Me olemme ilmasto: miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla?

Jonathan Safrar Foerin Me olemme ilmasto valaa uskoa heihin, jotka ovat jo huolissaan ilmastonmuutoksesta. Omaan elämään peilatessa Foer yrittää kuitenkin liikaa.

Vaikka koronapandemia on kääntänyt huomiomme toisaalle, ilmastonmuutoksen pitäisi edelleen olla ihmiskunnan ykköshuolia. Romaaneistaan ja lihateollisuuden kritiikistään tunnettu Jonathan Safran Foer (s. 1977) kirjoittaa olemassaolon uhista tietoteoksessaan Me olemme ilmasto – Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? (2019, We Are the Weather: Saving the Planet Begins at Breakfast, suom. Ulla Lempinen, 2020).

Foer kirjoittaa: ”päällekkäiset katastrofit, joita aiheuttavat jatkuvasti voimistuvat hirmumyrskyt ja nouseva merenpinta, aina vain ankarammat kuivuudet ja ehtyvät vesivarat, alati laajenevat valtamerten kuolleet alueet, massiiviset tuhohyönteisten invaasiot ja metsien ja lajien päivittäinen paheneva kato – eivät ole monen mielestä kovin hyvä tarina.” (s. 20–21.)

Ilmastonmuutos ei ole vielä tarpeeksi seksikäs aihe johtaakseen riittäviin toimiin. Sen negatiivinen luonne johtaa sekä lamaannukseen että välinpitämättömyyteen. Mitä yksittäiset ihmiset voisivat muka tehdä? Ja miksi edes vaivautuisimme?

Uskoa valava Me olemme ilmasto väittää suuren muutoksen olevan sekä mahdollinen että välttämätön. Teoksen perusteella korona ja ilmastonmuutos luokittuvat samankaltaisiksi kriiseiksi, koska kumpikin tapahtuu aina näkymättömissä ja siellä jossakin, eikä välttämättä meille. Niiltä on siis helppo ummistaa silmänsä.

Foer ei yritä kääntää ilmastonmuutoksen kieltäjien päitä, vaan puhuu sen jo hyväksyneelle suurelle joukolle. Hän keskittyy niihin tiedostaviin ihmisiin, jotka uskovat virheellisesti sähköautoilun ja muiden näennäistoimenpiteiden pelastavan maailman.

Kirjailija ruoskii itseään ja muita flegmaattisuudesta, vaikka ymmärtääkin sen syyn: ”Meidän hälytysjärjestelmäämme ei ole rakennettu teoreettisia uhkia varten” (s. 41).

Me olemme ilmaston kohdalla kannattaa kuitenkin keskittyä tyylin sijaan sisältöön.

Muutos lähtee lautaselta

Maailman talous perustuu ikuisen kasvun utopiaan. Rakenteellisia yhteiskunnallisia muutoksia tarvittaisiin jo nyt, mutta Jonathan Safran Foerin ehdotukset tavallisille ihmisille ovat seuraavat: syö kasvisvoittoisesti, vältä lentämistä sekä autoilua ja tee vähemmän lapsia.

Me olemme ilmasto osoittautuu jatkoksi Foerin edelliselle tietokirjalle, ruoan tehotuotantoa kauhistelleelle, Eläinten syömisestä (2009, Eating Animals, suom. Antti Immonen, 2011). Foer on vegaani, vaikka paljastaakin syöneensä joskus salaa hampurilaisia ja käyttävänsä maitotuotteita. Ne kummittelevat hänen mielitekoinaan.

Olen itsekin siirtynyt lihattomampaan ruokavalioon, mutta kenties vääristä, itsekkäistä syistä. Vähempi punaisen lihan syöminen on hyväksi terveydelleni. Jos ilmastonmuutos hidastuu siinä samalla, on se hienoa. Maitotuotteita kuluu taloudessani runsaasti, mutta toisaalta minulla ei ole autoa eikä lapsia. Tekevätkö myönnytykset minusta paremman ihmisen? Tuskin, mutta jostakin pitää aloittaa.

