivän Wellsin kanssa ja menin seuraavana aamuna katsomaan Death on a Pale horsea. Se on ihmeellinen kuva, kun Westin ikä otetaan huomioon; Mutta siinä ei ole mitään mihin suhtautua väkevästi; ei naisia joita haluaisi hullun lailla suudella; ei mitään kasvoja jotka turpoaisivat todellisuudeksi. Jokaista taidetta täytyy arvioida sen väkevyyden jälkeen, kyky saada kaikki vastalauseet haihtumaan, koskapa ovat likeisissä suhteissa Kauneuden & Totuuden kanssa – tutkikaa Kuningas Learia & löydätte tästä esimerkkejä vilisemällä; mutta tässä kuvassa meillä on epämiellyttävyyttä ilman että se yllyttää minkäänlaisiin mahtaviin spekulaation syvyyksiin, joihin haudata sen kuvottavuus – Kuva on isompi kuin Hylätty Kristus.. Söin päivällistä Haydonin kanssa sunnuntaina kun te olitte lähteneet, ja päivä oli oikein hieno. (s. 51)

Anakronismi vastaan käsittämättömyys

Kuten yllä olevasta esimerkistä näkyy, Lehto ei ole kääntänyt 1800-luvun alun englantia 2000-luvun alun suomeksi. Hän on käyttänyt Keatsin arkisen kielenkäytön vastineena Aleksis Kiven suomea 1860-luvulta, arvatenkin koska vuonna 1817 suomen kieltä kirjoitettiin niukasti. 

Onko parempi kääntää historiallista tekstiä nykykielelle vaiko säilyttää ajankuva myös kielessä – tähän minulla ei ole yksiselitteistä mielipidettä, vaikka olen niin ikään Englannin vanhaa kirjallisuutta suomentanut. Nykykielelle kääntämisen ongelmana on aina anakronistisuus, ajanmukaisen kielen käyttämisessä taas käsittämättömyys tai liiallinen vieraantuminen kirjoittajasta. Keatsin omana aikana hänen kirjoituksensa kuulosti mitä ilmeisimmin varsin modernilta. Tahallista, jo tuolloin vanhentuneen tyylin imitointia hänkin kyllä harjoitti, esimerkkinä runon ”Markus-pyhän aatto” muka-keskiaikainen englanti. Tämän Lehto on kääntänyt miksipä muuksi kuin pseudo-Agricolan suomeksi. Hyvä niin.

Käännöksen ongelmat ovatkin toisaalla. John Keatsin alkuperäinen kieli on kaunista, sujuvaa ja kirkasta kuin auringossa kimaltavan puron solinaa. Lehdon säkeet ovat kömpelönraskaita, pönäkän hankalia kuin Otto Mannisen runokäännökset pahimmillaan – paikoin niin koukeroisia, että se vaikeuttaa jo runojen lukemista. Tämä ei edes mene suomen vanhahtavuuden piikkiin. Vanha kunnon Alexis Stenvall kirjoitti runonsa Keatsin lailla suorasukaisesti, oli sisältö kuinka mielikuvituksekasta tahansa. Englantia edes tyydyttävää paremmin osaava suomenkielinen lukija ymmärtänee Keatsin alkuperäistekstejä yhtä hyvin tai huonosti kuin Lehdon suomennoksia. Olen jokseenkin varma, että tämä ei ole käännöskirjallisuuden perimmäinen tarkoitus.

Kielen vanhahtava, hyvinkin Kiven Kanervalan oloinen satumaisuus toimii sinänsä – paikoin se on huomattavasti vetoavampaa ja kaikin tavoin romanttisempaa kuin mikään nykykieli olisi.

Ontuva Keats

Runojen kääntäminen on vaikeaa. Tämä on tunnettu totuus. Niin kuin historiallista tekstiä kääntäessä on kuljettava anakronismin ja käsittämättömyyden välisestä kapeasta kohdasta, (mitallisen) runon kanssa saattaa joutua tinkimään joko sisällöstä, rytmistä tai riimeistä. Siksihän Mannisenkin käännökset niin sekavia ovat: hän yritti väkisin pitää kiinni alkuperäisestä mitasta, käännetyn suomen sujuvuudesta viis. Lehdolla ei ole edes tätä puolustusta. Hän on hankalien lauserakenteidensa lisäksi onnistunut oikaisemaan monessa runossa sekä rytmissä että riimeissä. 

