Babel

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan Baabelin kaupunkiin rakennetusta tornista, jolla tavoiteltiin taivasta. Yrityksestä suuttunut Jumala sekoitti siihen asti yhdenmukaisena pysyneen ihmiskielen ja hajaannutti sen puhujat ympäri maailmaa. Tämä aiheutti Raamatun mukaan ihmiskuntaa koko sen olemassaolon ajan seuranneen eripuran, jossa eri kulttuuritaustoista tulleiden on ollut mahdotonta ymmärtää toisiaan.

Baabel-myytti on inspiroinut taiteilijoita kautta aikojen. Pieter Brueghel vanhempi teki tornista 1500-luvulla vaikuttavan maalauksen, joka kuvaa liian pitkälle mennyttä kunnianhimoa. Alejandro González Iñárritun vuoden 2006 Babel-elokuvassa kielimuuri johtaa puolestaan tuskallisiin tilanteisiin, kun ihmiset eivät osaa ratkaista ongelmiaan yhdessä.

Vuoden paikka

Myytti on säilyttänyt elinvoimaisuutensa globalisaation epäonnistuttua sulauttamaan kansat toisiinsa. Juha Siro hyödyntää tarinasta ammentavassa runokokoelmassaan tietotulvaa, nykyajalle tyypillistä informaatioähkyä.

Tamperelaisessa Babelissa kieli näyttäytyy sekasotkuna, jota runojen kertoja pystyy kuitenkin hallitsemaan järkevällä tavalla. Yhdentekevästäkin löytyy kirjan mukaan häivähdys totuutta: ”Babelin säkeet ovat vain pilkun päässä / kaikkeuden salaisuuksista mutta ne ymmärtävät miten / loputtomiin kertautuvan kaaoksen mahdollisuuksista / viestit ja sanat on seulottava.”

Siron kunnianhimoisena tavoitteena on toteuttaa Mirkka Rekolan ajatusta, jonka mukaan vuosi on paikka. Babel sisältää 365 runosta koostuvan ja suurin piirtein vuoden aikana valmistetun kokonaisuuden, joka koostuu tekijän säkeiden lisäksi esimerkiksi Kari Aronpurolta, Helsingin Sanomista ja Facebook-päivityksistä otetusta lainamateriaalista. Siron pyrkimyksenä on osoittaa, että taitava kokoaja saa näennäisen satunnaisesta materiaalista aikaan tasokasta, merkityksellistä runoutta.

Juha Siro hyödyntää tietotulvaa, informaatioähkyä.

Alussa Babelin kieli tuo mieleen Hasso Krullin palkitun Meter ja Demeterin. Krull sekoittaa runoeepoksessaan luomiskertomuksia, ja Siron kokoelman ensimmäiset runot liikkuvat samassa hengessä: ”Ihminen saattaa kuvitella olevansa / vastuusssa Luojan töistä vaikka / vain jumalilla on varaa olla toimistaan varma. / Shiva tuhosi maailman mutta näki hyväksi / luoda kaiken uudelleen – / mittaamattomat tapahtumat limittyivät mitättömiin / (niin kuten aina) / kun Shivan puoliso Parvati hiipi miehensä selän taakse / ja peitti käsillään leikillään tämän silmät.”

Babel ei kuitenkaan ole erityisen hallittu. Tämä on tarkoituksellista, mutta se toimii paikoin kokoelmaa vastaan. Sen runot ovat lörpötteleviä, mutta eivät samalla tavalla kuin jutustelevan runouden mestarilla Pentti Saarikoskella. Siron Fernando Pessoalta lainattu lähtökohta, jossa ”jokainen ihminen tuo minulle jonkinlaisen uutisen, jokaisessa talossa / on jotain uutta, jokaisessa kilvessä on viesti minulle”, johtaa kiinnostavaan runouteen, mutta myös turhaan. Babelissa olisi ollut karsittavaa: ”Seuraavalla sivulla / kananpojan paistisuikaleiden marinadin lisäaineluettelo: / E270, E326, E330, E450, E451, E412, E415, / E202, E221, E262, E150c.”

Sattuman soittoa

Siro ottaa sattumanvaraisuuden poetiikallaan kantaa keskusteluun siitä, mikä on runoutta. Babelin kaltaisessa rönsyilevässä teoksessa ratkaisu on perusteltu, mutta yhdentekevän korostaminen saa lukijan mielenkiinnon silti herpaantumaan helposti. Onko kaikki tieto sittenkään samanarvoista? Babel nostaa samalle viivalle sosiaalisen median, Johannes Vermeerin maalaukset, Marcel Proustin romaanit ja päivän uutiset. Tuloksena on epätasaista, sisällyksetöntä runoutta.

Babel nostaa samalle viivalle sosiaalisen median, Johannes Vermeerin ja Marcel Proustin.

Varauksista huolimatta Siron runossa 322 esittämä ajatus on mielenkiintoinen: ”Babelin palvelinta inspiroi ajatus, että tulevan kirjan versio 2.0 / tehtäisiin tietokoneella ja alistettaisiin Turingin testiin. / Tietoiset ohjelmointivirheet tekisivät runoista inhimillisiä / ja algoritmien avulla säkeet sisältäisivät kaiken minkä / yksi vuosi kykenee peilaamaan aikojen alusta lähtien.”

Vitsi piilee siinä, että suurin osa Siron kokoelmasta on puolikoneellista tekstiä. Tekijä hävittää oman äänensä monin paikoin näkymättömiin. Leikkaamalla ja liimaamalla yhdistetty teksti, William S. Burroughsin huippunsa kehittämä cut-up, voi kuvata tietotulvaan hukkuvaa maailmaa, mutta pakottaa samalla lukijan etsimään helmiä roskan seasta. Babelin viimeinen tekstitön runo onkin sitä edeltäneen tekstimassan takia hyvin merkityksellinen.