Foer on tutkijoiden kanssa samaa mieltä siitä, ettei ilmastonmuutosta voida edes yrittää ratkaista puuttumatta tehomaatalouden ongelmiin. Me olemme ilmastossa ei kuitenkaan käsitellä esimerkiksi lihateollisuuden aiheuttamaa vesien saastumista tai teurastamoiden julmuutta, vaan perustellaan eläintuotteiden jättämisen olevan yksinkertaisesti loogista.

Ainoa planeettamme

Jonathan Safran Foerin pyrkimys puhua kokonaiskuvasta liittämällä ilmastonmuutos historian merkittäviin tapahtumiin ja hänen omaan sukutarinaansa on sekä kömpelö että sympaattinen. Me olemme ilmaston esseistinen ote voi saada unohtamaan, että kyse on tietokirjallisuudesta. Lähdeluettelo on mittava, ja englantia osaavat löytävät aiheesta runsaasti lisää luettavaa.

Me olemme ilmaston kohdalla kannattaa kuitenkin keskittyä tyylin sijaan sisältöön. Tekstinä teos ei ehkä vakuuta, mutta Foer tarkoittaa hyvää ja hänen käsittelemiensä faktojen kanssa on vaikea väitellä. Vain täysi kyynikko pitäisi häntä puupäänä.

Me olemme ilmasto ei silti nouse lajityyppinsä parhaimmistoon. Suomessa vakuuttavammin ovat kirjoittaneet ainakin Risto Isomäki (Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen, 2019) ja Juha Kauppinen (Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista, 2019). Myös Suvi Auvisen Lihan loppu (2019) kannattaa tarkistaa. Tuoreita teoksia aiheesta ovat myös Kauppisen Heräämisiä (2021) ja Mikko Pelttarin Lämpenevä maa (2021).

Ongelmaksi nousee Foerin kirjan hieman epämääräinen rakenne. Yksi sen luvuista koostuu esimerkiksi tekijän vaivaannuttavasta keskustelusta sielunsa, ehkä omatuntonsa, kanssa.

Foer ei myöskään ymmärrettävästi pääse eroon amerikkalaisuudestaan ja kirjoittaa lihansyöntiin rakastuneen kansan näkökulmasta. Se saattaa vieraannuttaa, vaikka hänen käsittelemänsä ilmiö onkin kansainvälinen: ”YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksessa sanotaan, että jos lehmät olisivat valtio, sen kasvihuonekaasupäästöt olisivat Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen maailman kolmanneksi suurimmat.” (s. 104.)

Entistä Yhdysvaltain presidenttiä ja ilmastonmuutoksen kieltäjien johtajaa ei mainita Me olemme ilmastossa juuri nimeltä ja hyvä niin, sillä muuten huomio keskittyisi helposti häneen. Foerin ajattelusta saa silti tutun vaikutelman, että hänen kotimaansa on maailman napa.

Foerin mukaan meidän pitäisi hyväksyä maapallon pelastamisen välttämättömyys. Se on kotimme, eikä täältä todennäköisesti päästä mihinkään. Miksi emme käärisi hihojamme?

The Guardian määrittelee Me olemme ilmaston tärkeäksi ja elämän muuttavaksi kirjaksi. Vaan kuten todettua, se on suunnattu tiedostaville ihmisille, joiden tarvitsee tuskin muuttaa arkeaan kokonaan. Se on todennäköisesti vain hienosäädön tarpeessa.

Helpointa olisi vain kohauttaa olkiaan ja jatkaa kuluttamista, mutta se johtaa ennemmin tai myöhemmin maanpäälliseen helvettiin, planeettamme muuttumiseen äärimmäisten sääolosuhteiden tyyssijaksi. Ilmastonmuutosta voi yhä ainakin hidastaa. Stephen Hawkingin sanoin: ”Ei tämä mitään rakettitiedettä ole” (s. 149).