Neljän monologiromaanin sarja kertoo kirjailija Juhani Syrjän isän Juhon elämäntarinan. Varttuvan nuorukaisen ja vanhenevan miehen tarina on kuvattu yksilön näkökulmasta, mutta koko matkan mukana kulkee myös yhteiskunnallinen taso. Sarjan loppuvaiheessa mukaan tulevat vanhuuden ja kuoleman tunteet.

Sarjan ensimmäisessä osassa Juho 18 nuori Juho ilmoittautuu punaisten puolelle kansalaissotaan. Muutamien sankarillisten taistelukokemusten tähden hän joutuu valkoisten vankileirille kärsimään nälkää ja väsymystä. Vaikeiden leirikokemusten jälkeen Juho palaa kotiin. Alle satasivuisessa kirjassa käytetään lukuisia suomen kielelle vieraita lauserakenteita luultavasti kirjailijan luovaan vapauteen luottaen. Ratkaisu herättää ihmetystä, koska kimuranttiset lauseet eivät toimi tyylillisenä tehokeinonakaan. Kirjasarjan edetessä lauseet korjaantuvat.

Syrjä käyttää runsaasti murreilmauksia ja maanviljelyskulttuuriin kuuluvia erikoistermejä, jotka antavat tarinalle persoonallisen sävyn – ja joita ei ymmärrä ilman sanakirjaa. Esimerkiksi: ”Luhaan pudotetut jyvät piti vielä välpätä karkeimmista roskistaan ja sitten veivata kasmasiinilla.”

Vankileirillä sairaalloisen laihaksi kuihtunut nuorukainen kuntoutuu pian ja on taas ”yhtä jaksavassa kunnossa kuin vuotta aiemmin kapinaan” lähtiessään. Vapaana miehenä Juho ryhtyy etsimään omaan paikkaansa maailmassa ja kokeilee siipiään sekä maanviljelijänä että teurastajana ja lihakauppiaana osin itsellisenä yrittäjänä ja osin paikallisen osuuskaupan palkkaamana. Vanhuuspäivillään Juho innostuu kanalanpidosta.

Kirjasarja on yksittäisen ihmisen näkökulmasta kerrottua yksilö- ja yhteisöhistoriaa. Juho seuraa ja kommentoi Suomen ja koko maailman tapahtumia. Kerronnassa tulevat esiin Svinhufvudin ja Kallion keskinäinen paremmuus, uusi kansaneläkelaki, Koijärvi-liike jne. Yksilöllinen ja yhteisöllinen sekoittuvat sulavasti toisiinsa, ja kerronta hyppää äkillisesti Kekkosen poliittisen linjan kuvauksesta toteamukseen, että ”joulun maissa meillä oli elossa puolentoistatuhatta kanaa”.

Ajan kulumisen Juho laskee ensin omien ja sitten lastenlapsien syntymisestä ja varttumisesta. Hän kuvaa elämän realiteetteja ja perheen yritystä vakiinnuttaa toimeentulonsa ja asemansa, kun lähtökohdat ovat ankeat ja köyhät. Elämä on muuttamista vuokrahuoneesta toiseen, ja lapsilauma karttuu. Lapsikatraan toiseksi viimeisenä syntyy Juhani-poika, tuleva kirjailija, joka sittemmin kirjoittaa Juho-isänsä elämästä tämän neljän kirjan sarjan.

Kirjasarja on vahvasti todellisuuspohjaista fiktiota. Erikoinen näkökulma syntyy esimerkiksi silloin, kun monologikertoja Juho kuvailee poikaansa Juhania, siis romaanin kirjoittajaa, kirjailija Juhani Syrjää: ”Juhani oli luonteeltaan vähän äkkiväärä: sopivasti yllytettynä hän ahkeroi kovasti mutta omilleen jätettynä oli vähän kyllästyväinen ja ränisi usein vastaan, jos kotopassingista muistutti kesken kirjan lukemisen.”

Niihin aikoihin kun Koivisto valitaan presidentiksi, reilusti vanhennut Juho tutustuu pojanpoikiensa yhtyeen Eppu Normaalin musiikkiin tarkemmin ja ihastuu ’Murheellisten laulujen maa’ -biisin sanoihin. Nuorisoidolien tavoin kirjassa tulevat esiin muutkin perheen lähipiiriin kuuluvat kuuluisuudet kuten Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Matti Kurjensaari ja Eeva-Liisa Manner.

Kaunokirjallisena romaanina arvostan neljästä kirjasta eniten kirjasarjan viimeistä osaa Juho 63-84, jonka loppupuolella Juho taistelee vanhenemista ja lähestyvää kuolemaa vastaan. Sarjan kaksi ensimmäistä romaania toimisivat paremmin yhdistettyinä yhdeksi romaaniksi.

Kiinnostus ”tavallisen ihmisen” historiaa kohtaan elää vahvana, ja olen varma, että kirjoittamista harrastavien ihmisten pöytälaatikoissa on monia saman tyylisiä muistelmia kuin Juho-sarja. Kärsämäellä toimivan Elämäntarina-akatemian kursseilla on varmaan kirjoitettu ja muokattu tarinoita, jotka kerrontateknisesti päihittäisivät Juho-sarjan ensimmäisen osan kirkkaasti.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa