Pohjoinen valokuva - dokumenttivalokuvaus Pohjois-Suomessa

Pohjois-Suomen valokuvauksesta on ilmestynyt ”ensimmäinen laaja ja temaattinen esitys”. Näin kehuu kirjaansa Pohjoinen valokuva -teoksen toimituskunta. Kriittisesti tarkasteltuna kirja ei tarjoa pohjoisesta valokuvakulttuurista kovin laajaa näkemystä – kuitenkin hyvän johdannon.

Noin 120-sivuisessa kirjassa viisi eri kirjoittajaa tarkastelee pohjoista valokuvausta keskittyen dokumenttivalokuvaukseen. Kirjassa mainitaan noin viisitoista valokuvaajaa, ja oman artikkelin arvoisiksi kuvaajista on noteerattu Matti Saanio (synt. 1925), Esko Männikkö (synt. 1959) ja Jorma Puranen (synt. 1951).

Matti Saaniota koskevan artikkelin kirjoittaja korostaa Saanion merkitystä valokuvan hyväksymisessä taiteeksi. Saanion tie pohjoisen valokuvaajaksi saikin alkunsa kuvataiteen parista. Saaniosta kehittyi dokumentaristisen valokuvauksen edelläkävijä, joka kuvareportaaseillaan pyrki vaikuttamaan siihen, että syrjäseutujen asukkaat saisivat konkreettista apua.

Monien nuorempien kuvaajien esikuvaksi noussut Saanio loi suomalaisen valokuvateosten perinteen: ”Saaniolle kuvateos on lähellä runoutta, tutkimusta ja filosofisia pohdintoja. Hän on tietoisesti tuottanut kuvataiteen ja kirjallisuuden välimaastoon kuvateoksia uutena taidemuotona.”

Pohjoisen valokuvaajista maailmalla tunnetuimmaksi on kohonnut Esko Männikkö. Hänen uransa lähti nousuun vuonna 1995, jolloin hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja kutsuttiin Nykytaiteen museon ARS 95 -näyttelyyn.

Sattumoisin ennakoin Männikön mahdollisuuksia näyttelyarvostelussa sanomalehti Kalevassa jo kolme vuotta aikaisemmin: ”Tämän Suomi-kuvan voisi esittää Euroopan yhteisön isoissa taidehalleissa vaikka heti. Vastaanotto olisi iloisen yllättynyt. Kuvat ovat eksotiikkaa jo useimmille suomalaisille saati sitten eteläisten bulevardien asukeille.”

Männikköä käsittelevän artikkelin kirjoittaja käyttää kuvaajan työtä tarkastellessaan toden ja tulkinnan diskurssien käsitteitä. Toden diskurssi viittaa siihen, että valokuva esittää itsensä ulkopuolista todellisuutta, ja tulkinnan diskurssi puolestaan viittaa valokuvaajan luovan työn osuuteen.

Männikkö pyrkii asettumaan samalle tasolle kuvaamiensa ihmisten kanssa. Artikkelissa tätä kuvaajan ja kuvattavien välistä tasa-arvoista suhdetta kutsutaan ”Männikön sopimukseksi”. Kirjoittaja aiheellisesti kyseenalaistaa tämän sopimuksen pitävyyden, kun kuvat lähtevät maailmalle.

Julkaistuina ja taidenäyttelyissä Männikön valokuvat ja niiden esittämät ihmiset ovat jokaisen kiinnostuneen vapaasti tulkittavissa, ja jollekin osalle galleriayleisöä tai kuluttajia kuvat ovat vain osa valtavaa julkisuuden ”freak showta”, jonka pääperiaate on, että kaikki tavanomaisesta poikkeava ja ennakoimaton kiinnostaa.

Kirjan viimeinen laaja artikkeli keskittyy Jorma Puraseen. Kirjoittajan mielestä Purasen tapa yhdistää historiallista kuva- ja muuta materiaalia omaan taiteeseensa tuottaa nerokkaita, luonteeltaan paikallisia teoksia, jotka ”puhuttelevat ihmisiä Keniasta Kemiöön”.

Kirjoittaja jatkaa: ”Teokset eivät ole kuitenkaan vain paikallisia, niiden voima ja merkitys edellyttää sitä, että ne ovat yleisellä tasolla avoimia kenelle tahansa jotka niistä ovat kiinnostuneet.” Kirjoittajaa kritisoiden voisi kysyä, ovatko Purasen teokset todella avoimia kenelle tahansa. Jos ovat, miten monella tavalla ne ovat tulkittavissa – joko oikealla tai väärällä tavalla oikean tavan merkitessä tässä yhteydessä kuvissa esiintyville saamelaisille suotuisaa tulkintaa.

Teoksena Pohjoinen valokuva on hyvä avaus. Jatkojulkaisuja varten voisi ajatella näkökulman laajentamista dokumenttivalokuvauksen ulkopuolelle tai katseen kääntämistä yli rajojen naapurimaidemme pohjoiseen valokuvaukseen.