Toiset meistä

Pitkän linjan tekijän yhdeksäs kokoelma käsittelee suuriakin aiheita, mutta antoisimmiksi paljastuvat luontorunojen pienet ja tarkat havainnot, jotka päästävät lukijan lähelle runon puhujaa.

Juhani Kellosalon Toiset meistä on monin tavoin viehättävä runokirja. Seitsemään osaan jaettu teos alkaa maaseutumaisista maisemista: ”Jostakin alkavat hanget / jossakin ne sulavat / kuovit huutavat / aurinko nousee laskee / läpi metsän / laulun” (s. 7). Näkymät löytyvät kenties jostain runojen puhujan pihapiirin lähistöltä, sillä pian eristetään kuistia: ”kissat hiipivät / mittaan levyä / isä neuvoo isä on kuollut” (s. 9). Pikkuhiljaa runoissa suunnataan ihmisyyden laajemmille aloille, pohtimaan niin ihmisluontoa, rakkautta kuin muita elämän mysteerejä. Pohdinnoissa vilahtelevat sekä luonnon ja ihmisruumiin kuvaus että maailmankulttuurien ja -kirjallisuuksien suuret hahmot.

Toiset meistä kertoo keskeisestä teemastaan ja runojen minän asemoinnista maailman havaitsijana jo nimessään. Runojen puhuja tarkastelee häntä ympäröivää maailmaa ja sen erikoisuuksia hiukan irrallisena niistä. Samalla hän tiedostaa, että on osa samoja biologisia, historiallisia ja kulttuurisia jatkumoita kuin muutkin olennot täällä. Toiset meistä ovat tällaisia ja toiset tuollaisia, puhuja ikään kuin pohdiskelee.

Pikkuhiljaa runoissa suunnataan ihmisyyden laajemmille aloille, pohtimaan niin ihmisluontoa, rakkautta kuin muita elämän mysteerejä.

Runoteoksena Toiset meistä onkin aihe- tai kysymyslähtöinen. Sen runot rakentuvat ennemmin maailmaa käsittelevien teesien tai kysymysten ympärille kuin esimerkiksi kielen keinojen tai rajojen tutkimiselle. Runoa ohjaavat tiedolliset ja metafyysiset pohdinnat ilmiöistä ja niiden luonteesta: Mitä on julmuus, entä mitä rakkaus? Mitä on aika, entä kuolema? Teoksessa kieli on väline kysymysten ja vastausten välittämiselle, ei päämäärä itsessään.

Rytmistä toisteisuutta ja kauniita luontokuvauksia

Kellosalon kirjallinen ura kattaa niin runoja, novelleja, esseitä kuin sävelteoksiakin. Laaja kokemus näkyy uusimman teoksen kielessä, joka on huomaamattoman sujuvaa. Rytmisesti runot ovat kuitenkin melko toisteisia ja yllätyksettömiä. Tyypillinen runo soi kuin kellon viisarit: ”järjestys ja pysyvyys olivat / varjojen paraatia / kaaoksen ja tyhjyyden torilla / quo vadis / vieläkö haet taivaita / ja niiden takaa toisia” (s. 12). Kielellisesti ja soinnillisesti Toiset meistä saisikin olla aavistuksen kunnianhimoisempi ja yllätyksellisempi, vaikka runojen parissa vain vähän aikaa viettäneelle lukijalle toisteinen rytmitys voi tehdä teksteistä helpompia käsittää.

Kellosalo käyttää runoissaan runsaasti intertekstuaalisia ja historiallisia viittauksia. ”Aresti-ikkunasta katson / pakkaspellon / kuuraikebanaa”, runojen puhuja aloittaa melko arkisesti, viitaten korona-aikaan. Seuraavassa säkeistössä hypätään kauas muinaisuuteen: ”painoin kiellettyjä merkkejä savitauluun / puhuin pahaa / Mesopotamian kuninkaasta // ilmassa vaaran tuntua kun / Mooses lipuu kaislaveneessä / Ran poikaa pakoon” (s. 8). Seuraavaksi samassa runossa viitataan Rooman keisarilliseen perheeseen ja perhettä vaivanneisiin myrkytyskuolemiin, sekä kirjailija Mark Twainin Huckleberry Finniin. Korona-ajan tapahtumat limittyvät hallinnan ja julmuuden jatkumoihin ihmisen historiassa.

Runsaat historialliset viittaukset ovat sinänsä viihdyttävä mutta myös aavistuksen kömpelö tapa luonnostella ajankuvaa tai argumentaatiota. Kellosalo ei avaa historiallis-intertekstuaalisten viittausten tarkkaa sisältöä vaan jättää ne alluusioiksi, jolloin keino muistuttaa lopulta namedroppailua. Kaikki runot eivät ole yhtä täysiä viittauksista kuin esimerkki ylempänä, mutta maneeri toistuu halki teoksen. Hiukan samankaltaisesti Kellosalolla on taipumus tarttua ilmeisimpään symboliikkaan: kaiken hetkellisyyttä kuvataan katoavaisilla kukilla, ihmisen vanhetessa ”hauis heikkenee / luut haurastuvat / mieli kuluu alta” (s. 75).

Kellosalolla on silmää yksityiskohdille, joita muut eivät näe, ja tuloksena on kielellisesti ja kuvallisesti innostavaa runoutta.

Parhaimmillaan runot ovat käsitellessään luontoa. Luontokuvaukset ovat eritoten kielen tasolla kauniita. Maisemien, kasvien ja eläimien suhteen Kellosalolla on silmää yksityiskohdille, joita muut eivät näe, ja tuloksena on kielellisesti ja kuvallisesti innostavaa runoutta. Runoilijan katse tarkentuu ”merenpohjan tuleentuvaan viljaan” tai ”kuhilaiden pikkukatedraaleihin” (s. 73). Hän malttaa pysyä siinä, mitä näkee, ja jakaa havainnon lukijan kanssa.

Yleisiä näkemyksiä kirjallisuuden suurista aiheista

Kellosalo tarttuu uusimmassa kokoelmassaan suuriin teemoihin ja aiheisiin: rakkauteen, kuolemaan ja ihmisluontoon kuuluvaan hyvän ja pahan ambivalenssiin. Kellosalolla on näistä kekseliäitä oivalluksia ja kauniita pohdintoja mutta kuten symboliikassa, myös aiheidensa käsittelyssä kokoelma kulkee ajoittain ilmeisimmän kautta. Sairautta pohditaan konkreettisesti sairaalaympäristössä, henkisyyttä temppelissä.

Teoksen huomiot kirjallisuuden suurista teemoista pysyvät niin ikään turhan yleisellä tasolla: rakkaus on ihme, kuolema läsnä kaikkialla elämässä. Aihevetoisuus, jopa melko suora filosofinen argumentatiivisuus, ovat sinänsä virkistäviä vaihtoehtoja vahvasti kielen mahdollisuuksien tutkimiseen keskittyvälle runoudelle, mutta kaipaisin huomioihin tarkkuutta. Millaista ihmettä rakkaus tarkoittaa juuri runojen puhujalle? Entä mitä buddhalainen anatta, minuudettomuus, jonka mukaan yksi teoksen osista on nimetty, merkitsee juuri tässä teoksessa tai sen runominälle?

Runot ovat herkimmillään ja antoisimmillaan, kun puhuja päästää lukijan lähemmäs itseään kuin varkain. Näissä hetkissä puhuja pohtii suuria teemoja välittömien havaintojensa kautta, ja Kellosalo saavuttaa – näkökulmasta riippuen – suomalaisen kirjallisuuden suurimman hyveen tai helmasynnin: kuistin eristämisen kaltainen arkinen, usein maskuliiniseksi mielletty puuha toimii maaperänä suurille pohdinnoille ihmiselämästä.

Syysviljaa

Toiset meistä -kokoelman on julkaissut kustannusosuuskunta Länsirannikko, ensisijaisesti keskipohjalaisia kirjailijoita julkaiseva pienkustantamo. Pienkustantamon julkaisemaksi runoteokseksi se on poikkeuksellisen onnistunut visuaalisuudessaan ja materiaalisessa tunnussaan. Kansikuvan sinisävyinen lintumaalaus on kaunis ja ajatuksella valittu, kirjan selkämys jäykkä ja paperi mattaista ja mukavan paksua. Painojälki on aavistuksen hentoista mutta hyvää.

Teoksen lopussa runot palaavat jälleen pihapiiriin. Ilmassa on syksyn tuntu. Puhuja havainnoi vanhenevaa ihmistä ja syksyistä luontoa rinnakkain, jolloin vuoden viimeiset kuukaudet assosioituvat kenties hänen oman elämänsä loppuun. Päättävän runon avoimeksi jäävä viimeinen säkeistö, jossa tuuli pyörteilee maahan pudonneiden lehtien lomassa, on hieno lopetus monin tavoin kauniille teokselle.