Tolkien - elämä ja teokset

J.R.R. Tolkien on modernistisen vuosisadan anakronismi, kirjailija, joka vastentahtoisesti pakotettiin 1900-luvun maailmaan, vaikka hänelle rakas elämäntapa ja kulttuuri olivat lähempänä keskiaikaista Englantia.

Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön yhteistyö Tolkien – elämä ja teokset on perinpohjainen tietokirja sekä kirjallisista taustoista että kulttuurisista seurauksista, joiden ansiosta Tolkien on paitsi kiitetty myös kiistelty kirjailija. Tietokirjan vaatimattomasta alaotsikosta on jätetty pois sen kolmas ja tärkein osasto: vaikutukset. Tietokirjan tärkein anti on kuitenkin juuri Tolkienin jättämässä kulttuuriperinnössä ja -vaikutuksessa kaikille taiteenaloille. Tämän ovat kirjoittajatkin tienneet. Tietokirja on jaettu kolmeen osastoon, joista Tolkienin elämää käsitellään parikymmentä sivua, mutta tuotantoa ja kulttuurivaikutusta yhteensä yli kaksisataa sivua.

Tolkienia voi hyvällä syyllä kutsua vähintäänkin vuosisadan ilmiöksi.

Tolkienia voi hyvällä syyllä kutsua vähintäänkin vuosisadan ilmiöksi. Tänä syksynä tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Tolkien raapusti ensimmäiset muistiinpanonsa Keski-Maasta, fantasiamaailmansa mytologiasta. Akateemisen uransa ohessa Tolkien julkaisi vain muutaman kaunokirjallisen teoksen, mutta herätti eloon kokonaisen genren, fantasiaproosan, jonka suosio on edelleen kasvussa. Hänen romaanieepoksestaan, Taru sormusten herrasta (TSH, 1954), on tehty kaikkien aikojen suosituin elokuvasarja.

Lisäksi hänen fantasiakuvitelmansa ovat vaikuttaneet jotakuinkin kaikkeen, mitä rajataan realistisen taiteen ulkopuolelle. ”Tolkien on ollut merkittävä tekijä kulttuurisessa muutoksessa, jossa aiemmin kulttuuriseen marginaaliin sysätyt nörtit — ovat nousseet merkittäviksi hyvän maun vaalijoiksi ja trendien synnyttäjiksi”, tiivistää Nummelin.

Tolkien, fandom ja uskonto

Koska Nummelin ja Sisättö vuorottelevat luvuittain itselleen läheisissä aiheissa, on kirjassa poikkeuksellisen epätasainen rakenne. Toisaalta artikkelimaiset luvut käsittelevät niin tavattoman montaa aihetta, että kirjan on pakko noudatellakin löyhän hyppelehtivää ensyklopediamaista rakennetta. Ja lähdeteoksenahan tämä teos tulee säilyttämään arvonsa, ainoana suomenkielisenä tietokirjana, josta voi poimia tietoa niin filmatisointien kuin vaikkapa suomalaisen Tolkien-fandomin vaiheista.

Nimityksen ”vuosisadan kirjailija” antoi tutkija Tom Shippey, jonka mielestä fantasia edustaa reaktiota 1900-luvun tapahtumille paremmin kuin mikään nihilistinen proosa tai futuristinen lyriikka. Näin massiivisten määritelmien taakse tuppaa unohtumaan se, että Tolkienin pääteos, Taru sormusten herrasta, on myös erinomainen romaani. Sen suosio ei olisi ollut niin ilmiömäinen pelkästään perinpohjaisen maailmanrakennuksen, ylevien taistelukuvausten tai vihertävän moraalisanoman ansiosta.

Nummelinin & Sisätön käsittelemistä aiheista jää harmillisen vähälle huomiolle ainoastaan yksi isompi aihealue, Tolkienin uskonnollisuus ja hänen teostensa tulkinta uskonnollisena kirjallisuutena.

“Vuosisadan kirjailijana” Tolkien oli myös merkittävä uskonnollinen ajattelija, kristillinen pessimisti.

On varmasti totta, kuten Sisättö jossain toteaa, että uskonnottomalle lukijalle Tolkienin pääteoksen kristillisyys on joko huomaamatonta tai sillä ei ole juurikaan merkitystä kirjan luettavuuden kannalta, toisin kuin esimerkiksi C.S. Lewisin Narnia-sarjan vastaanotossa. Mutta ”vuosisadan kirjailijana” Tolkien oli myös merkittävä uskonnollinen ajattelija, kristillinen pessimisti. Tolkienin käsitys pahuudesta ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin Taru sormusten herrasta -tulkinnat ovat painottaneet, etenkin kirjan (oletettuun) allegorisuuteen nojaten. Metafysiikan huomaamaton käsittely ilman tuttua uskonnollista kehystä voisi osaltaan selittää Tolkien-fandomia yhdistävän eetoksen.

Monet kirjailijan faneista ovat tunnustaneet, että Tolkienin teoksiin pätee omanlaisensa porttiteoria. Kun lapsena lukee ensin Hobitin satukirjana, on sen jälkeen helppo siirtyä TSH-romaaniin, ja upottaa itsensä lopulta Silmarillion-teoksen tuhansiin myytteihin. Silmarillionin luettuaan kaikki muu kirjallisuus tuntuu vähäpätöiseltä.

Porttiteoria pätee yhä

Tolkienin omien teosten lähilukua, etenkin fantasiagenreen nähden, olisin toivonut oikeastaan enemmänkin – varsinkin kun Nummelin ja Sisättö ovat molemmat kokeneita kirjallisuudentutkijoita. Sisättö ennättää painottaa pääteoksen, TSH-romaanin luennassa sellaisia osuuksia ja taustoja, jotka antavat romaanille uutta luettavuutta. Sisättö muistuttaa Tolkienin saapuneen Englantiin ulkopuolelta (kasvettuaan Etelä-Afrikassa) ja tarkastelleen englantilaisuutta etäännyttäen. TSH:n päättävää ”Konnun puhdistus” -episodia voisikin lukea kommenttina luokkajärjestelmän muutoksesta jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen – eikä niinkään toisen maailmansodan jälkeisen Englannin ja sosialistihallituksen kritiikkinä.

Pidin itseäni kohtuullisen hyvänä Tolkien-tuntijana, mutta niin vain juuri pienimmät artikkelit ovat tarjonneet loputtomiin uutta ymmärrystä Tolkien-ilmiön laajuudesta. Että Beatles olisi halunnut tehdä TSH-romaanista oman filminsä, jossa olisi nähty John Lennon Klonkkuna ja Paul McCartney Frodona. Että Tolkienin viimeisiä akateemisia töitä oli keskienglantilaisen nunnasäännöstön editio. Että TSH:n päättyessä hobittikylä muistuttaa orwellilaista dystopiaa uuskielineen. Että Tolkien suunnitteli kansikuvat TSH-kirjoihin, mutta niitä ei koskaan käytetty. Että Aulis Sallinen on säveltänyt sinfonian velho Gandalfin unista…

Tolkien – elämä ja teokset täyttää kirjallisuustietokirjan tärkeimmän vaatimuksen: kirjan luettuaan on pakko syöksyä lukemaan lisää aiheesta, etenkin kohdekirjailijan omaa tekstiä. 30-sivuinen lähdeluettelo takaa sen, että suomalainenkin lukija löytää helposti lisää luettavaa aiheesta kuin aiheesta.