Ei kyyneleitä! Oi, ei kyyneleitä!
On ensi vuonna kukat taasen heleitä.
(s. 105)

ah uni lempein! pyydän: painetuin
mä tahdon kuulla silmin hymnis tään,
tai oota Aameneen, unikkos ennen kuin
vuoteeni tuuti-lahjoin päästät peittämään.
(s. 116)

Lehdon riimit tuottavat puhdasta vaivaantuneisuutta. Voisin/saisin, oli/eli, suu/painuu (ah, tätä klassista virhettä), vesaikko/pakko, tunne/ennä/anna. Rehelliset puolisoinnut vielä menettelisivät, jos kaikki muu toimisi – tai sitten riimit voisi unohtaa kokonaan ja keskittyä laulunomaisen soljuvaan rytmiin. Niinhän Kivikin teki. Mutta kun ei, niin ei.

Tyylienkin kääntäminen kieleltä toiselle horjuu, kun murteellinen balladi ”Ah! ken ye what I met the day” kääntyy muotoon ”Ah tietsie mittee nähdä sain”. En tiedä mitä murretta Keats on runossaan alun perin käyttänyt, mutta Lehdon teksti yrittää selvästi olla jotain suomen itämurteista. Paino sanalla ”yrittää”. ”Luakaten, hurja-miäl” – kirjakielellä arvatenkin ”laukaten, hurjamieli/hurjalla mielellä” – on yhtä kaukana itämurteesta kuin Ilomantsi Raippaluodosta. Vokaalien ”kiäntämisessä” on nimittäin sääntönsä. Jos käännös onkin tarkoituksella huonoa murretta samalla tavoin kuin ”Markus-pyhän aatossa” oli tekokeskiaikaa, ei sitä missään tehdä selväksi.

Kaiken lisäksi joukkoon mahtuu kömpelöitä käännöksiä myös merkityksen puolesta. Runossa ”Apollo to the Graces” on ilmeisesti kyse antiikin kolmesta sulottaresta, taiteessa niin käytetystä aiheesta, joka on suomeksi vakiintunut tuonnimiseksi. Miten kääntää Lehto? ”Apollo autuuksille”. Edellä mainittu ”Markus-pyhän aatto” kuulostaa sekin väkisin väännetyltä: suomessa on vanhastaan puhuttu pyhimysten nimikkopäivistä eli myöhemmistä nimipäivistä esimerkiksi ”Markuksen-päivänä” (kirjoitusasu vaihdellen). 

”Luakaten, hurja-miäl” – kirjakielellä arvatenkin ”laukaten, hurjamieli/hurjalla mielellä” – on yhtä kaukana itämurteesta kuin Ilomantsi Raippaluodosta.

Vapaa ei ole väärin mitassakaan

Varsinainen sisältö käännösrunoissa kuitenkin onnistuu seuraamaan Keatsin sanomaa. Kielen vanhahtava, hyvinkin Kiven Kanervalan oloinen satumaisuus toimii sinänsä – paikoin se on huomattavasti vetoavampaa ja kaikin tavoin romanttisempaa kuin mikään nykykieli olisi. Sikäli Lehdon ratkaisu puolustaa paikkaansa. Sen vuoksi onnistuneimpiin käännöksiin lukeutuu ”Oodi satakielelle”, jonka suomentaja on malttanut kääntää vapaaseen mittaan.

Pois! pois! luoksesi mä tahdon lentää,
en kera Bakkhuksen ja leopardiensa,
vaan Runouden siivin, näkymättömin,
uhmaten hämmennystä hitaan pään.
Luonasi jo! niin laupias on yö, ja kukaties
jo Kuningatar-Kuukin istuimellaan
ja tähdet kaikki hyörii keijuinaan –
vaan valo puuttuu!
paitsi minkä tuuli taivaaltaan
lävitse sammaleisen hämyn puhaltaa.
(s. 126)

Lähtökohtaisesti on arvostettavaa kulttuurityötä, että tämä kirja on olemassa. Olisi sen silti voinut paremminkin toteuttaa. Kaiken kruunaa nimittäin se, että kirja on taitettu vähän sinnepäin. Sivunumerot kulkevat kaksi lukua jäljessä.